Jostain syystä tällä viikolla olen ollut tavallista herkemmällä näiden kollisähellysten kanssa. Viimeisin dumppaus ei ollut edes mikään yllätys, tuskin mikään menetyskään, korkeintaan jäin uutta kokemusta vaille. Ja silti vedin käyntiin vanhan kunnon "mikä mussa on vikana" -myllyn kaverinsa "aina mulle käy näin" -marinan säestyksellä. Charmanttia, todella. Ehdin jopa sekunnin verran pohtia lämmittäväni muutaman viikon takaisen erehdyksen paikkaamaan tätä lauantai-illan aukkoa, mutta tulin sentään järkiini: sitä negapaasausta ja kosketuksiin liittyvää koulutusvajetta en sentään tarvitse elämääni. Ihan erinomaisen hyvästä syystä päästin hänet silloin irti ihan itse.
Mutta on se kumma, miten vähästä se omassa rauhassaan viihtyvä, onnellinen ja itsensä tasapainoiseksi tunteva nainen taantuu tähän: antaa deittailuun väistämättä kuuluvan vuorovesivaihtelun vetää mielen ajoittain roimasti miinukselle.
Onko halauksia vailla eläminen jatkossakin näin repivää?
Sama mylly on pyörinyt, vaikka en edes ole deittaillut. Olen saanut itseni kiinni ajattelemasta, että pitäisikö tässä joku laastari hommata... tai pitäisikö alkaa deittailla? Miksi pitäisi, en minä ole mikään 15-vuotias. Olen aikuinen nainen, joka on ollut itselliseen elämäänsä vallan tyytyväinen aina. Siis aina. Niin mitä tämä regressio nyt oikein on?
VastaaPoistaVoisin tuohon viimeiseen kysymykseen sanoa, että ei se ole, siihen tottuu. Kysymys vain on siinä, että haluaako tottua. Jos ei, niin kyllä se repii.
Välillä tämä touhu vain saa paiskomaan tavaroita, ennen kuin taas vetää ripsarit naamaan ja painuu parantamaan naarmunsa baanalle. Ehkä nahka kovettuu siellä.Voikohan sitä itse päättää, tottuuko tähän koskaan?
PoistaMutta se mylly, sille pitäisi voida tehdä jotain. Mikähän siihen tepsisi?
Mylly jauhaa täälläkin säännöllisen epäsäännöllisesti. Välillä olen niin itsevarma aikuinen nainen ja toisessa hetkessä epävarma teini, joka tarvitsee itsetunnon pönkitystä. Tänään mut sai hetkessä taas alakuloon, kun kuulin että ex ja hänen uusi nainen olivat eilen pitäneet juhlat, joihin oli kutsuttu meidän yhteisiä ystäväpariskuntia. Tuli jotenkin tosi surullinen olo...vaikka en häntä takaisin haikailekkaan. Sille myllylle ei oikein voi mitään pitää vaan antautua ja antaa sen pyöriä..kai se joskus loppuu?! Toivottavasti :) pitäisi vaan ajatella aina niin v...n positiivisesti, mutta kun ei aina kykene :)
VastaaPoistaNuo kaverilinjojen jakamiset voi olla pahoja buustereita kaikenlaisille huonoille fiiliksille.
PoistaHaluaisin ajatella, että tuolle omaa napaa nakertavalle huonommuuden tunteelle voisi tehdä jotain. Kyllähän sen pitäisi jotenkin vaikuttaa, että tietää ettei kaikki johdu minun hunommuudestani, vaikka siltä välillä tuntuu. Se tunne ei rakenna mitään, ainoastaan purkaa omaa vaivalla rakennettua mielenrauhaa.
Ja millä se olo tällä kertaa parannettiin:
VastaaPoista- pitkä lenkki
- kuuntelin isän suosikkilaulajan klasarihittejä (ja muistelin isää tietty)
- Star Wars. Yksinäiset saa näemmä täysistäkin saleista viime tingassa yksittäispaikkoja salin keskeltä.
- Tinder laulaa (tiedän, tiedän... oireen, ei syyn hoitoa)
Melkein sorrun lakoniseksi toteamalla, että aika aikaansa kutakin... En kuitenkaan tarkoita olla lakoninen, ehkä ennemminkin inhorealistinen; aikansa se ottaa, vaatii kompastelua, erilaisia boostereita, jopa Tinderin ;D Ja sitten se alkaa helpottaa, ensin kyllästymisen myötä ja sitten sen vuoksi, kun lakkaa tarvitsemasta. Jatkan edelleen samalla linjalla, anna palaa vaan, kuuntele itseäsi, älä pidättele, jos siltä tuntuu, sillä yhtenä päivänä huomaat, ettei se enää tunnukaan... Lämmin ajatus kohtalotoverilta <3
VastaaPoistaOn kai se niinkin, että uudet kokemukset saavat vanhat unohtumaan tai ainakin pienentämään niiden merkitystä, korjaavat mittakaavan. Tulisi vain niitä hyviäkin hetkiä välillä.
Poista