Ulkonäköpaineita?

En ihmettele, että oikeasti hyvännäköiset ihmiset kyllästyvät kuulemaan kehuja ulkonäöstään iskureploissa. Muistan kuinka eräskin oikein simpsakka kaveri vuolaasti paasasi, ettei häneen todellakaan tehdä minkään valtakunnan vaikutusta makeilemalla ulkoisista avuista. Meille maatiaisillekin riittää tuolla parinhaun tantereella perin imeliä sanoja, joiden teho menettää äkkiä hohtonsa, kun niitä lukee avausviesteissä liikaa. Alkuun tottumattomuuttani punastelin niillekin, mutta aika äkkiä hoksasin (paistaa se päivä risukasaankin), että lätinäähän tämä vain on. Nyt on vaikeuksia erottaa vilpittömiä kohteliaisuuksia (joskus maatiasillekin piisaa sellaisia :) lämpimikseen puhumisesta, ja se on vähän sääli.

Joskus tämä sinkkuus pistää katsomaan peiliin tarpeettoman kriittisellä silmällä. Koska en koskaan ole ollut erityisen kaunis, sellainen söpö korkeintaan, en ole onnistunut tukemaan itsetuntoani peilikuvaani, joten vanhenemisen mukanaan tuoman pienet muutokset eivät ole olleet suuren kriisin paikkoja. Ei oikein sekään, että elopaino vaihtelee, eikä edellisen vuoden kaltainen tilanne ainakaan edistä stabiloitumista. No, suunta on jo pitkään ollut parempaa kohti ja normaalipainon rajoissa ollaan, joten en siitäkään yleensä ota stressiä. Geenitkään eivät ole tehneet minusta keijukaismallia, painosta riippumatta en vain voi olla ikinä erityisen siro.

Mutta aina välillä ihmettelen silti mitä mahdollisuuksia minulla tässä kisassa voi ikinä olla. Kun katselen lauantai-iltana etkoja viettäviä kaunokaislaumoja (nuoriakin ovat...). Kun vastassani on aito leveäharteinen sixpack. Tai Hulivilin kaltainen hurmuri. Tai lempeäsilmäinen kiltti mies (kas siinä määritelty mieskryptoniittini/puoleensa vetävä magneetti), jonka kipeästi muisteltu ex olikin varsinainen kaunotar.

Kun köhin kuumeisena sängyssä, ei olo tietysti ymmärrettävästi ole hehkeimmillään, mutta jokin ilkeä uusi epävarmuus nakertaa heikkona hetkenä omanarvontunnettani enemmän kuin soisin. Sinkkuelämän ikäviä vaikutuksia elämisen laatuun tämäkin. Parasta on tietysti vain keskittyä omaan hyvinvointiinsa ja antaa ulkoisten kysymysten mennä omalla painollaan, mutta silti tämä pohdituttaa välillä enemmän kuin olisi hyväksi. Mutta hyvinvointi näkyy säteilynä ulospäin, joten parantamalla sitä teen kai voitavani parhaiten.


Sitten pieni loppukevennys:

Aina nämä puumametsästäjät hämmentävät. Ote viikon takaisesta keskustelusta aatonaatolta, johon vastapuoli uhrasi kaikki 10 sanaa. (Ei ole Tinderistä tämä, en minä sentään noin pieniä sieltä hae!) Näitä tulee silloin tällöin. Tämäkin raamikas ja särmän näköinen karpaasi etsi siis itselleen lämmittäjää melkein 10 vuotta vanhemmasta matamista. Ei hällä nyt sentään tilapäisseuran saannin pitäisi niin epätoivoista olla?
Tässäkään ei ensimmäinen adjektiivi minusta oikein osu maaliin, mutta jätän nyt kuitenkin kuvallisen evidenssin jakamatta, jääköön omaksi arviokseni :)

Treffit peruttu

Onhan näitä eri syitä treffien perumiselle jo kuultu syksyn aikana.

• Teini riiteli äitinsä kanssa
• Väsyttää liikaa
• Tilanne perheessä
• Ei vaan tulla paikalle
• Toinen nainen

Mutta tämä: tulee verta nenästä. Olen taipuvainen jopa uskomaan tämän todeksi.

Flunssa ja lomahyörinä

Joulu meni äidin hoivissa pitkän kaavan mukaan. Istuessani auton takapenkillä aaton hautakierroksen aikana mietin, että tässä tuntuu kuin monikaan asia ei olisi muuttunut monessa kymmenessä vuodessa, vaikka kaikki oikeasti on. Sama kierros, samat tiet, samat haudat ja muutama uusi kaupan päälle. Vähän eri kiertäjät, mutta silti istun takapenkillä kuten aina ennenkin. Olo ei ollut kovin aikuinen. Ensi vuonna ehkä jotain ihan muuta...

Siskonpoikien elämässä olisi hyvä olla läsnä enemmän, he ovat nyt reippaita teinejä, joiden elämään olisi hyvä sohia vähän pikkukylää suurempia ajatuksia. Oli liikuttavaa, kuinka vaivihkaa pojat pyrkivät lähelle, cooleina ikään kuin aikuisten maailma ei kiinnostaisi, kunhan nyt muuten vain esittivät tädille kaikenlaisia heille tärkeitä asioita.

Taidan nyt sairastaa ensimmäistä kertaa yksin. Flunssat yleensä karttavat minua, mutta nyt osui, tietysti juuri loman aikana. Piti jaksaa juosta huonekalukaupoissa, liikkua paljon ja kesyttää Tinderin kovaa liikkuva hyörinä, mutta teekuppi ja tyyny kutsuvat. Tinderin taltuttamisen eteen olen sentään jotain saanut tehtyäkin, mutta hullummaksi vain tuntuu menevän. Voi ajoitusta ja sen ongelmia. Ja sekametelisoppaan houkuttelevia lämpimiä silmiä.

Ajattelin jo juhlia uutta vuotta glitterinsävyisen sinkkuuden siivin, mutta menen sittenkin parantamaan maailmaa maalle ystävien seuraan. On ihanaa, kun joku muukin saa nauraa näille kiemuroille ja itse pääsen näkemään, että elämä jatkuu, vaikka sinkkuelämä menisikin välillä solmuun.

Joulumieli?

Mietin tässä, että olenko tullut pyyhkineeksi joulun nyt kokonaan pois sisäisestä kalenteristani. Hyvä kun muistin lahjat hankkia, nekin viime tingassa. Kortit postitin tänään, taitavat ehtiä vasta välipäivinä perille. Onkohan tämä tietoista vai alitajuista? En jotenkin millään ole saanut päähäni, että tässä olisi aatto ihan kohta. Tänään on edessä pitkä ajomatka kohti äidin lihapatoja, kai tässä pakatakin pitäisi, että ehtii töistä tultua tien päälle.

Tämä on toinen joulu ilman sormuksia, ensimmäinen virallisesti eronneena. Viime joulun vietin silloin vielä yhdessä entisen kanssa, mutta ei siinä kyllä mitään juhlittu; se aika käytettiin ihan raa'asti muuttoon. Sitten poistuin tapaninpäivän aamuna talosta, matkustin äidin luo ja sieltä palasin uuteen kotiin, uuteen elämään. En oikein osaa mieltää tätä ensimmäiseksi yksinäiseksi jouluksi: ensimmäinen epäjoulu oli vuosi sitten, vaikka vietinkin sen vielä entisen kanssa. Jo vuosi sitten kirjoittelin joulukortit vain omalla nimelläni. Jotenkin minä lasken tämän jo toiseksi yksinäiseksi joulukseni.

Olen kuitenkin juuri nyt hyvällä tuulella. Paketoimme kissan kanssa lahjoja (kaveri osallistuu siihen aina hyvin pontevasti). Sain muutaman ihmisen hymyilemään tänään jutuilleni. Ehdin joulumarkkinoille ja sain hörsittyä yhden glögin. Nyt rallattelen täällä pakettikassin ääressä.

Ei kun hetkinen, mikäs se tuossa sittenkin vilahti. Oliko se joulumieli? Hyvää joulua kaikille!

Punastuttaa

Ei riitä, että sitä nolona sortuu Tinderin valikoiman loputtua laajentamaan kavalkadia astetta nuorempiinkin. Se se vasta saa punan kohoamaan poskille, kun sieltä tulee matcheja.

Miksi tämä on niin vaikeaa?

Jostain syystä tällä viikolla olen ollut tavallista herkemmällä näiden kollisähellysten kanssa. Viimeisin dumppaus ei ollut edes mikään yllätys, tuskin mikään menetyskään, korkeintaan jäin uutta kokemusta vaille. Ja silti vedin käyntiin vanhan kunnon "mikä mussa on vikana" -myllyn kaverinsa "aina mulle käy näin" -marinan säestyksellä. Charmanttia, todella. Ehdin jopa sekunnin verran pohtia lämmittäväni muutaman viikon takaisen erehdyksen paikkaamaan tätä lauantai-illan aukkoa, mutta tulin sentään järkiini: sitä negapaasausta ja kosketuksiin liittyvää koulutusvajetta en sentään tarvitse elämääni. Ihan erinomaisen hyvästä syystä päästin hänet silloin irti ihan itse.

Mutta on se kumma, miten vähästä se omassa rauhassaan viihtyvä, onnellinen ja itsensä tasapainoiseksi tunteva nainen taantuu tähän: antaa deittailuun väistämättä kuuluvan vuorovesivaihtelun vetää mielen ajoittain roimasti miinukselle.

Onko halauksia vailla eläminen jatkossakin näin repivää?

Yksi rauhallinen ilta

Tästä tulikin niin yltiösosiaalinen viikko, että matkalaukkukin on vielä sunnuntain jäljiltä pitkälti purkamatta. Miten tässä näin kävi? Tänään on viikon ainoa päivä, jolle ei etukäteen ole sovittu yhtäkään tapaamista kenenkään kanssa, ei tuttavien, kavereiden eikä kollienkaan.

Jouluostoksillekin pitäisi ehtiä kaikelta tältä verkostojen hoitamiselta. Tälle päivälle haaveilin liikkumisesta, mutta joogakassi on kotona ja ulkona on liian ikävän näköinen keli lenkille. Tämän kuun sää saa minut ymmärtämään salilla käymistä. Taitaa olla kirjan ja leffan tai molempien vuoro. Ostan kaakaotarpeita ja kääriydyn huopiin kissa kainalossa. Hyrisen siellä lämpimässä toivoen, että tämä olalle kolkutteleva flunssanpoikanen tekee kuten muutkin lajitoverinsa tämän vuoden aikana ja häipyy vähin äänin muualle.

Viikonlopun pitäisi näyttää, mitä teen Hulivilille ja Ihanvainkaverille.
Jälkimmäisen tapaan nyt varsinaisesti vasta toisen kerran, vaikka olemme jutelleet ja viestitelleet paljonkin. Oletusarvoisesti sama saa jatkua, mutta nämä livetapaamiset saattavat yllättääkin. Jos kaverilla esimerkiksi on kovastikin pyrkyä pois friendzonesta, minun pitää pohtia koko kuvio uudelleen.
Hulivilin tulevaisuus taas on vielä aivan auki. Seuraavan tapaamisen pitäisi näyttää lähteekö tämä etenemään kepeillä askelillaan yhtään mihinkään. Kovin vakavaa seuraa hän ei kyllä taida olla (niin luulen, merkit nyt vain ovat sellaiset), mutta aika näyttää. Iloista ja viihdyttävää seuraa kuitenkin, vaikkei hänestä kadonnutta puolikastaan löytäisikään.

Mörrimöykkypäivä

Eilen olin täynnä kiitollisuutta kaikista hyvistä kokemuksista, joita deittisyksy on tuonut eteeni. Tänään samat kokemukset saavat painamaan pääni alas ja kaipaamaan eteeni sammiollista tummaa suklaata liuottamaan tämän mörrimöykkyolon pois. Miksi tämän heilurin pitää olla näin kiikkerä kaiken aikaa? Ensin pompahtelen keijukaisena, toisena hetkenä paiskon alahuuli pitkänä hanskoja tantereeseen.

Eikä tässä välissä ole mikään muuttunut, ei mikään.

Minä vain en tänään ole se aurinkoinen kiva nainen, jonka nyt uinuvasta profiilista jäljellä olevat heput (toinen ihanvainkaveri, toinen kepeä hulivili) ovat aikanaan pitäneet. Tällä hetkellä peilistä katsoo äkäinen peikko, joka on nukkunut liian vähän eikä usko mihinkään kivaan enää ikinä, joka jauhaa kaikki kokemansa torjunnat uudelleen. Ai että miten riemastuttava ja rakentava harrastus... Kuitenkin sitä kaipaa halausta ihan yhtä paljon kuin se hymyilevä hupatus siellä profiilissa. Tai oikeastaan enemmän. Että saisi vilpittömiä halauksia, vaikka vähän ärisisi maailmalle välillä. Se ei taida onnistua liian kepeillä eväillä.

Pariton matkalla

Olin luvannut viedä äitini matkalle Keski-Eurooppaan katsomaan eteläisempiä joulutoreja ja sivistyneen Euroopan historiaa. Kävimme Wienissä kolmen yön reissulla ja näimme kyllä kaikkea aivan koko rahalla. Kulttuuria, historiaa, sivistyksen kehtoja, katuelämyksiä, joulutunnelmaa.

Kaduilla liikkui paljon muitakin turisteja. Onnellisia pariskuntia. Vanhoja, nuoria, aikuisia. Uusia suhteita, vanhoja ja vakaita. Karanneitakin. Kävelivät käsi kädessä, suutelivat kahviloissa ja puistoissa. Sipaisivat toistensa poskia lempeästi hymyillen, vetivät toisensa kainaloon ja rutistivat talvipalttoot kasaan.

Tällaisten parien katseleminen ei enää vihlo. Haikeutta tunsin kyllä, mutta tunne ei enää ollut lohduton tai edes kovin kipeä.

Katsomamme ja kokemamme taide kertoi usein rakkaudesta. Kaihosta, kaipuusta, etsimisestä, löytämisestä, pökerryttävästä intohimosta, onnesta, tuskasta, menetyksestä. Koskeeko tämä kaikki jotenkin minua? Tunnistanko tässä mitään tämänhetkisestä elämästäni? Entisestä kyllä. Katsoin mennyttä maailmaa. Nykyisessä todellisuudessani tätä vitaalia voimaa ei ole. Vielä?

Oli ihanaa näyttää äidille kaikkia keisarillisesta kaupungista löytyviä aarteita ja viettää aikaa hänen kanssaan. Emme edes ehtineet käydä toistemme hermoille, vaikka tunnistinkin itseni niistä vastaan tulevista muista äidin ja tyttären seurueista, joissa aikuinen tytär paimentaa äitiään tulemaan perässä ripeämmin.

Mutta voisinpa joskus tehdä saman retken sellaisen kanssa, joka suutelee minua silmät loistaen silloin, kun matkan elämys tuntuu niin hienolta, että se on aivan pakko jakaa pieninä onnen murusina eteenpäin.


"The Kiss - Gustav Klimt - Google Cultural Institute" by Gustav Klimt - Google Art Project. Licensed under Public Domain via Commons.

Päivän linkki

Särkynyt sydän tekee hyvää – komea sähkömies voi parantaa rakkaushaavan

Tuli hymy. Tutulta kuulosti tuo, että sitä ykskaks yllättäen alkoikin nähdä ympärillään kaiken maailman söpöläisiä; olin elossa.

Joskus elokuussa muistan havahtuneeni siihen, että joku katsoi minua naisena. Ei ketään kaunotarta takanani, vain minä maleksin aukiolla hajamielisesti eteenpäin sillä kertaa. Tarkistin. Kyllä se katse ihan minua seurasi. Outo tunne, olin niin kauan - vuosia -  tottunut olemaan näkymätön. Se tönäisi hellästi minussa jotain uinuvaa, ravisteli vähän. Siitäkö tämä hullutus sitten lähti?

Kalenterivuosi ja taas uusi oivallus

Äkkiä havahduin. Piti kaivaa allakka esiin ja tarkistaa päivät: ei se vuosipäivä aivan vielä ollut, viikon kuluttua vasta. Ensin päivä, jolloin minulle paljastui se viimeinen niitti ja päässäni humisi sen hetken kirkkaus, kuin jotain olisi auennut sisältäni. Sitten hetki, jolloin kerroin tehneeni päätöksen: tänne en jää. Ja toinen uskoi sen.

Entinen puolisoni on lähdössä vanhasta kodistamme ja purkaa sitä pala palalta. Hän toi taas niitä vihoviimeisiä laatikoita (montako niitä vielä löytyy sen jälkeen, kun luulin jo saaneeni aivan kaiken?) minulle ihmeteltäväksi. Kertoi nyt potevansa vuorostaan surua entisestä, nyt vasta. Ajatelleensa paljon minua ja tilannettani vuosi sitten. Niinpä. Minä surin suruni silloin, nyt olen jo matkalla eteenpäin. Mutta oli tietyllä tapaa helpottava kuulla, ettei hän sittenkään ole aivan immuuni sille, että meille kävi näin. Hän vain potee asiaa edes jollain tasolla vasta nyt, kun pakkaa konkreettisesti omaa elämäänsä mukaan otettaviin ja tuuleen hajoaviin muistoihin. Ymmärtää muutoksen suuruuden.

---

Itse sain taas kokea oivaltamisen iloa kantapään kautta. Miten pitkälle omaa intuitiotaan kannattaa silittää vastakarvaan edes kokeilumielessä? Miltä tuntuu, kun se toinen on suhteessa vain saamapuolella, eikä aloitteellisesti anna mitään? Ai tältäkö tuntuu, kun haluaisi itse päättää alkumetreillä olevan testin kätevästi mutta julmasti tekstarilla?

Miksi sen opin on usein porauduttava paksuun kalloon kantapään kautta, sitä kauimmaista reittiä? Mutta ehkä tämä tie on vain kuljettava näin, jotta opin joskus olemaan itse vapaa antamaan - ja saamaan!  - aitoa rakkautta. Ja uskomaan siihen. Mutkapaikkoja riittää tämän opintien varrella.

Pieniä ankkureita

Iloitsen täällä taas pienistä palasista entistä elämääni: Sain vanhat älppärini luokseni ja erikseen hankkimani levysoitin on nyt vihdoin kasattu viihdepesään. Koekuuntelen täällä niitä vanhoja lättyjä, joita ehti olla jo ikävä: en ole vuosiin kuunnellut vaikkapa Joni Mitchellin Hejiraa, sen minä riemulla kaivoin ensimmäisenä lautaselle pyörimään. Ihana ihana ihana se on edelleen.
Ja nyt vuorossa on teini-iän hauskuudet, joita tuli aikoinaan veivattua niin ahkerasti, että ihmettelen ettei niistä päivä paista läpi. "Loaded like a freight train, flying like an aeroplane...." Tai eka levyni ikinä, vanha kunnon Abba, joka on niin naarmuilla, että hädin tuskin tunnistaa biisit. Ja eikä, liikkis Duran Duran!

Nyt on ihana ilta: tässä minä istun lenkin jälkeen sohvalla kuuntelemassa kuinka neula rahisee vinyylin pinnalla ja muistelen nuoruutta. Kattiparka ei siedä ollenkaan sitä, että laulan mukana :)

Uuvuttavaa ja silti tämä jatkuu aina vain

Tinder sun muut ovat olleet taas vähän aikaa kiinni, kun taas väsyin siihen hyörinään. Viime viikkoon mahtui silti parit treffit, joita oli pohjustettu jo ennen uusinta vetäytymistä. Enimmäkseen nämäkin tapaukset menivät harakoille, tai sitten muuten vain hyllylle hetkeksi. Yhdestä on ehkä tulossa jatkotreffit, jos tyypillä vielä riittää intoa isäviikon jälkeen. Itse ihmettelen edelleen, mitä oikeastaan olen etsimässä ja millä kriteereillä. Olisi helpompaa, jos sen tietäisi.

Koska sinkkuelämä on häilyvää ja nopeatempoista, ei tarvittu kuin yksi aurinkoinen hymyviesti Tinderiin joltain jo uinahtaneeksi luullulta matchilta, niin profiili on sitten taas aktivoitu. Mutta kieltämättä tuntui hetken rauhoittavalta, kun tuota liekkiä ei tarvinnut jatkuvasti olla kyttäämässä. Sisäinen rauha oli lähempänä.

Samalla olen jatkanut viestittelyä yhden friend-zone -alueelle tukevasti parkkeeratun kaverin kanssa, jonka kiistattomiin etuihin kuuluu, että hänen juttunsa saavat minut nauramaan. Mutta kategoria ei muutu, sen verran on tangenteissa eroa. Vähän kyllä mietin pitääkö kaveria muistuttaa statuksestaan uudestaan tämän vilkkaan naputtelun keskellä. En kai vain vedätä sitä miespoloa? Kaverifiilikset kerroin kyllä selkeästi aikaisemmin.

Tajusin tässä, että minullahan on nyt rapsakat reilu pari kuukautta kokemusta nettitreffailusta ja muusta puljaamisesta, mikä siihen liittyy. Profiilit ovat olleet vuoroin nukkumassa ja vuoroin aktiivisina ihan jaksamiseni mukaan, mutta jotain kalastelun tapaista tässä on nyt harrastettu melkein koko syksy.

Ainakin sen olen oppinut, että ekoista treffeistä en pidä. Eikö voitaisi suoraan siirtyä niihin toisiin, jotka menevät jo minun puoleltani rennommin, kun tiedän jo mikä tyyppi siellä odottaa? Ekat olen yleensä aika varautunut, katselen ja ihmettelen kaveria, totun hänen ilmaisutapoihinsa ja ahdistun jo valmiiksi siitä pakollisesta jatkokysymyksestä, johon on minusta mahdoton vastata muiden kuin ei-missään-nimessä -tapausten osalta. Semiookoot ja ookoot pitäisi tutkia tarkemmin, jotta osaisin sanoa varmasti, onko tuosta mihinkään. En oikeastaan innostu kavereista, ennen kuin olen tutustunut heihin. Miehet taas tuntuvat olevan liekeissä ennen tapaamista ja juuri sen jälkeen, mutta jatko, jolloin itse alan vasta varsinaisesti lämmetä, on sitten toinen juttu.

Tässä puulaakissa pitäisi varmaan heittäytyä heti alkuunsa täysillä mukaan. Se nyt ei vain tällä historialla oikein luonnistu.

Livenä, ilman netin avustusta tapahtuneet kohtaamiset ovat ihan erilaisia alkuja. Katseita, lähestymisiä, juttelua ennen kuin itsekään tajuaa, että tässä liikutellaan jotain potentiaalista energiaa edes takaisin. Ihan mahtavaa verrattuna netin hakuammuntaan. Vaan niin säälittävän harvinaista, ettei tämmöinen erakko voi sen varaan laskea.

Niinä päivinä, jolloin olen ottanut lomaa tuosta kalastelusta, olen yrittänyt tunnustella, voinko paremmin, jos jätän koko leikin rauhaan. Mutta edelleen tuntuu siltä, että tämä viikonloppujen viettäminen omasta rauhastaan nauttien on kyllä nähty. Ehdin vähän aikaa maistaa sitä, miltä tuntuikaan viettää iltaa jonkun kanssa kainalossa hupattaen, nuuhkia ihoa, tehdä ruokaa yhdessä. Sitä oikeaa kolinaa etsien tuota läheisyyttä voisi aivan hyvin harjoitella sovituskappaleidenkin kanssa. Enhän minä edes tiedä, miten tässä iässä enää rakastutaan: ties vaikka se semiookoon kanssa hengaaminen sopisi minulle sittenkin nyt paremmin.

Se rakkaus

Koska Born1968 ehti jo kuvailla, miten eroseminaarissa piti pää tyhjänä yrittää jotenkin konkretisoida käsitettä rakkaus, en aloitakaan tätä omaa pyörittelyäni siitä, vaan jatkan elämän kipukysymysten käsittelyä Mad Menin kautta. Don Draperin heittämä näkemys on kyyninen ja synkkä, eikä kaveri lopulta itse tainnut edes uskoa tuohon lohkaisuunsa, mutta jospas tuota kautta yrittäisi itse pinnistää sanalliseen muotoon niitä vastalauseita, joita tuo Donin leiskautus mielessä herättää.

Mutta kierrellään asian ympärillä ensin. Olen yrittänyt kirjoittaa rakkaudesta ennenkin. Silloinkin turvauduin kulttuurin tarjoamiin peileihin, silloin mm. Bergmanin "Kohtauksia eräästä avioliitosta" ja Virpi Suutarin dokumentti "Eedenistä pohjoiseen" toimivat ajatusteni tukena. Ajatukseni eivät ole muuttuneet, edelleen koen ajatuksen rakastumisesta hämmentävänä, enkä edelleenkään osaa Bergmannin Mariannea paremmin selittää, mitä rakkaus on. Tiedän vain, että se on totta ja sen voima voi kääntää elämän ylösalaisin.

Aikanaan eroseminaarissa kysyttiin myös, montako kertaa olen elämäni aikana ollut rakastunut. Monet osasivat vastata siihen täsmällisesti ja nopeasti, heille tämä asia oli selkeästä määritelty osa henkilöhistoriaa, ero ihastumisen ja rakastumisen välillä selvä. Minä kakistelin ja ihmettelin elämääni, yritin ynnätä elämäni nuoria miehiä silloin parinkympin molemmin puolin, enkä päässyt puusta pitkälle. 

On tietenkin se yksi suuri, joka vei mennessään ja jonka jättämiä jälkiä nyt ravistelen olkapäiltäni. On koko joukko pienempiä, nekin elämän sotkevia juttuja. Ensirakkaus, tuo muutaman vuoden on-off -kaukosuhde, jossa ei paljoakaan keskusteltu tai tutustuttu oikeasti ihmisinä. Se yksi käsittämätön rakastuminen ensisilmäyksellä, joka kantoi abikevään yli. Opiskeluvuosien haavoittavat ihastumiset vääriin ihmisiin. 

Että hyväksyy toisen juuri sellaisena kuin hän on. Että näen hänessä sen ihmisen, joka hän haluaa olla. Rakkauden kanssa ei tarvitse esittää mitään roolia, vaan voi olla oma pehmeä, repaleinen ja haavoittuva itsensä. 

Luulin osaavani tämä, mutta kun tämän viimeisen reilun vuoden aikana on kerännyt rannalta haaksirikon jälkiä, en enää olekaan varma. En laisinkaan varma. Kuvittelin tukevani rakastani matkalla kohti jotakin meille yhteistä, mutta se mitä itse luulin päämääräksi, olikin toisen mielestä jotain aivan muuta. Olin sittenkin luonut mielessäni oman tarinani, jota se toinen ei jakanut. Yrittänyt muuttaa toista joksikin, joka hän ei halunnut olla, siis toiminut juuri niin kuin en ikinä olisi halunnut toimia. En siis oikeasti hyväksynyt hänen todellisuuttaan, vaan olin matkalla kohti omaani, luullen sitä meidän yhteiseksi. En siis sittenkään osannut tätä oikeaa rakastamista.

Tämäkin Jari Ehrnroothista kertova teksti on usein pyörinyt esillä, kun pohditaan rakkauden olemusta. Eri tavalla jätettyjen erosemmalaisten keskellä tuo teksti herätti vallan erilaisia tunteita, kuin omaa kadonnutta puolikastaan etsivissä, toiveikkaissa ihmisissä, jotka hakevat sitä elämänsä tulta ja kohtaamista. Tuskailen sen kanssa vielä itsekin; tuo harmaan arjen syvän välittämisen väheksyminen vain on jotenkin niin... suunnattoman itsekeskeisen tuntuista. Kyllä syviinkin tunteisiin kykenevän ihmisen pitää sietää arjen tasaisuutta sen verran, että kunnioitus jotain yhdessä rakennettua kohtaan kantaa pimeän tihkusadekauden yli. Mutta toisaalta: syvä kohtaaminen toisen kanssa on se mitä janoamme kaikki. Ja jos sen on kokenut, tajuaa myös miksi.

Koska olen itse niin hämmentynyt siitä, osasinko sittenkään rakastaa oikein ja koska se ainoa rakkaus, josta olin elämässäni varma meni pieleen, olen edelleen varovainen rakkauden suhteen. Kaipaan sen muistoa, jännitän sitä saanko koskaan kokea rakkautta uudelleen. Mutta samalla pelkään. Että sattuu, että menen entistä enemmän rikki. Etten kelpaa kenellekään. Kurkotan kohti, mutta varovasti, en heittäytyen.

Kiertelen ympärillä, mutten vieläkään osaa ottaa kunnolla kiinni.

Mutta palatakseni Don Draperiin: väärässä olet. Rakkaus on totta. Sen kanssa eläminen vain on välillä niin vaikeaa, ettei siihen haluakaan uskoa, koska olisi helpompaa, ellei tuohon raastinrautaan aina silloin tällöin satuttaisi itsenään.

What would Joan Holloway Do?

Ikisuosikkisarjani Mad Menin lempihahmoni Joan Holloway/Harrisin sanomisista on räätälöity deittailuohjeet.


10 Things Joan Holloway Would Say About Dating


Hupaisaa ainakin niille, jotka tuntevat sarjan ja Joanin. Tai no, ovathan nuo vähän väkisin väännettyjä, mutta joukossa on helmiäkin. Tuo kuvassa oleva lainaus oli se, jota lähdin kuukkelista etsimään.
Peggyn vastauskin tähän oli hymyilyttävä: "Someone dumped you?" Niinpä. Jos Joan Holloway on joskus jätetty, onko ihme että me tavalliset maatiaisetkin koemme saman :)

Sarjan kirjoittajista suurin osa oli naisia. Siinä on minusta osasyy sille, että siinä on usein onnistuttu kuvaamaan kiteytetysti ihmisenä elämisen kipupisteitä vanhemmuudesta, suhteista omaan perheeseen, työelämästä, aikuisen elämän kipupisteistä, itsensä etsimisestä sun muusta tarkkanäköisesti ja hienovaraisesti, tarpeen vaatiessa lekaakin heiluttaen.

---
Fenix haastoi tässä taannoin muitakin kirjoittamaan rakkaudesta. Vaikea aihe, jonka käsittelyyn ei taida yksi ihmiselämä riittää. Yritän ehkä raapustaa aiheesta jotain viikonloppuna. Aikaakin ehkä on nyt kun ei ole  treffejäkään tiedossa.

Niin väärä aika yhtään mihinkään

Jos treffeille laittautuessa ripsarit meinaavat levitä poskille edellisen jutun loppua pohtiessa, ei ehkä ole oikealla asenteella liikkeellä. Sisäinen kiukku olisi pitänyt taltuttaa jotenkin.

Paikalle saapuessani ja nähdessäni kumaran asennon totesin jo, että tuo mies ei taida olla se, jota elämääni etsin. Käänsin hetkeksi selkäni ja räpelsin muka hajamielisesti puhelintani, pelasin aikaa muutaman hengähdyksen, mutta esittäydyin sitten ja manasin vain hiljaa mielessäni, että olin tullut lupautuneeksi vielä syömäänkin tämän kierroksen jälkeen. Että pitikin söheltää itsensä takaisin näihin kuvioihin näin nopeasti.

Vasta sitten haistoin ympärillä leijuvan vienon, mutta tunnistettavan vanhan viinan löyhyn.

Paperilla hyvä match ei todellakaan aina toimi käytännössä.

Keskustelu oli suht vaivatonta ja mielenkiintoista, mies oli tietysti fiksu ja lukenut kuten oletinkin. Olihan meillä sama opinahjokin takana, vaikkakin täysin eri koulukuntaa; hän edusti taiteita ja minä tuota käytännön maailmaa. Mutta ei, kyllä minä haluan että miehessä on edes ripaus jonkinlaista karismaa, lämpöä ja raikasta reippautta. Ei älykkyydestä tai tietystä sivistystasosta haittaakaan ole, mutta ne eivät kyllä sellaisenaan riitä. Ja se vanha löyhy tappaa satavarmasti viimeisenkin ajatuksen mistään kipinöivämmästä.

Minua ei nyt sovi päästää treffeille vähään aikaan. Usko itseeni on edelleen vähän liian riekaleina.

Kaamos ja rakastuminen?

Hesarikin uutisoi kaamoksen vaikutuksista. Ilmankos tuo treffipalstojen selailu ja viesteihin vastaaminen on tuntunut vähän väkinäiseltä puuhalta tällä viikolla. Pitäisikö sinkkutapaamisia järjestääkin pikkujoulukaudella etelän lämmössä? :)

"Rakastuminenkaan ei onnistu – helsinkiläinen menettää auringonvaloa marraskuussa 135 tuntia espanjalaiseen verrattuna

Auringonvalo saisi aivot muodostamaan serotoniinia, mikä tekisi rakastumisesta todennäköisempää. Helsingissä aurinko paistaa marraskuussa 37 tuntia. Espanjan Málagassa auringonpaistetta on lähes viisi kertaa enemmän."

http://www.hs.fi/kaupunki/a1448003542579

Muutenkin uusi tuleminen deittisaiteille on poikinut lähinnä tilaisuuksia nauraa itselleen. Esimerkiksi siitä keskustelusta, jossa kuvittelin fb:n tarkoittavan naamakirjaa, muodostui näin jälkikäteen ajatellen aika hilpeä. Tai se, kun väsyneenä ja kiireisenä tein aika lennokkaita johtopäätöksiä siitä, mitä kaverin viaton "mitä teet illalla" -kysymys oikeasti piti sisällään. Että mä osaan välillä.

Illalla on viikonlopun ensimmäiset pikkujoulut. Ei onneksi kenenkään työpaikkaan liittyvä, sellaisia en jaksaisikaan. Käymme pienellä kaveriporukalla kokeilemassa varovasti yöelämää ison kirkon puolella. Saa nähdä miten jaksamme,  siellä lienee muitakin samalla asialla olevia amatöörejä asialla.

Vielä vähän aikaa sitten odottelin iltaan valmistautumista innolla, mutta nyt on viikko ollut sen verran täynnä pettymyksiä, ettei usko ripsentaivuttajien ja kiharrinten voimaan oikein kanna. On se kumma miten se miten itsensä näkee vaihtelee mielialojen mukaan. Toivottavasti hyvä seura kuitenkin pelastaa illan. Sitä sentään odotan, en niinkään tanssilattiaa tällä kertaa, vaikka alun perin juuri se sai silmäni loistamaan tätä iltaa suunnitellessa.

Musiikin lumo

Yhdestä eron jälkeen elämääni palanneesta asiasta olen todella iloinen: nautin taas musiikista sydämeni pohjasta.

Musiikki on aina tahdittanut elämääni ja toiminut tunteiden tunnistamisen kanavana. Olen rakastanut musiikkia aina ja eläytynyt sen kautta, ihan pikkuipanasta saakka. Isä yritti ujuttaa klassista musiikkia repertuaariini koko ikänsä, onnistuikin siinä lopulta, mutta sieluni meni aivan muille tahdeille. En ikinä oppinut musisoimaan kunnolla itse, se pianonpimputtelu ei vain sytyttänyt, mutta ai että minä lauloin.

Opin elämäni aikana, että hyvinvoinnissani on yleensä puutteita ellen kykene nauttimaan musiikista. Se oli merkki siitä, etten ollut sinut itseni kanssa, että tunne-elämäni oli pahasti turtana, ellei edes pakahduttavin Billie Holiday tai Radiohead tuntunut miltään. Pari vuotta ennen eroa musiikki oli minulle pitkään aivan-sama -osastoa: radiosta tuli jotain massaa, mikään ei tarttunut, mikään ei liikuttanut. Paitsi entisen mieheni uutta musiikkimakua en tietenkään voinut sietää. Jos olin yksin, pidin radion yleensä kiinni. Annoin hiljaisuuden vallata talon.

Nyt laulan taas mukana silmät kiinni (olen pahoillani, Adele!), annan sävelien lennättää ja nostaa korkealle. Elokuun Flow-festareilla Florence sai minut kyyneliin. Patti Smithin Dancing Barefoot voimauttaa, Kentin 747 rauhoittaa kuten aina. Alt-J saa vetämään henkeä ja puristamaan tyynyäni lujempaa. Bileissä juuri mikään ei tanssita kuten 70-luvun disko. What The Water Gave Me:n nostatus lennätti lenkkipolulla, Sir Elwood sai muistelemaan nuoruutta haikeasti hymyillen.

Olen saanut tunteeni takaisin.

Leikin kestäminen

Niin.

Päivähän oli jo muutenkin täydellinen: Pesukone hajosi ja joudun ehkä pikavauhtia ostamaan kompromissiviritelmän, joka sopii sekä nykyisen että tulevan kodin rajoituksiin. Sitten oli ne laarinpohjalliset entistä elämää, joista turinoin edellisessä tekstissä. Näin myös vihdoin entiseni yhdessä uuden tyttönsä kanssa (joka oli kyllä perin vaisua likkaa minun läsnäollessani), puhui me-kieltä.

Sitten sain tekstarin, jossa peruttiin paitsi täksi päiväksi sovittu tapaaminen, myös koko alkutekijöissään oleva suhde. Siis tekstarilla. Aikuisten oikeesti. En ollut uskoa silmiäni. Epämääräiset selitykset viittasivat perheen tilanteeseen ja siihen keskittymiseen.

Olkoot sitten niin. Mehän sovimme etenemisestä päivä kerrallaan. Ei enemmästä. Vaikka minulla on kaverista mielikuva rehtinä ja suoraselkäisenä miehenä, en tietenkään voi lopultakaan sanoa vilpittömästi tuntevani hänet. En siis osaa arvioida viestin vilpittömyyttä. Voin vain kerrata faktat: minun kanssani ei enää haluta olla, eikä sitä haluta selittää tarkemmin. Olen kuulemma tosi kiva. Jossain on vain se mutta, jota en kuule.

Vedän henkeä ja muistutan itselleni kyynelten lomassa, että itsensä altistaminen on aina riski, mutta jos jaksaa kestää pettymykset kyynistymättä ja kovettumatta, voi joskus toivoa elävänsä onnellisena ja sydän avoinna. Siitähän olen kirjoittanut aikaisemminkin, muistelen myös linkittämääni TED Talk -puhetta haavoittuvuudesta. Kokonainen kuukausihan tässä ehti jo näistä tunteista vierähtää. Käytiin kaukana, kaukana välillä, ja taas palattiin lähtökuoppaan. Elämän tarjoamaa haavoittuvuuden siedätyshoitoa tämäkin... Astumalla mukaan leikkiin antaa pettymiselle mahdollisuuden. Se sitten realisoitui nyt. En tiedä miksi, enkä halua inttää selitystä, jos sitä ei vapaaehtoisesti anneta.

Enhän minäkään pitänyt tätä suhdetta mahdollisena. Epäilin vahvasti alusta asti. Se vain tuntui todella hämmentävän mukavalta ja luontevalta niin kauan kuin sitä kesti. Opin itsestäni, opin toisesta, tietysti. Minun kyyneleeni nyt ovat lähinnä loukattua ylpeyttä, vaikka mukana onkin aitoa pettymystä siitä, että tarina tukevista käsivarsista ympärilläni ja ihosta, jonka tuoksu huumasi, loppui näinkin lyhyeen.

Mutta en sittenkään taida ihan saman tien käydä aktivoimassa profiilejani kalastusapajilla. Ensin pitää nuolla nämä naarmut sileiksi. Keitän kupin teetä ja vedän henkeä.

Ja kuuntelen muutamia äkäisiä nuoruusvuosien rämistyksiä.

Laarinpohjia

Entisen kodin tyhjennys etenee ja sain varmaan viimeisen laatikollisen entistä elämääni sortteerattavaksi. Kirjaimellisesti kaavin laatikonpohjia muistoista ja lajittelin taas tavaraa lähtevään ja jäävään pinoon. Eikä tuntunut oikeastaan miltään. Tämä kaikki on jo niin loppu ja käsitelty. Oma tie näkyy edessä ja vaikka aivan vielä ei näy mikä seuraavan kaarroksen takana odottaa, polun aavistaa jo sen verran pitkälle eteenpäin, että oma vauhti on kiihtynyt ja sitä jo odottaa mitä edestä löytyy. Juuri nyt ei ole tarvetta vatvoa menneitä enää yhtään.

Hoksasin tässä, että olen tässä elämän palikoita järjestäessä tullut vaihtaneeksi nettifirman, puhelinliittymän, pankin, sähköfirman, luottoyhtiön ja kohta kotikaupunginkin. Vakuutuksetkin pitänee päivittää uudelleen. Kuin kaikkien oman elämän perusedellytysten pitäisi olla tuoreita ja uusia, vailla mitään jälkiä entiseen.

Jaa että mikä kapinavaihe? Minullako?

Toiveiden tynnyri ja toteutus

Mitäs minä kirjoitinkaan aikaisemmin tulevan kotini toivelistaan?

• Uusi tai vanha
• riittävän suuri siskon ja äidin vierailuille, 
• mielellään parveke tai piha. 
• Vaatehuone, josta voi kyllä joutua tinkimään. 
• Ikkunat ennemmin länteen kuin itään. 
• Ehdottomasti avokeittiö. 
• Siellä tarpeeksi kaappitilaa jalallisille viinilaseille. 
• Kävelymatka merenrantaan.  

Mitä sitten sain?

Vanha. Korkeat huoneet, syvät ikkunapenkit, koristeelliset rappukäytävät. Vähän pieni, mutta sopiva minulle, kyllä läheiset vieraat sinne sopivat. Parveketta ei ole: voin joutua opettelemaan gorillapuutarhoinnin saloja :) Mutta vaatehuone on aivan ihana! Ikkunat itään, mutta menkööt: ehkä minä iltavirkku saan itseni siten aamuisin paremmin ylös. Keittiö on erillinen, mutta niin hienosti olkkarin vieressä, että tuon voi melkein kuvitella avokeittiöksi. Vaan kaappitilaa siinä on surkean vähän, joudun vähän säätämään ja ehkä miettimään suurempiakin liikkeitä jollain aikataululla.

Mutta tärkeintä on, että merenranta on lähellä. Siitä ei todellakaan tingitty.

Muuttopäivään on vielä aikaa. Ehdin ehkä unohtaakin, ettei myytävien ilmoituksia tarvitse enää vahtia. Mutta nyt on seuraavan kotini osoite jo tiedossa. Näin on taas naksautettu uusi vaihde kohti itsenäistä elämää.

Tuulta päin

Meren ranta on oikea paikka olla koska tahansa. Siksi sen on oltava saavutettavissa aina. Rantaan voi mennä tuulettumaan, rauhoittumaan, ihan vain olemaan ja tuntemaan luonnon suuruus ja kauneus. Aurinkoisella, lempeällä säällä. Myrskyssä, turvassa rannalla. Suhnuisella säällä voi todistaa harmaan kaikki sävyt, koko rikkaan kirjon. Omat päänsisäiset levottomuudet saavat helpommin oikean mittakaavan merta katsellen. Positiiviset tunteet on helppo vahvistaa tuulta, horisonttia ja aaltojen voimaa katsellen.

Ja sitten on se tunne, kun katsoo tuulen voimaa avoimella rantakalliolla harmaana syyspäivänä, pää vastatuuleen päin, vähän palelee, ja ympärille kiertyy vahvat kädet, taakse joku johon nojata.

Sidontatarvikkeita

Kunnollinen mies, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja jolla on silminnähden hyvä olla nahkansa alla. Pärjää itsensä kanssa ja osaa huolehtia muistakin. Elämä on kasassa ja raamit kunnossa. Löytyy iloa ja kiinnostusta elinpiirinsä kehittämiseen. Hartiat kantavat. On herrasmies ja kohtelee minua nätisti, ottaa etenemisen rennosti ja antaa kasvulle tilaa. Sellaisesta miehestä on kehittymässä hiljalleen minulle se sellainen kasvattava suhde.

Miksei saman tien ihan oikea? Kai sitä nyt on oikeasti vielä aivan liian aikaista määritellä tätä orastavaa suhteenpoikasta yhtään mitenkään. Agendaa ei ole. Harjoitellaan vain, päivä kerrallaan.

Meitä yhdistäviä asioita on suunnattoman paljon vähemmän kuin erottavia. Erilaiset taustat, arki, elinpiiri, elämäntavat, melkein kaikki. Aivan kaikki. Aivan varmasti ihan kaikki. En edes uskalla penkoa kovin syvälle, kun pelkään mitä sieltä vielä löytyy. Sen takia minun on vaikea uskoa, että pohja oikeasti olisi kestävä. Käyttämilläni suodattimilla tämä mies ei kuunaan olisi päätynyt minun listalleni. Muutamia kuviakin vilkaistuani olin jo valmis pitämään tapausta mahdottomana.

Mutta hän oli sinnikäs ja ystävällinen viestijä, ja tapaamisten rentous vaikutti. Oli hyvä olla. Hän osasi jopa kuunnella ainakin tyydyttävästi, mikä on paljon enemmän kuin voi sanoa useimmista tapaamistani nettitreffikavaljeereista keskimäärin. Eikä haitannut sekään, että minua pidettiin mielenkiintoisena ja ihanana naisena myös tapaamisten jälkeen.

Niinpä. Olenko oikeastaan ottamassa tästä suhteenpoikasesta enemmän kuin kykenen antamaan? No aivan varmasti.
Olen antanut varoituksia, sanonut etten vielä osaa kunnolla raamittaa mitä haluan, etten tiedä miten pitkälle siipeni vielä kantavat. Mutta ei tämä taida poistaa vastuuta siitä, etten oikeasti käytä tätä hyvää miestä laastarina, jos hänelle vähitellen kehittyy halu olla enemmän. Toisaalta tiedän ja luotan siihen, että mies osaa kyllä pitää huolta itsestään.

Kuuntelen taas sitä John Legendin biisiä täydellisen antautuvasta rakkaudesta. En mitenkään näe, että tästä suhteesta voisi koskaan tulla sellaista. En vain usko siihen, mielestäni erittäin hyvistä syistä. Ja silti haluan, että tämä jatkuu, kunnes sen on aika päättyä. Tämän kipinän haluaa pitää lähellä niin kauan kuin siinä riittää lämpöä. Se voi hiipua nopeastikin, tai sitten siihen menee hetki. Mutta uskon, että aika on rajallinen.

Tällä hetkellä ajattelen, ettei minulle kotona istumalla kehity valmiutta heittäytyä aidosti uuteen rakkauteen. Tätä herkkyyttä pitää vähän jumpata, kokeilla ja koetella, jotta voin taas alkaa kunnolla luottaa siihen, että uskallan vielä joskus rakastaa ehdoitta. Että minäkin voin olla taas nainen ja jonkinlaisen tykkäämisen arvoinen. Kunhan kasvan vähän. Ja alan edes hiukan uskoa niitä kauniita asioita, joita joku yrittää minulle tosimiesten kielellä sanoa.

Keskusteluja entisen kanssa

Yksi sukuni ikihongista nukkui pois vähän aikaa sitten. Kuolema ei ollut yllätys, vaikka lähtö olikin nopea ja rauhallinen. Entinen mieheni tuli hänen kanssaan aina hyvin toimeen, ja onnistui jututtamalla onkimaan hänestä valtavasti tarinoita menneestä elämästä. Pyysin entiseltä autoa lainaan, jotta pääsen hautajaisiin. Ja kun kerroin, että vainajan toiveesta hautajaiset ovat hyvin pieni tapahtuma vain läheisille, kuulin tauon langan toisessa päässä, kun se penni putosi ja hän tajusi, ettei kuulu kutsuttujen joukkoon. Hänellä oli varmaan jo puhekin valmisteltuna. Nämä ovat niitä tilaisuuksia, jossa perheen muutokset konkretisoituvat. Eromme ei tietenkään muuta sitä, että vaarini tuli aina hyvin juttuun entisen mieheni kanssa, mutta kun suvun rajaviivoja vedetään uusiksi, minä jään perheeseen ja hän ei.

Kävi ilmi sekin, ettei mieheni ole kotona, kun tulen autoa noutamaan. Mutta hänen uusi tyttönsä siellä on. Ja minä saan sitten päättää, livahdanko vain hiljaa ulkona auton rattiin, kun viikon työreissun jälkeen palaan myöhään kotia kohti ja poimin matkalla menopelin mukaani, vai käynkö sivistyneen tyynesti toivottamassa hyvät yöt oven raosta uudelle tytölle ennen kuin vien kumijalan pihalta pois. Porvariston hillityä charmia. Ei tässä kohteliaisuustervehtimisessä olisi mitään kummallista, jos eksäni olisi kotona. Vaan kun ei ole. Voin vain kuvitella, miten kankea hymyni olisi pitkän matkan jälkeen myöhään illalla. Huoh. Mitä sanoo käytöksen kultainen kirja?

Dokkarisuositus

Kai kaikki ovat jo tämän katsoneet? Vielä 23 päivää aikaa. Voi tulla vähän roskia silmään, mutta ihanan asiallisen lämmin juttu. Rakastuneet ja jätetyt ovat hulluja :)

Dok: Särkyneitä sydämiä New Yorkissa (Sleepless in New York, Saksa, 2014) http://areena.yle.fi/1-2578218

Mitä aivoissa tapahtuu, kun ihminen potee sydänsurua? Antropologi Helen Fisher tutkii hiljattain jätetyiksi tulleiden ihmisten aivoja ja etsii niistä fyysisiä muutoksia.

Erityisesti jäi mieleen ne ihmiset metrossa ja heidän ajatuksensa. Se kuvasti niin hyvin sitä, että nämä hylkäämisen kokemukset ovat tuttuja aivan kaikille. Me kaikki käymme sitä kelaa läpi jossain vaiheessa elämää.

Niin mikä jarru?

Kun raskaat vankkurit tönäisee ihan vain kevyesti loivaan alamäkeen, niiden vauhti yltyy jonkin ajan kuluttua kovaksi, ellei kukaan löydä jarrua tai tie muutu taas ylämäkiosuudeksi.

Pallottelen asunnonhakukoneita, deittisaitteja, lainahakemuksia, matkakohteita ja hotellivaihtoehtoja selaimessani ja tuntuu siltä, ettei tämä valintojen teko lopu koskaan. Talvitakki? Uusi kampaaja? Tulevan kämpän sisutus? Violetti vai punainen mekko pikkujoulukauden rientoihin? Mitä panna päälleen treffeille?

Mihin vielä tarvitaan harkiten tehtyä painavaa valintaa?

Katsoin äskettäin sen Frendien jakson, jossa Phoebe deittailee kahden kundin kanssa yhtä aikaa, ja soppahan siitä syntyi. Miten näitä tilanteita vältetään nopean nettiviestittelyn aikana? Vähän aikaa sitten tuntui siltä, että kaikki on niin höyhenenkepeää, ettei sarjadeittailullakaan nyt ole niin väliä. Mutta nyt alkaa kaksi aivan täysin erilaista tapausta kiinnostaa hiukan toisella tasolla, ja painiskelen jo ennen ensimmäistäkään tapaamista valinnan kanssa: mitä jos tapaamisen jälkeen nämä tyypit edelleen tuntuvat hyviltä juuri niin mahdottoman erilaisina kuin ovat? What would Lady Mary Crawley do? Ai niin, senhän me tiedämme jo.

Ei ole helppoa, kun on liian villi mielikuvitus, joka käy kierroksilla jo ennen kuin mitään tapahtuu. Ja joka huomioi vielä syvällä, syvällä mielen sopukoissa elelevät jokerivaihtoehdotkin.

Jospas sitä yrittäisi vain keskittyä olennaiseen. Mieh Asuntoihin.

Berliinin taivaan alla ja parisuhde

Niin tuota. Minun pääni on viime aikoina ollut täynnä merkillisiä kytköksiä. Tässä eräänä päivänä kun taas katsoin tuon ihanan elokuvan ihmisyydestä, Berliinin taivaan alla vuodelta 1987, aloin kuulla tarinassa enkelten ja ihmisten elämien eroista - henkisyyden ja aikaan sidotun, koetun elämän välillä - muitakin konnotaatioita: vertausta rakkaudesta haaveilevan sinkun ja parisuhteessa elävän ihmisen välillä. Taidan ihan hiukkasen vain projisoida tässä omia solmujani kyllä :) Mutta nyt yksin elävänä sitä haaveilee asioista, joita rakkaussuhteessa oleva kokee: kosketuksia, hellyyttä arjen keskellä, toisen puolesta tehtyjä pieniä palveluksia (Up To Date -blogin kuivatut lakut ovat loistava esimerkki!). Leffan enkelit kyllä periaatteessa tietävät, että ihmiselämässä koetaan aika ja värit ja ruoan nauttimista, mutta he eivät tiedä, miltä sen kokeminen tuntuu ja miksi se on niin merkittävä osa ihmisenä olemista. Katkelma toisen enkelin, Damielin sanomisista leffassa:

It's great to live by the spirit, to testify day by day for eternity, only what's spiritual in people's minds. But sometimes I'm fed up with my spiritual existence. Instead of forever hovering above I'd like to feel a weight grow in me to end the infinity and to tie me to earth. I'd like, at each step, each gust of wind, to be able to say "Now." Now and now" and no longer "forever" and "for eternity." To sit at an empty place at a card table and be greeted, even by a nod. Every time we participated, it was a pretense. Wrestling with one, allowing a hip to be put out in pretense, catching a fish in pretense, in pretense sitting at tables, drinking and eating in pretense. Having lambs roasted and wine served in the tents out there in the desert, only in pretense. No, I don't have to beget a child or plant a tree but it would be rather nice coming home after a long day to feed the cat, like Philip Marlowe, to have a fever and blackended fingers from the newspaper, to be excited not only by the mind but, at last, by a meal, by the line of a neck by an ear. To lie! Through one's teeth. As you're walking, to feel your bones moving along. At last to guess, instead of always knowing. To be able to say "ah" and "oh" and "hey" instead of "yea" and "amen."

Mainoksissa ja lehtikuvissa on usein kuvia toisiaan halaavista pareista, nuoria tai vanhoja, tai perheitä jonkin lämpimän tapahtuman keskellä. Kuten vaikka tämä Hesarin pikkujuttu kiireisistä lauantaipäivistä. Nappaan nyt surutta tähän jutun kuvituskuvan, jota katsoin kyllä aivan muusta vinkkelistä kuin siitä, miten jaksaisin taas viikonlopun jälkeen virkeämmin hypähdellä töihin maanantaiaamuna.

Siinä on pari halausetäisyydellä toisistaan, pehmeästi yhdessä, vaikka läsnäolo jaetaankin läppärin kanssa. Heillä kuitenkin on mahdollisuus heittää se mäkeen ja käpertyä toisiinsa lusikoimaan. Sinkun vaihtoehto olisi naputella sitä läppäriä sängyssä, tai olla naputtelematta. Lusikkaan käpertyminen on vain muisto tai aineeton ajatus.

Erityisesti vaatekaupoissa nuo pariskuntakuvat mainosmateriaaleissa, kuvissa naistenvaateosaston seinillä tms., hätkähdyttävät minua joskus ja saavat kääntämään pään pois: kuva onnellisesti halaavasta parista ei ole minulle enää neutraali. Siihen liittyy jotain, joka vähän sattuu. Se ei enää ole kaipausta menneeseen suhteeseen, nyt se on kaiherrusta johonkin, jota minulla ei vielä ole.

Luulisi siis nettideittisivustoilla viestittelyn helpottavan tätä kaihoa? No ei oikein, se kun on sellaista kepeää lätinää vailla todellista agendaa. Ihan kivaa, mukavaa ja virkistävää, mutta jos sitä peilaa vaikka siihen Eronneen Miehen mainitsemaan John Legendin biisiin, jota tänään sitten kuuntelin  ajatuksen kanssa ja taas haukoin henkeäni, koska onhan sen sanoma pakahduttava, niin onhan selvää, ettei päivänsä piristäminen kevyellä tekstariflirtillä ole samalta planeetalta itsensä paljaaksi riisuvaan, todelliseen rakkauteen verrattuna. Mitä tekemistä sillä, että jutustelen tuntemattomien kanssa takan muurauksesta, gradun aihepiirin rajauksista tai koiraeläimen teini-iästä, on aidolle rakkaudelle antautumisen kanssa? Mitä minä oikeastaan olen etsimässä?

Ai niin, taas yksi nettitreffiklisee ruksattu: deitti saapuu paikalle rohkaisuryypyn nautittuaan. Jostain syystä alan harjaantua lempeiden rukkasten tarjoajana.

Irtiottoja

Viime viikolla olen nostanut monenlaisia ankkureita, yhden oikein isonkin. Ja kun vene on lopullisesti irti laiturista, sen matka tuntuukin kepeältä: ei tarvita fendereitä estämään kolinaa laituria vasten, ei ole kiinnitysköysiä nykimässä ja terävöittämässä aaltojen liikettä. Purren liike rauhoittuu, aluksi ajautuen tuulen mukana. Kun avaan purjeen ja tartun pinnaan, veneen menosta tulee vakaata ja se saa suunnan: tuulen mukainen, avoimia vesiä kohti. Juuri sillä hetkellä ei lopullinen päämääräkään tunnu niin tärkeältä: olennaisempaa juuri liikkeelle lähdön jälkeen on tunne vapaudesta ja oman matkan alusta. Suunta mukautuu sitten olosuhteiden mukaan.

Hätkähdän välillä sellaista painostavan ahdistavaa tunnetta, joka herää nakertamaan sisintäni, jos olen kovin pitkään tekemisissä entisen mieheni kanssa. Hänen tavassaan ottaa tila haltuun ja viestintä minun kanssani on jotain, joka saa minut vetäytymään kuoren suojaan, himmentämään värini ja lyhentämään lauseitani. Kanavoin jotain vanhaa ahdistusta, jota en enää kanna mukanani, ja siksi hätkähdän sen tuttuutta, kun joskus taas tunnen sen saman. Muistijälki. Huomasin reagoivani samoin erään deitin kanssa: hän oli myös vuorovaikutuksessa samalla tavalla dominoiva ja itseään korostava. Oli jännä havaita, että tietynlainen egoilmentymä vaikuttaa minuun noin, ja että oikeastaan tunnistan sen vasta, kun varjo on väistynyt ja aloin taas hengittää normaalisti. 

 

Tuota ristiriitaista oloa kannoin mukanani kauan. Nyt se tuntuu oudolta, kun omassa rauhassa elely on kaivanut minusta esiin ilon ja positiivisuuden aivan toisella tavalla. En olekaan aina melankolinen ja syväjäädytetyn rauhallinen, vaan useinkin iloinen ja vapautunut. Minusta on kasvamassa uusi minä. Vai onko se jokin vanha, joka ojentelee nyt jäseniään pitkän varastoinnin jälkeen.

Kameraleikkejä ja kasa kliseitä

Uudehkossa puhelimessani on hauska kamera, jonka suunnittelussa on selvästikin ajateltu myös meitä (siis minua) tumpeloita selfien ottajia. On pikseliä etukamerassa, valotusta ja valmiita suodattimia. Ja sitten siinä on hauska ominaisuus, jolla voi lisätä kauneutta asteikolla 1 - 10.

Mitäpä muutakaan neljänkympin rajapyykin ylittänyt voisi kameralta toivoa: sileää ihoa ja sirkeitä silmiä valaistusolosuhteista riippumatta. Vielä en ole tohtinut lisätä efektiä oletusarvoa (5) enempää, mutta tuumin tässä ilmeilyjäni räpsiessä, että kai tämäkin apu on otettava nöyrästi vastaan.

Tässä on viime aikoina konkretisoitunut se kliseinen totuus, etteivät itseni ikäiset heput välttämättä noteeraa näin kypsää naiseutta: hakukriteerit ovat enimmäkseen 30-luvulla tai alle. Tämä ilmiö on toki laajempi kuin entisen mieheni preferenssit.

Deittisaittien profiileista löytyi suloinen helmi, jota luki ja katseli ilokseen: noin rentoa ja lämpimän oloista ei ole tullut ensihakemalla ihan heti vastaan. Niitä todella liikkuu siis vielä vapaana: ihmismäisen oloisia ikäisiäni miehiä hakemassa seuraa. Tietysti tämäkin etsii onneaan kolmekymppisten joukosta.

Jotenkin juuri tällä hetkellä minulla on niin hyvä olla oman nahkani alla, etten ihan hirveästi jaksa mieltäni tuosta pahoittaa. Olihan tuo vinouma tiedossa, nyt olen vain itse törmännyt siihen IRL useammalla rintamalla. Minähän en asialle mahda tasan yhtään mitään. Voin vain olla läsnä tässä kropassa tänään juurikin niin täysillä kuin pystyn.

Jätin suloiselle helmelle kehut tekstistä ja poistuin paikalta hymy huulilla, vilpittömästi ilman omia odotuksia. Tuli hyvä mieli.

Olen siis ryhtynyt lukemaan nettideittiprofiileja. Olen tehnyt yhden oman. Lisää kliseitä on poksautettu: Vastaanotettu viesti elimenkuvalla maustettuna: check. Viestittelyä varatuksi paljastuvan kanssa: check. Pyydetty palveluksia maksua vastaan: check. No nyt kyllä rupesi jo ällöttämäänkin. Mitä ihmettä? Se varattu tyyppi oli sentään kirjoitustaitoinen ja ihan fiksun oloinen kaveri, näitä muita en käsitä ollenkaan.

Onneksi oman elämäni palikat ovat tällä hetkellä niin onnellisessa ojennuksessa, etten viitsi jäädä harmittelemaan: juhlin mieluummin tämän päivän onnellisia tuotoksia ja hyviä hetkiä. Tosielämässäni tämä on yksi keveimmistä päivistä aikoihin.

Rauhallista, sittenkin

Sielunhoidollinen viikonloppu melkein pulkassa. Viimeinen jooga peruttiin, joten kompensoin avaamalla viinipullon ja sytyttämällä kynttilät. Toimii :)

Luin uudelleen erokirjallisuuteni niitä osioita, jotka käsittelevät jaloilleen nousemista ja uuden elämän aloittamista. Hapuiluvaihe tunnustetaan, ja jos sellaiseen ajautuu tai hakeutuu, siitä kannustetaan ottamaan kaikki positiivinen irti. Mutta ehdoton edellytys rakentavalle tavalle kohdata tämäkin vaihe on raatorehellisyys itselleen ja ympäröivälle todellisuudelle, kanssamatkaajille. Ellei tunnista ja kohtaa itseään, tunteitaan ja motiivejaan tässäkin vaiheessa, sitä ehkä viivästyttää omaa parantumisprosessiaan ja etenee kiertotietä kohti omaa ehjää itseään. Mutta oikein kohdattuna kasvattavat suhteet saattavat toimia rakentavana katalysaattorina matkalla omaan itseensä.
Eheyskin on taito, joka vaatii harjoittelua.

Jostain mieleni perukoilta muistin tämän vanhan suosikin. Miten sattuikaan.

Sateenharmaita

Siinä se seisoo, kämppäni eteisessä, ja yrittää puhella niitä näitä tulevasta muutostaan ja nuorikkonsa maallisen omaisuuden siirtämisestä ruuhka-Suomeen. Haluaa taas halata pitkään ja sanoo, että on iloinen siitä että olen olemassa. Toivon vain, että hän lähtee ja antaa minun olla. Enkä tietysti sano mitään. En jaksa.

Työviikko on ollut täysi; olen käynyt kokoustamassa ulkomailla, kävellyt pitkästi sitkeänmasentavassa sateessa pitkin mukulakivikatuja lentolaukkua retuuttaen ihan vain nähtävyyksien takia, tullut kotiin myöhään, nukkunut huonosti  ja jatkanut kokousputkea töissä heti kotimaisilla ongelmilla.  Kaiken kukkuraksi olen juuri tullut oharitreffeiltä: kaveria ei sitten näkynyt sovittuna aikana paikalla. Eikä tietenkään mitään selitystä, ei viestiä, ei pahoittelua. Odottelun jälkeen poistin puhelimestani paitsi tyypin naaman, myös koko riivatun sovelluksen kaikkien sen aiheuttamien pettymysten takia.

Siinä mielentilassa minä sitten palaan kotiin kuuntelemaan tuon rakastuneen penteleen höpötyksiä. Entisen mieheni, siis. Jolle kerroin edellisellä viikolla, että tuskin tulen pitämään hirveästi yhteyttä, kunhan nämä tulevien viikkojen paperisulkeiset ovat takana. Tämä kuulemma "vaikutti" häneen. Miten, en nyt juuri jaksa miettiä. Ihmettelen vain tuota tarvetta pyrkiä lähelle nyt niin innokkaasti, kun lopultakin lähenee aika, jolloin pääsemme toisistamme irti lopullisesti. Virallinen eropaperi tuntuu aika kepeältä lappuselta ositukseen verrattuna.

Oli ehkä hitusen ylioptimistista kuvitella, ettei entisen mieheni uusi tilanne vaikuta minuun mitenkään. En minä totisesti häntä kaipaa enkä toivo takaisin, osaan jopa hiukan toivottaa onneakin tuolle omituiselle parille. Mutta omalla yksinäisyydelläni on nyt peili, johon verrata omaa tilannettani. Ja sitä kuvajaista saan tuijottaa juuri nyt, kun oma varovaisen toiveikas kokeiluni deittailun saralla alkoi, ja sitten nopeasti myös vastaansanomattoman hyvistä syistä päättyi. Jos tavoitteena oli hitusen nostaa omaa mieltäni ja saada hyväksyntää naisenpallerona, niin tämä oli kyllä epic fail.

En ole valmis tähän myllyyn ennen kuin minulla itselläni on annettavaa. Oikeasti. En olisi ilman tätä kokeilua tajunnut, ettei minulla todellakaan vielä sitä ole. Edes kepeille pelimiehille. Olen vielä aivan liian vihainen sille haavoittuvaisuudelle, joka liittyy aitoon kohtaamiseen, ja toisaalta liian herkkä mihinkään tyystin kyyniseen virittelyyn. Uuden läheisyyden etsiminen kahdenkymmenen vuoden jälkeen on outoa kurottamista ja vetäytymistä, kypsää ja teininarkaa sähläämistä samaan aikaan.

Ja silti on tämä tavaton veto johonkin.

Määrään itselleni parantavia hetkiä hyvän draaman parissa (Berliinin taivaan alla, kiitos), kissan silitystä ja hikistä viikonloppua matolla tai ulkona. Onneksi tapaan vielä rakkaita ystäviä hyvissä merkeissä. Mutta ei enää yhtäkään tinder-ukkoa vähään aikaan.

Kosketan kissan tassua ja se puristaa anturansa sormeani vasten, kehrää. Vain tämä kosketus on totta.


ETA: sain linkin ystävältä puheeseen, joka oli hyvä kuulla tänään.

Kolme väärää halausta

Halasin eilen vierasta miestä. Ei kai siinä sinänsä mitään ihmeellistä ole; olen vähän halailijatyyppi, elämän opettama, eikä elämäni kivojen ihmisten kaulailu tunnu yleensä kovin vieraalta.

Tämä kerta oli siitä erityinen, että halaus oli testi; miltä tuntuu olla lähellä tätä ihmistä? Haluanko lähemmäksi? Mitä tunnen, jos painan pääni tähän ja hengitän hiukan?

Outo raami, oudot kädet ympärilläni, tuntematon lämpö lähellä.

Kokeilu oli nopea ja varovainen. Johtopäätökseni oli "ehkä". Oli ollut helppo ja kepeä jutella tämän tyypin kanssa. Vaatisi hiukan aikaa, lempeyttä ja kärsivällisyyttäkin siltä toiselta. Eikä hänellä ollut näistä näköjään yhtäkään. Ei vain osannut kertoa siitä minulle muutoin kuin painamalla deleteä hetikohta tapaamisen jälkeen.

Päätös oli aivan varmasti paras kummankin kannalta: hän voi keskittyä helpompiin saaliisiin, minä itseeni tutustumiseen rakentavammassa seurassa. Tietysti minä kokemattomuuttani tyrmistyin ensin: että kehtaa! Miksei sanonut suoraan? Mutta loogistahan tuo oli, en vain tuntenut mallia riittävän hyvin. Tämä kaikki on niin outoa vielä. Hänen tarpeeseensa "ehkä" ei riitä.Siellä se oli kaiken aikaa näkyvissä, rivien välissä.  Minulla oli vielä liian vähän tarjottavaa. Sain olla tyytyväinen, että viesti lopultakin oli näin selkeä ja jossittelematon, vaikkakaan ei suora. Oli hyvä nähdä myös kunnioituksen taso ja suhteuttaa se omiin ajatuksiini.

Kyllä minä ansaitsen enemmän. On voitava odottaa turvallisempaa syliä.

Tänään halasin sitä tuttua miestä, entistä. Tiesin juuri millä korkeudella olkapää on, miltä selkä tuntuu kätteni alla, miltä tuoksuu. Tuttu, mutta niin kovin väärä. Halusin vain pois, etäämmälle. Mieleni sanoi "ei" oikein tiukasti. Tuonne en kuulu enää, tuo ei paranna läheisyydenkaipuutani millään mittarilla.
Hän halusi lohduttaa ja paikata omaa syyllisyydentunnettaan. Minä halusin vain pois.

Kolmas halaus otettiin varkain. Olin hyvästelemässä treffikaveria korrektimmin, vetäytymässä nopeasti omaan rauhaani. Kevytkin halaus tuntui liian sitovalta tässä seurassa, mutta tämä tapaus haluaa sinnikkäästi edetä lähemmäksi. Tämä on joskus torjuttava. Toivottavasti osaan tehdä sen sitten rakentavasti. On päästettävä lempeästi irti. Suunta on väärä. Varkain otettu lähestyminen kavahdutti ja kertoi minulle selvästi, mitä oikein tunsin.

Ei tämä halipulan paikkailu ole helppoa. Missäs vaiheessa tämä uusien ihmisten tapaaminen oikein alkaa tuntua voimauttavalta kokemukselta? Itsestäni minä kyllä opin aina vain uusia, yllättäviäkin asioita. Jää tästä ainakin sen verran itsellenikin.

Uuden alku

"You're a busy little bee, aren't you". Yllättäen olenkin. Miten siinä niin kävi? Viikonloppuna ehdin hädin tuskin hoitaa pyykit, kun piti liitää mukavasta tapahtumasta toiseen. Ystäviä, kulttuuria, kumisaapaselämää, vähän pakollisia järjestelyjä. Työmatkoja. Aikasyöpöt liikunnat päälle. Kyllä sitä yllättäen alkaa olla kalenterissa ahdasta, kun pitää yrittää mahduttaa sinne uusia tapaamisia. Minä kun luulin eläväni ihan tavallista laiskaa yksineläjän arkea.

Uudet kokemukset ja niiden mukanaan tuoma värinä tulevat kyllä tarpeeseen. Erovuoden kellossa naksahti taas uusi jakso eteenpäin, kun entinen mieheni kertoi uuden tyttönsä muuttavan saman katon alle. Minulle tämä tarkoittaa konkreettisesti lähinnä sitä, että taas yksi kissan hoitopaikoista jää pois, sillä tytön kissa muuttaa mukana. Mies kertoi uutisensa minulle vähän varovasti ja kautta rantain, ikään kuin varoi särkemästä. Kertoi, etten kuulisi sitten muualta. Minä lähinnä kohauttelin hartioita ja pyörittelin silmiäni: tyttö ei ollut uutinen. Ei hänen olemassaolonsa minua niinkään liikuta. Tunnen tytön päällisin puolin, ja herttainenhan hän on. Niin kovin nuori. Tyttöparka. Mutta eräänlainen uuden ajan merkki hän kuitenkin on. Merkkipaalu. Oma yksinäisyyteni sai kunnon peilin.

Tinder-tuttavuuksien ensimmäinen kysymys usein on, millä mielellä on liikkeellä. Todenmukainen vastaus on, etten kyllä tarkalleen osaa sanoa: hetken hauskan etsijät ohjaan eteenpäin, aivan vakavissaan paria hakeville en voi luvata olevani samalla viivalla. Minä haluan lähinnä tavata ihmisiä, opetella tutustumista. Murtaa vähän kuoriani, olla ihmisiksi. Katsoa tulenko huomatuksi, osaanko. Kokeilla, miltä tuntuu keriä auki uuden ihmisen ajatuksia. Ehkä sitä kautta valkenisi minullekin, mitä oikein etsin halipulaani.

Lasken päiviä kaupantekoon. Uuden ajan alku siinäkin, harppaus riippumattomuuteen ja todelliseen itsellisyyteen. Konkreettinen raami tulevan suunnitteluun. Ja toteutukseen.

Liuku rauhalliseen viikonloppuun

... tai sellainen on ainakin suunnitelma tämän pompahtelevan viikon jälkeen. On ollut ihanaa, mitä nyt talokauppa on aiheuttanut ylimääräisiä tykytyksiä laitoja ravistellen. Ystävän kanssa vihdoin sienimetsälle, jos vaikka onnistuisimme löytämäänkin tallaamattomia mättäitä pääkaupunkiseudun metsistä. Sitten olisi tarkoitus suunnata auto ystävien kanssa kohti landea ja hitaan ruoan juhlaa.
Jonkun muun laittamaa safkaa: lempiruokaani! :)

Minua vähän haastettiin tässä eräänä päivänä elämään hetkessä tulevien haikailun sijaan. Ymmärrän kai pointin oikein hyvin;  tulevan pohtimisesta on lyhyt loikka turhaan sitkuiluun ja silloin menee tästä hetkestä nauttiminen sivu suun. Mutta silti vähän mietin että pitäähän haaveita olla, jos haluaa muuttaa jotain omassa nykyhetkessään. Haaveet ja toiveet voivat parhaimmillaan ohjata omia valintoja kohti jotain parempaa, eikä tämä minusta sulje pois sitä, että samalla ottaa kaiken positiivisen irti tästä hetkestä. Jos ei hukuta itseään niihin. Ei jää turhaan jumiin. Ja ilman muuta kasvot kannattaa kohottaa kohti aurinkoa aina, kun valonsäde pilkahtaa pilvien raosta. Elää se hetki lämmössä niin täysiä, kuin osaa. Se on pidettävä mielessä.

Tämä on soinut tällä viikolla mielessäni monta kertaa. Aina uudestaan.
alt-J - Every Other Freckle

Ihana energinen syksy

Tämä viimeinen viikko on ollut niin lentävä ja kaikenlaista hyvää, rikasta, rakasta, onnekasta kuplintaa täynnä, ettei oikein tiedä miten päin olisi. Aurinkoinen ja lämmin syksy, rakkaat ihanat ystävät, hyvä ruoka, kulttuuria (no, kuitenkin vain tyydyttävä setti tällä kertaa), virkeä joogapaja ja asanoiden mutkat, vapaus liikkua laina-auton myötä, jännittävien iltojen kutkuttava odottelu, tulevan viikonlopun retket. Työtkään eivät pahasti pääse tuottamaan säröääniään elooni.

Nyt on taas yksi rattaanpyörähdys kohti omaa elämää lähempänä. Vähän saa vielä jännittää, mutta olen toiveikas. Talokauppa on herkkä asia. Voi kun tästäkin tulisi totta.

Olkoon väistämätön liukuni tästä pirskahtelevasta ilosta takaisin arkeen helläkätinen ja hidas, hallittu liito. Mutta en panisi pahakseni, vaikka tämä kuplinta jatkuisi vielä jokusen hetken. On hyvä olla.

Rakkautta?

 

 Eronnut mies ihmetteli vastikään perimmäisiä parisuhdekysymyksiä blogissaan: Mitä aito rakkaus on ja mistä sen tunnistaa? Millainen rakkaus riittää loppuelämäksi?

Tässä voisi laveasti siteerata tutkimuksia järjestettyjen ja rakkausavioliittojen onnellisuudesta ja onnistumisesta, mutta taidan kuitenkin tyytyä ihan omanapaiseen hämmästelyyn.

Yllä oleva tekstinpätkä tuli heti mieleeni, kun luin Eronneen Miehen tekstin (toivottavasti näkyy. Keksittekö muuten, mistä tarinasta tuo pätkä on lainattu?). Tuo ajatus siitä, että onhan se Paavalin kirjeen määrittely kaunis ja toden tuntuinen, mutta kuka meistä kykenee siihen todella?

Ja yhteiselo: kiltteys ja hellyys kantavat pitkälle. Huumori ja toveruus. Kohtuullisuus. Että saa olla oma itsensä ilman turhia rooleja. Mutta onko se sitä, minkä ymmärrämme rakkaudeksi? Ja jos on, miten pakottoman harmonisen yhteiselon mahdollisuuden tunnistaa hapuilevilla nettitreffeillä tai Tinderin niitänäitä-viesteistä?

Muistan myös Virpi Suutarin dokumenttielokuvan Eedenistä Pohjoiseen, ja sen vanhat pariskunnat. Etenkin se pari, jonka puutarhurointi ja pyllistely oli rouvan rakas harrastus, mutta elokuvassa hän oli kuitenkin melkein täysin vaiti ja mies hoiti puhumiset. Ja jotenkin onnistui kuvatessaan vaimonsa  puuhastelua välittämään mieltä lämmittävän kuvan toisen täydellisestä hyväksymisestä, erilaisuuksista huolimatta. Ei mies lopultakaan välttämättä ymmärtänyt, mikä vaimoa veti ahertamaan niiden puskien kanssa, mutta hän joka tapauksessa ihasteli eleettömästi vaimonsa intoa. Hyväksyi hänet sellaisenaan.

Omat rakastumiskokemukseni ovat sieltä kaukaa nuoruusvuosilta kotoisin. Yleensä nopeita heittäytymisiä, usein vailla sen kummempia pohdintoja. Elämä ja hetki vei, ja sitä vain ihmetteli jälkeenpäin, mihin joutui. En tosiaankaan usko, että enää kykenisin samaan. Tai että edes haluaisin vaikkapa rakastua tulisesti ensisilmäyksellä, kuten joskus 18-vuotiaana. Taidan katsella pariutumista vähän laajemmalti kuin silloin, ja se väistämättä tuo mukanaan harkintaa aivan toisella tavalla. Kuvittelisin, että nyt ei pelkkä kemia enää riitä. Ja sen muun osuutta paketista, eli vaikkapa arvostusta, kiltteyttä, kunnioitusta, hyväntahtoisuutta ja hellyyttä, voi arvioida vain ajan kanssa.

Loppuelämän suhteeseen ryhtymisen pitäisi siis olla pitkähkö, harkittu prosessi.

Mutta tämä on vain teoriaa: en ole kokenut mitä on rakastuminen nelikymppisenä. Ehkä se voi vieläkin viedä mukanaan yhtä totaalisesti kuin sitä nuorta parikymppistä heitukka. Mistäs sitä tietää löytääkö sitä itsensä muuttokuormaa kasaamasta muutaman viikon kiihkeän seurustelun jälkeen. Mutta näin nojatuolista maailmaa katsellen en usko, että pelkkä rakastuminen riittää: tarvitaan kypsää ja kestävää rakkautta. Sitä, josta on vaikea kertoa suuria tarinoita, koska se vain on.

Ja tuohon kuvan tekstiin palatakseni: mahtaakohan Marianne olla kirjan lopussa täsmälleen samaa mieltä kuin sivulla 22?  Ei ehkä täysin.

Tinderella työn alla

Onpas tämä nopsaa. Vasta tunnin nuohonnut tämän aplikaation kanssa ja tähän mennessä olen

• saanut ekan matchin. Joku söpö, rennon oloinen tummatukka tykkäsi!
• kokenut ekan sydänsurun. Se söpöläinen poisti minut listaltaan hetken kuluttua. Voi nyyh! Tämä on väärin!
• heilauttanut kivan oloisen tyypin vahingossa sinne väärään suuntaan. Voi Niklas sentään, kohtalo on meille julma.
• kokenut puistatuksia paljastelukuvien edessä
• saanut huonon omantunnon rastin painamisesta. Ihan mukavan oloinen viikonloppuisä, mitä minä olen mennyt tekemään?
• pelästynyt matchia. Olisiko rasti ollut sittenkin parempi? Kääk.
• havainnut ehdokkaan, jonka harrastus liippaa todella läheltä. Olemme saattaneet jo tavata! Taas jänskättää.

Hmm. Kaikki nämä vain täppäilyillä, ilman ainuttakaan oikeaa kontaktia kehenkään eläväiseen olentoon. On tämä sinkkuilu outoa.
Nyt sitten jostain kaivelemaan parempia kuvia. Joko pitää ostaa selfie-keppi?

Mitä olemme toisillemme nyt?

Olemme aina välillä tekemisissä toistemme kanssa, entinen mieheni ja minä. Kaikenlaisia asioita on vielä hoidettavana.

Nyt kun virallinen ero on jo mennyttä kauraa ja erillään oloakin on jo reipas tovi takana, hätkähdän aina välillä yhtä ristiriitaa: tuo ihminen on minulle tuttu kuin vanha takkini, jonka taskunpohjalla oleviin reikiin sormet aina hakeutuvat, mutta silti jo hiukan vieras, koska en enää tiedä hänen arjestaan oikeastaan mitään. En osaa enää sujuvasti tulkita ristiin menevää viestintää hänen sanomistensa ja ympäröivän todellisuuden välillä. Näen pohjattoman väsyneet kasvot, mutta kuulen aktiivisesta elämästä. Kuulumiset ovat siloisia ja omanapaisia.

Väistelemme kumpikin liikoja yksityiskohtia tekemisistämme, ikään kuin vartioimme valppaasti kumpikin omaa tuoretta yksityisyyttämme. Varmaan aivan turhaan. En itse jaksa oikein välittää siitä mitä hän rajaa ulkouolelle ja eiköhän hänellä ole aivan sama tilanne. Iloitsen omasta hiljalleen reipastuvasta elinpiiristäni ja toivon hänelle hyvää jatkoa, mutta en oikeastaan kaipaa lähempää kontaktia ollenkaan. Sotkisi vain hyvin alkaneen lentoni omaa tilaa kohti.

Sieltä täältä olen kuullut, että olen nyt avoimempi, valoisampi ja itsevarmemman oloinen kuin viime vuosina. No, kukapa kesken kriisin tai kroonisen, hiipivän pahan olon kukoistaisi. En toki olisi pari vuotta sitten pitänyt itseäni niin kovin onnettomana, mutta kyllä tähän nykyiseen verrattuna elin silloin, tai ehkä vuosiakin tietynlainen opittu sordiino päällä. Asettelin askeleeni varovasti, jottei toisen heiveröinen tasapaino järkkyisi. Eikä hän itse mitään tasaisuutta kaivannut, totisesti, vaan lennokasta menoa mäkisessä maastossa.

Puhelin hänellä on kädessään entistäkin tiiviimmin, nyt aivan jatkuvalla syötöllä: ajaessa, syödessä, kesken keskustelun oli vastassa sitten vanha sukulainen tai pankkivirkailija. Pyörittelin silmiäni, mutta havaitsinpa, etten välittänyt yhtään siitä, kenelle ne viestit oikein menivät ja mikä niitä siivitti niin taukoamattomalla syötöllä. Minun ei tarvinnut, ja se oli ihanaa. Varmaan meidän kummankin mielestä.

Niin tuttu vieras, että ottaa mieluusti askeleen tai pari taaksepäin, ettei näkisi kaikkea aivan liian tarkasti ja tulisi vedetyksi taas johonkin sellaiseen pyöritykseen, johon kumpikin meistä taitaa olla lopen kyllästynyt.

Ja silti minä hiljaa mielessäni toivon, että kaiken tuon pyörityksen alla hänellä olisi hyvä olla, ja että hän joskus saa karistettua nuo tummat pussit silmien alta.

Lähtökuopassa

Kun edellisen kerran elin sinkkuelämää, olin nippa nappa parikymppinen opiskelijaneito, jolla menojalka vipatti aina. Kas onneksi opiskelijaelämä järjesti jatkuvasti erilaisia aktiviteetteja tätä tarvetta tyydyttämään. Sitä törmäili ihmisiin, rupatteli bileiden jälkeen niiden kanssa sähköpostilla tai muuten vaan tavatessa arkisemmin, tapaili kaikenlaisia sukankuluttajia vähän kuin huomaamattaan. Ja se onnistui ihan luontevasti, vaikka oli vähän ujo introvertti, joka nyt vain tykkäsi ihan hirveästi hetkua tanssilattialla ja valvoa pitkään kavereiden kanssa.

Tuli sitten se vakiintuminen, seestyminen ja arjen kuviot. Tanssikin jäi aivan tyystin, ja tietysti se riekkuminen. Nyt sinkkuna sitten yrittää miettiä, miten niihin miehiin tutustuisi ja vanhasta muistista tämä iltameneminen on mielessä yhtenä vaihtoehtona. Mutta toimiikohan enää? Nyt kaverit valvovat korkeintaan lastensa kanssa, enkä yksinäni ole vielä tohtinut tanssipaikkoihin tuppautua. Melkein, mutta ei sittenkään. Sekin arveluttaa, että vaikka edelleen voisin saada vilkkusilmäkatseita aikaan tanssimalla, en enää ole aivan vakuuttunut siitä, että se olisi näin neljänkympin tuolla puolen kovinkaan fiksu tapa yrittää karsia harvasta vapaiden miesten laumasta järkeviä, kilttejä, tasapainoisia ja huumorintajuisia yksilöitä. Eihän näitä ominaisuuksia mitenkään pääse skannaamaan menomestojen hämärässä. Taidan tarvita kuitenkin jotain silkkaa vetovoimaa merkittävämpää myös mutkattomaan läheisyyteen, vakavammasta suhteesta puhumattakaan.

Tosin livenä voi tuntea välittömästi onko sitä kemiaa tai aihetta hymyyn ollenkaan. Voi olla kepeä ja haihtua savuna ilmaan, jos siltä tuntuu. Kokeilla. Leikkiä. Ja antaa salamannopean intuition toimia ilman kohteliasta tunnin kahvittelua, kun muutamassa hetkessä tietää, että tämä ei toimi.

Elinpiirissäni ei vain hirveästi nykyisin ole tilanteita, jossa voisin luontevasti tavata miehiä sopivan sattumalta. Kaveripiirit ovat vakiintuneita, sieltä ei oikein tutuntuttujen vapaita radikaaleja löydy, ja omat vapaa-ajan aktiviteetit ovat kovin naisvaltaisia.

Jopa silloin, kun yritän oikein erikseen valita kivan keikan sillä silmällä, että tuolla voisi niitä miehiäkin laumailla, menee pieleen ja huomaan, että naisia tämäkin paikka on täynnä ja miehet ovat paikalla lähinnä siippansa kanssa. Nauratti. Etenkin kun hoksasin, että meitä nelikymppisen oloisia yksinäisiä naisia oli paikalla muitakin.

Nettideittailua kai tässä sitten pitäisi kokeilla seuraavaksi. Siinä sitä joutuu ensimmäisenä vaikeilemaan tuon kuvausosion kanssa. Mitä ihmettä siihen pitää sepustaa, kun ei itsekään ole vielä oikein selvillä siitä, mitä haluaa. Ei tunne toimintamalleja.

No, koittaa kepillä jäätä ja luo jonkinlaisen kuvattoman profiilinpuolikkaan, lähinnä jotta pääsee tutustumaan maisemaan ja selailemaan niitä profiileja tarkemmin. Ja saa hetikohta ensimmäisen viestin. "Haluan tavata". No just joo, ei nyt ihan näin hatarilla tiedoilla tee mieli vetää ripsivärejä naamaan ja suunnata kahville. Yritän nätisti avata väylää vähän tarkempaa tutustumista varten, mutta vastaus sisältää ehkä viisi sanaa enemmän, eikä informaatiosisältö ylitä ensimmäistä. Jaahas. Olen tuskin aloittanutkaan nettideittailua, ja heti pitää opetella rukkasten antaminen. Argh. Mitähän tämä on sen jälkeen, kun saan tuonne jotain kuviakin mukaan ja osoitan, että olen ihan tavallinen naisenpallukka?

Tästä taitaa tulla mutkallinen taival.

Halipula

Tyyntä yksineläjän arkea rutiineineen tutisutettiin tunnetasolla sen verran räväkästi, että jotain uutta paljastui pintakuohun laskeuduttua. Kaipaan äkkiä hellyyttä ihan hirveästi. Sitä, että joku vetää lähelle, hengittää korvaan ja painaa päänsä kaulaa vasten. Että suuret kädet puristavat selkääni ja kädet kietoutuvat ympärille, painavat pesään jossa on lämmin ja turvallinen olla. Painaisin silmät kiinni pääni rintaa vasten ja kuuntelisin sydämenlyöntien ja hengityksen sekamelskaa. Hengittäisin vieraita tuoksuja ja puristautuisin niin lähelle kuin pääsen.


Turvallista hellyyttä ja läheisyyttä. Mistä sitä saisi tilattua? Tämä kai kaikille sinkuille tuttu ongelma teki nyt sitten pesän minunkin sieluuni. Miten tämän kaipuun kanssa tullaan toimeen?

Haavehtimista

Piti olla menoja ja tekemistä, tai ainakin aurinkoinen päivä, mutta nyt onkin sattumusten jälkeen jäljellä piletti leffafestareiden kuoppajaisiin ja ulkona rakeita. Olisihan sitä voinut raahata matkustuksen kangistaman kroppansa joogaan tai edes rannalle tuulettumaan, mutta jotenkin tästä nyt tuli tämmöinen mökkihöperehtimispäivä. Siivoan, köllöttelen kissan kanssa lattialla (lohdutukseksi katille siitä julmuudesta, että se kaamea imuri kaivettiin esiin), hörpin teetä. Koitan katseeni voimalla kypsyttää nuo pöydällä komeilevat nektariinit, joihin ei vielä hampaat pure. Odotan iltamenon alkua.

Koti. Mietin millaisen oman kodin sitten joskus haluaisin. Uusi tai vanha, riittävän suuri siskon ja äidin vierailuille, mielellään parveke tai piha. Vaatehuone, josta voi kyllä joutua tinkimään. Ikkunat ennemmin länteen kuin itään. Ehdottomasti avokeittiö. Siellä tarpeeksi kaappitilaa jalallisille viinilaseille.
Kävelymatka merenrantaan. Tästä on vaikea tinkiä.

Seinät ja muut voin nikkaroida mieleisekseni tarvittaessa. Osaan kyllä. Kyökki- tai kylppäriremppakin, jos pakko on. En pidä purkupölystä, mutta tiedän että sekin on vain väliaikainen vaiva ennen uutta.

Laiskankepeitä ajatuksia. Aika ei ole vielä ollenkaan kypsä toteutukselle, mutta nyt ei haaveilu tee kipeää. Uskallan. Etappi sekin.

Askel lähemmäksi omaa

Olin ulkomailla junassa, hiljaisessa vaunussa, kun entinen mieheni soitti. Hetken pohdin vastaanko ollenkaan vai soitanko myöhemmin takaisin, mutta kömmin sitten kuitenkin välikköön puhumaan.

Sain kuulla uutisen, joka helpotti. Pieni ahdistus tulevasta väistyi ainakin osittain, sain toivoa siitä, että vielä joskus pääsen taloudellisestikin irti entisestä elämästä. Nieleskelin helpotuksen kyyneliä samalla, kun luurin toisessa päässä käytiin läpi käytännön asioita.

Toivo on ihana asia. Pääsen joskus jatkamaan matkaa ilman kovin painavia kantamuksia. Matkassa on vielä mutkia, mutta umpisolmun yksi hankala osa aukesi.

Eron käsittelemisessä on kestämistä ilman näitä taloudellisia kiemuroitakin. On ihanaa, kun saa loppumattomalta tuntuvan taipaleen keskellä toivoa siitä, että tämäkin osuus lusikoiden jakamisesta saadaan joskus pakettiin.

Askelia eteen, kontausta taakse

"Vai eronnut. No, ei kai sitä aina nuoruudenpäissään tule tehneeksi oikeita valintoja." Olin puoliksi kuokkavieraana sukujuhlissa, jossa oli ihmisiä, jotka kyllä tiesivät minut, mutta minä muistin harvojen liittymiä omiin verkostoihini. Hilpeältä tuntui, kun vanhemmat ihmiset uteliaisuuttaan ensin määrittivät parisuhdestatuksen ja sitten alkoivat saman tien pohtia, kenelle tämän kahvipöytätuttavan voisi naittaa. Hyväntahtoistahan se oli, sellaista reipasta pienen paikkakunnan sosiaalisuutta, mutta herkemmässä vaiheessa olisi saattanut olla haavoittava paikka.

Ja toki minut vähän paremmin tuntevat jo utelivat, että onko jo löytynyt uutta. Erosta on vähän yli puoli vuotta, joten ei nyt sentään vielä. Ei ole verkotkaan vedessä.

Mutta kaiken kaikkiaan ihan hupaisa esiintyminen Eronneena Naisena. Ei tullut traumoja.

--

Mutta sitten. Vietin pari intensiivisehköä ja työteliästä päivää entisen mieheni kanssa vanhassa kodissa. Oli pieni projekti työn alla. Vaikka ero on selvä, ositus ei ole, ja se alkaa ajan vilistessä kalenterin sivuilla ahdistaa. Ja kun nyt taas olin pidempään miehen seurassa, näin taas selkeämmin meidän kommunikointimme karikot. Oli todella ahdistunut olo niiden parin päivän jälkeen. Huomasin, miten vapaata on ollut, kun ei ole tarvinnut hissutella varpaillaan imaginaarisia lasinsirpaleita väistellen. Ei tule jyrätyksi joka asiassa. Voi vapaammin ilmaista ajatuksiaan ilman pelkoa siitä, että se ahdistaa toista liikaa. Olimme nätisti, emme suuremmin riidelleet, saimme tehtyä jotakuinkin sen mitä pitikin, mutta taisimme molemmat olla aika vaisuja, väsyneitä ja apeita urakan jälkeen.

Ei helpottanut yhtään, että viimeisimpinä hetkinä taustamusiikkina soi Vuokko Hovatan Juhlat. Nieleskelin palaa kurkussa, ja kun lopulta olin yksin kotona kuunnellut biisiä riittävän pitkään korvamatona, alkoi parin päivän aikana nielty ahdistus purkautua pintaan. Surua, ahdistusta, pelkoa tulevasta. Ei hyvä paikka olla.

Surin nyt myös taloa ja siitä luopumista. Kaikkea yhdessä rakennettua, harkittuja valintoja, opeteltuja taitoja, jotka nyt jäävät vain muistoihin.

Nyt on vain yritettävä vetää henkeä ja antaa auringon parantaa. On mentävä ulos ja nostettava katse maasta.

Matkalta paluu ja hallintopäätös

Matkalla nautin lämmöstä, auringosta ja uusista elämyksistä. Iltarientoihin en lopultakaan jaksanut rynnistää edes kokeilumielessä: aktiivilomaosuus (minusta kuoriutui innokas retkeilijä) edellytti välillä sietämättömän aikaisia herätyksiä, ja tämä loma oli pyhitetty levolle. En siis päässyt villiintymään etelän illoissa. Ehkä sittenkin on syytä uskaltautua ensin mummotunneliin.

Lomalaiset olivat lähinnä perheitä, nuoria kaveriporukoita (ihanan vilkkaita, mutta oi ei jos heillä sattui olemaan äänentoistolaitteita mukanaan) tai kuhertelevia nuoria pareja (yritin vältellä, en vieläkään oikein kestä katsella). Monenlaista dynamiikkaa pääsin tarkkailemaan. Lapsistaan hellästi huolehtivia isiä on paljon, ja heitä oli aina ilo seurata. Vanhempien tiimityöskentelyä ja saumatonta vuorottelua. Malttia kuunnella pienempien ajatuksia. Oikeastaan näitä osui eteeni eniten, ja se tuntui lohdulliselta. Sitten oli niitäkin, jotka vetivät korvat kovettuneina vastahakoista laumaansa jääräpäisesti perässään jonkin oman tavoitteensa takia. Selvästi tuskaisesti etenevän puolison hoputtajia, kun oma vauhti kiristi mieltä. Oluttölkkiinsä keskittyviä kärsijöitä, jotka katselivat passiivisesti, kun vaimo hääräsi perheen pakettiin ja jatkamaan matkaa.

Pidin siitä, että olin valinnut paikaksi tuollaisen vilkkaan turistikeskuksen, enkä rauhalliseksi mainostettua rantaidylliä. Vilinän keskellä oli helpompi olla tuntematta itseään kovin yksinäiseksi katsellessaan auringonlaskua viinilasillisen kanssa.

Matkalta palatessa mainospostin ja viikonloppuhesareiden joukossa pilkisti se virallinen kirjekuori, joka sisälsi kolmen sanan mittaisen lauseen, johon tiivistyi yhden tarinan päätös. Puolisot tuomitaan avioeroon. Lähetin viestin maailmalla olevalle toiselle osapuolelle, ja yhdessä nostimme etämaljan meille. Itku tuli sitä yksin nieleskellessä, ei voi mitään. Nyt olemme eronneet. Suru on väistymässä, mutta kai aina olemassa. Nyt mukana on ripaus syyllisyyttäkin: tämä ero johtuu minun aktiivisista toimistani. Minä lopultakin tein päätökset ja tempoileva kapinallinen myötäili.

Kesää tekemässä

Aikuisena naisena sitä voi joskus muokata hyvinkin paljon omaan elämäänsä parempaan suuntaan, jos vain oikein kovasti tahtoo. Voi vaikka vaikuttaa säähän. Se tapahtuu niin, että otetaan äkkilähtö (jostain syystä ne eivät tänä vuonna ole yhtään sen edullisempia kuin muuten), herätään törkeän aikaisin, istutaan lentokoneessa tovi ja voilá, sää on muuttunut sateisesta ankeudesta aurinkoiseksi helteeksi ja olet jo rannalla vilvoittelemassa merituulessa. Ilman rantaleijonia, mutta kuitenkin hymyilemässä omalle elämällesi (pankkitililtä ei nyt kysytty mielipidettä). Sitä saa mitä tilaa.

Harkittua

Siinä se nyt nököttää pöydän kulmalla; harkinta-ajan päättävä paperi paketoituna postimiestä varten. Pitääköhän blogin nimi muuttaa?

Puoli vuotta menee uskomattoman nopeasti. Vasta äskenhän minä asustelin siellä vanhassa kodissa; eilen siellä naapurin kanssa jutustellessa sujuvasti puhuin "meidän" talosta ja pihasta ikään kuin mikään ei olisi muuttunut. Kuin olisin vain ollut pitkällä työmatkalla ja palattuani harmittelen kun mies on päästänyt tontin nurkilla rikkikset valloilleen.

On tämä ihmisen sopeutumiskyky merkillinen asia.

Puhuttiin miehen kanssa siitä, onko tämä harkinta-aika selkeyttänyt omia ajatuksia liiton jatkamisesta. Kyllä ja ei: molempien mielestä aika on ollut lopultakin lyhyt, ja syitä jatkaa on ihan yhtä paljon kuin syitä lopettaakin. Vanhaan palaaminen tuntuisi helpolta, toinen siinä vierellä edelleen suunnattoman tutulta. Rakkautta ja välittämistä riittää, mihinkäs se olisi hävinnyt.

Mutta mikään oleellinen ei ole asetelmassa muuttunut: toiveet ja ajatukset siitä, mitä hyvään liittoon kuuluu tai ei missään nimessä kuulu, ovat edelleen erilaisia. Näkemyseroja, sellaisia, joista ei oikeastaan voi hakea kompromissia.

Minusta jotkut miehen toiveet ovat lapsellisia. Eikä hänenkään ehkä ole paras olla sellaisen vaimon kanssa, joka ajattelee  näin jostakin hänelle tärkeästä.

Minä toivon aitoa arvostusta ja hyväksymistä tavalla, jota mies ei lopultakaan ymmärrä eikä hänellä siten ole siihen edellytyksiäkään.

Ajattelin aina, että meidän yhteinen kasvuprosessimme on elämänmittainen juttu ja yhteinen haaste. Mutta jos rinnalla kulkemisen ja opettelun sijaan keskitymme keskinäisiin nahinoihin, jotka kasvavat nimenomaan siitä, että se toinen on siinä vieressä, niin onhan se mahdoton yhtälö.

"Puoliso on hän joka auttaa sinua käsittelemään ongelmia, jotka johtuvat siitä, että olet naimisissa."
Jos puoliso ei tässä jeesaa, niin ihmekö tuo ettei paletti pysy kasassa.

Tiedämme liittoja, jotka pysyvät koossa näennäisesti paljon kevyemmillä eväillä kuin meillä. Jossa sinnikkyyttä tai mukavuudenhalua riittää erottavien tekijöiden yli. Jossa kissoja ei ole selkeämmin pöydällä kuin meillä, vaikka ne ovat isompia tai niitä on enemmän. Ei se tarkoita, että nuo toiset liitot olisivat huonoja. Niiden liima on vain erilaista. Ihmisillä on ehkä syytäkin ihmetellä, miksi emme pysy yhdessä. Ja toisaalta: miksi emme eronneet jo aikoja sitten.

Meille molemmille oli tehnyt hyvää olla itsekseen ja tutustua omaan minään ilman sitä toista. Tämä tutustuminen on vielä kesken, ja siksi tuntui, että tuo harkinta-aika on lyhyt. Voiko 20 vuoden tiiviin yhteiselon jälkeen todeta puolessa vuodessa, että ero on paras ratkaisu? Jos kyse onkin siitä, että se tuntuu parhaalta koska se on niin selkeä? Tätä olen miettinyt vuoden, enkä vieläkään osaa sanoa varmaa mielipidettä meidän tapauksessamme.

Ja toisaalta: koska aivan uusia yhteisiä oivalluksia tai muutoksia ei ole ilmaantunut, ovat syyt lähestyä käräjäoikeutta kirjeitse edelleen samoja ja yhtä painavia kuin viime tammikuussa.

Minusta tulee kohta ihan virallisesti sinkku.

Soutaa ja huopaa

Harkinta-ajan pakollinen osuus lähenee loppuaan. Määräpäivä ei muistaakseni aivan tarkalleen osunut hääpäivään, mutta läheltä liippaa.

Mies, joka on minulle tämän kuuden kuukauden aikana viestittänyt lähinnä helpotustaan yksinolosta ja kuinka mukavaa on, kun voi mennä omien aikataulujensa mukaan ja ihan vain oma napa edellä, on yllättäen kertonut prosessoineensa asioita kovastikin. Ja pohtineensa jotain minun taannoisissa keskusteluissamme heittämää kysymyksiä. Ja että minua on ollut kovakin ikävä välillä.

Tämä kaikki siis ymmärtääkseni samalla, kun niitä kaiken maailman säätöjäkin on viritelty sinne ja tänne. Vaikka enhän minä niistä paljoa tiedä.

Kai meidän olisi syytä tässä vähän taas keskustella, ennen kuin paperit laitetaan toiselle kierrokselle. En usko että lopputulos muuttuu, mutta kyllähän kanava täytyy pitää auki. Kuunnella mitä miehellä on mielessä.

En ihan usko siihen, että kaveri olisi oikeasti lämmittelemässä, mutta ehkä tuo tarkoittaa, että hänen kapinavaiheensa on vaihtunut vähän aidomman irtautumisen alkuun. Ehkä hänelläkin on nyt pikkuinen haju siitä, miltä tuntuu surra pitkän suhteen raunioilla. Se kun ei joskus talvella mennyt millään jakeluun, että mitä surtavaa minulla tässä nyt oikein oli.

Kai minä olen jo sen verran irti päästänyt, että kuvittelen kestäväni tuon.

Paluu omaan itseensä

Hyvä vanha ystävä, joka aviokriisin keskellä otti vapaa-ajanaktiviteettieni seremoniamestarin roolin ja aktiivisesti järkkäsi kaikkea kivaa tekemistä minulle hyvässä seurassa, huokasi tässä hiljattain, että on niin mukavaa kun olen tullut takaisin hänen elämäänsä. Ja minä vastasin, että siinähän minä olen aina ollut, saatavilla, parisuhdestatuksesta riippumatta.

Mutta eihän se nyt ehkä ihan noinkaan ole. Vaikka lapsettomana olin toki varsin vapaa järjestämään menoni mieleni mukaan, kyllä sellaisen pienperheenkin elämään liittyy helposti sen verran tekemisten sommittelua, että omien kavereiden menoihin lähteminen edellyttää suunnittelua ja kompromisseja, jotka ehkä sittenkin nostavat kavereiden kynnystä ehdottaa tekemisiä ihan spontaanisti.

Lisäksi on aina ollut se vaara, että yhden sijaan osallistujia onkin perhekunnasta kaksi. Vaikka puolisoni oli toki pidetty tyyppi, niin kyllä hänen hengatessa mukana ryhmän dynamiikka oli toinen kuin silloin kun olin mukana yksin.

Kun nyt herään viikonloppuna yksin hyvin nukutun yön jälkeen, en vertaa oloani aikaan, jolloin heräsin kotona itsekseni puolison ollessa reissulla; vertailukohta löytyy paljon kauempaa, sinkkuajoilta, silloin kun heräsin pikkuruisessa opiskelijaboksissani uuteen aamuun, miettimään mihin nenänsä sitten suuntaisi.

Välillä hämmästelen oliko se 20 vuotta välissä vain unta ja herään nyt jälleen omana itsenäni oikeaan elämään.

Vaikka ilman muuta koen, että olen saanut pitkälti olla oma itseni aina, tunnen nyt luovani aivan toisenlaista suhdetta itseeni kuin silloin, kun parisuhde oli siinä elämän perusturvana. Viihtymiseni omissa nahoissani on nyt jotenkin paljon suoremmin kiinni hyvässä olossa. Onhan se haavoittuvampi turvavaljas kuin jos tasapainoista elämää hakiessaan voisi tukeutua myös toiseen, mutta juuri sen haavoittuvuuden takia omaan hyvään oloon tulee kiinnitettyä paljon tarkempaa huomiota. Jos minulla sakkaa itseni kanssa, on sillä suorempi vaikutus hyvinvointiini kuin parisuhteessa ollessa. Vaikka ilman muuta tuo oma hyvä olo ei ole yhtään merkityksettömämpi parisuhteessakaan ollessa, ei missään tapauksessa, sen vaikutus elämänlaatuun on vain jotenkin mutkikkaampi ja sumuisempi kuin yksin ollessa. Se on helpompi laiminlyödä kun on se toinen kaikkine mutkallisuuksineen siinä vierellä.

Joogatunti aloitetaan aina ottamalla alkuasento ja katsomalla itseään silmiin peilistä. Meitä kehotetaan rakastamaan tätä näkyä. Ei se aina ole helppoa, esimerkiksi silloin kun sali tuntuu olevan täynnä vain niitä gasellimallisia kanssajoogeja, mutta tuo on kaiken hyvän perusta.

Eli mitä pointtia tämä hajatelma oikein yrittää epämääräisin sohaisuin kaivaa esiin? Ehkä hämmentyneen ajatuksen siitä, että ehkä ystäväni ei sittenkään ollut ihan metsässä. Ehkä olen palannut enemmän itseeni. Vaikka kiellän että olisi ne 20 vuotta jonkun muun nahoissa viettänyt.

Kosketus

Kampaaja hieroi hiuspohjani kunnolla samalla, kun pesi hiukseni. On kulunut perin pitkä aika siitä, kun joku on viimeksi koskettanut ihan vain hyväilläkseen minua.

Kesäliikutus

En minä ihmettele, että niin monet haluavat jäädä juhannuksesta alkaen lomalle, vaikka oikeat kesäkelit tulevat yleensä myöhemmin. Hyvin vietetystä sateisestakin jussista saa loistavan lennokkaan lähdön kellottomaan vapaiden kesäniittyjen aikaan, josta olisi niin luontevaa jatkaa sinne minne nenä ja kesämekon helmat sattuvat vetämään.

Oma lomani on vielä kaukainen piste horisontissa, joten joudun riipimään unirytminsä ojaan viskanneen kesävarsan sieluni irti ja opettelemaan taas heräämään aamutuimaan kuten kunnon kuukausipalkollisen kuuluukin. Jopa rutiineita rakastava vanha kissani protestoi aamuherätystä tänään.

Ihanan laiskasti meni viikonloppu, laulaen, nauraen ja seurassa nautiskellen. Itkuksi muuttui siinä vaiheessa, kun puolituntematon, minuun nyt oikeastaan uudestaan sinkkuna tutustunut tyyppi suorasukaisesti kuvaili minut siinä maailmojasyleilevässä kesätunnelmassa hienoksi tyypiksi. Että tämmöinen seuranarka introhiiri kelpaa riemulliseen juhlapopulaan ihan näin omana itsenä, se oli kuulkaa hyvä kuulla. Etenkin kun olin juuri ennen juhannusta jälleen käynyt vähän turhan keskustelun entisen kanssa siitä, miten kaikki meni pieleen ja tuntenut itseni taas aivan masentavan latteaksi. Tuli ihan liikutus. Kiitos maailma, tästä on hyvä jatkaa.

Matkalla

Kesäkuun lentolaukkujakso puolessa välissä, enää kotimaan osuus jäljellä.

Olen tänäänkin tehnyt itselleni uusia asioita. Olen mm. ajanut auton, jonka mittarissa oli kilometrejä alle 1000 ja vielä sileä musta pelti, yksin Helsingin ytimestä pahimpaan ruuhka-aikaan Kallioon ja sieltä turvaan. Mutkitellen parin eiku-kierroksen kautta, mutta kumminkin onnistuneesti. Pakin käyttöohje piti katsoa manuaalista; että oli noloa. Siinä nyt vain sattui olemaan minulle uusi jippo, jota ei katuparkkia yrittäessä tullut mieleen kokeilla. Mutta rattia tuo totteli kuten muutkin alle sattuneet menopelit. Maantie kutsuu.

"Kesä."
Kalsarit, pipo ja kumpparit on pakattu. Uskaliaasti viimeinen isku kauppoihin tehdään vasta huomenna, mutta sitten nokka maakuntiin eronneiden, karanneiden, kainaloisten, hylättyjen, bonuslapsosten ja -mummojen ynnä uusonnisten sekametelisoppaan ihmettelemään elämän monimuotoisuutta. Kuohari on kylmässä ja uikkarit toiveikkaasti mukana.

Hyvää juhannusta!

Ihmeellinen aurinko

Viis siitä, että viikolla sain taas todeta, miltä Oikea Kesä näyttää ja tuntuu. Jaksoin silti iloita tästä päivästä, jolloin jo saattoi pörheästi lähteä liikkeelle t-paidassa ja syödä jätskin meren rannalla melkein värisemättä. Valo on ihmeellinen ilo.

Löysin uuden kivan joogasalin ja sain joogassa kehuja voimakkaista ja hyvistä asanoistani. Pääsin meren rannalle ja näin aurinkoisia veneitä, tulossa ja menossa. Taskuparkkeerasin (melkein) asiallisesti. Sain jäätelöpallon, vaikka lompakko oli unohtunut kotiin.

Tänään oli hyvä päivä.

Eteenpäin... ja takapakkia

Äkäinen entinen akka tässä terve. Olin jo kevään mittaan ehtinyt vähän neutraloida suhtautumistani tuohon entiseen elämäni valoon, mutta nyt on olo taas nyrjähtänyt vähän enemmän tuonne haista*§ttu -osastolle.

Joo kyllä minä käyttäydyn edelleen, tämä puhina on sellaista päänsisäistä lajia. Otan etäisyyttä, määrittelen omia rajojani murisemalla kaikista tyypin tempuista, jotka joskus tai nyt just tänään kismittävät. Vastailen tarpeen tullen lyhyesti asiapitoisia viestejä, enkä äidy lörpöttelemään niitä näitä. En tuolle, joka ei niin todellakaan ole enää tässä maailmassa Minun Puolellani.

Tämä harha-askel taaksepäin aurinkohymyn tiellä saattaa johtua kahdesta seikasta.
A: kävin läpi kasan vanhoja valokuvia lajitellen niitä Sun ja Mun kasaan. Menneiden näkeminen sekalaisena nippuna kuvia ei ehkä sittenkään ole ihan tervettä just nyt. Taas ajattelin, ettei maailmassa  ole miestä, jolle enää olisin tärkeä. Että niistä vanhoista nuoruuskuvista huokuu jotain valheellista ja pilaantunutta.
B: sain tietää, että sillä on Säätöjä ja haikailuja useampaan suuntaan. Yhtä aikaa. Myös sellaisiin, jotka tunnen. Voi yhyren tähren. Ei ihme, ettei kaverilla ole ollut minkäänlaista tarvetta yhtyä suruuni menneiden 20 vuoden kuopan äärellä. Asiahan ei minulle enää kuulu pätkän vertaa, mutta olisin ehkä toivonut jotain... tasoa, kai. Aitoa kypsymistä ja pintaa syvemmälle ulottuvaa oman elämän tuuminkia. Mutta kaahaus ja itse aiheutetussa draamassa eläminen on niin paljon kivempaa, näemmä.

Mutta oma tontti vain haltuun ja eteenpäin rämpien kohti kesää. Olen jo haistellut varovaisia ideoita kesäterassien kokeilemista muussakin seurassa kuin vakiintuneiden ystävien kesken eli katse vähän avoimempana, mutta aika pelottavalta tuo ajatus taas tuntuu. Mutta ehkä olisi nyt ihan tervettä yrittää varovasti altistaa itsensä kevyelle hakkailulle, jotta oppisi taas jotain uutta itsestään. Ei niinkäään kesäsikkojen tai laastareiden takia, vaan jotta sitä näkisi itsensä toisin silmin ja saisi kokeilla flirttiä, mitä en ole oikein koskaan osannut. Alkaa taas varovasti kasvaa naiseksi. Ja näkyväksi. Ylipäätään katsoa, tuleeko sitä tällaisena nähdyksi enää millään tavalla.