Ulkonäköpaineita?

En ihmettele, että oikeasti hyvännäköiset ihmiset kyllästyvät kuulemaan kehuja ulkonäöstään iskureploissa. Muistan kuinka eräskin oikein simpsakka kaveri vuolaasti paasasi, ettei häneen todellakaan tehdä minkään valtakunnan vaikutusta makeilemalla ulkoisista avuista. Meille maatiaisillekin riittää tuolla parinhaun tantereella perin imeliä sanoja, joiden teho menettää äkkiä hohtonsa, kun niitä lukee avausviesteissä liikaa. Alkuun tottumattomuuttani punastelin niillekin, mutta aika äkkiä hoksasin (paistaa se päivä risukasaankin), että lätinäähän tämä vain on. Nyt on vaikeuksia erottaa vilpittömiä kohteliaisuuksia (joskus maatiasillekin piisaa sellaisia :) lämpimikseen puhumisesta, ja se on vähän sääli.

Joskus tämä sinkkuus pistää katsomaan peiliin tarpeettoman kriittisellä silmällä. Koska en koskaan ole ollut erityisen kaunis, sellainen söpö korkeintaan, en ole onnistunut tukemaan itsetuntoani peilikuvaani, joten vanhenemisen mukanaan tuoman pienet muutokset eivät ole olleet suuren kriisin paikkoja. Ei oikein sekään, että elopaino vaihtelee, eikä edellisen vuoden kaltainen tilanne ainakaan edistä stabiloitumista. No, suunta on jo pitkään ollut parempaa kohti ja normaalipainon rajoissa ollaan, joten en siitäkään yleensä ota stressiä. Geenitkään eivät ole tehneet minusta keijukaismallia, painosta riippumatta en vain voi olla ikinä erityisen siro.

Mutta aina välillä ihmettelen silti mitä mahdollisuuksia minulla tässä kisassa voi ikinä olla. Kun katselen lauantai-iltana etkoja viettäviä kaunokaislaumoja (nuoriakin ovat...). Kun vastassani on aito leveäharteinen sixpack. Tai Hulivilin kaltainen hurmuri. Tai lempeäsilmäinen kiltti mies (kas siinä määritelty mieskryptoniittini/puoleensa vetävä magneetti), jonka kipeästi muisteltu ex olikin varsinainen kaunotar.

Kun köhin kuumeisena sängyssä, ei olo tietysti ymmärrettävästi ole hehkeimmillään, mutta jokin ilkeä uusi epävarmuus nakertaa heikkona hetkenä omanarvontunnettani enemmän kuin soisin. Sinkkuelämän ikäviä vaikutuksia elämisen laatuun tämäkin. Parasta on tietysti vain keskittyä omaan hyvinvointiinsa ja antaa ulkoisten kysymysten mennä omalla painollaan, mutta silti tämä pohdituttaa välillä enemmän kuin olisi hyväksi. Mutta hyvinvointi näkyy säteilynä ulospäin, joten parantamalla sitä teen kai voitavani parhaiten.


Sitten pieni loppukevennys:

Aina nämä puumametsästäjät hämmentävät. Ote viikon takaisesta keskustelusta aatonaatolta, johon vastapuoli uhrasi kaikki 10 sanaa. (Ei ole Tinderistä tämä, en minä sentään noin pieniä sieltä hae!) Näitä tulee silloin tällöin. Tämäkin raamikas ja särmän näköinen karpaasi etsi siis itselleen lämmittäjää melkein 10 vuotta vanhemmasta matamista. Ei hällä nyt sentään tilapäisseuran saannin pitäisi niin epätoivoista olla?
Tässäkään ei ensimmäinen adjektiivi minusta oikein osu maaliin, mutta jätän nyt kuitenkin kuvallisen evidenssin jakamatta, jääköön omaksi arviokseni :)

Treffit peruttu

Onhan näitä eri syitä treffien perumiselle jo kuultu syksyn aikana.

• Teini riiteli äitinsä kanssa
• Väsyttää liikaa
• Tilanne perheessä
• Ei vaan tulla paikalle
• Toinen nainen

Mutta tämä: tulee verta nenästä. Olen taipuvainen jopa uskomaan tämän todeksi.

Flunssa ja lomahyörinä

Joulu meni äidin hoivissa pitkän kaavan mukaan. Istuessani auton takapenkillä aaton hautakierroksen aikana mietin, että tässä tuntuu kuin monikaan asia ei olisi muuttunut monessa kymmenessä vuodessa, vaikka kaikki oikeasti on. Sama kierros, samat tiet, samat haudat ja muutama uusi kaupan päälle. Vähän eri kiertäjät, mutta silti istun takapenkillä kuten aina ennenkin. Olo ei ollut kovin aikuinen. Ensi vuonna ehkä jotain ihan muuta...

Siskonpoikien elämässä olisi hyvä olla läsnä enemmän, he ovat nyt reippaita teinejä, joiden elämään olisi hyvä sohia vähän pikkukylää suurempia ajatuksia. Oli liikuttavaa, kuinka vaivihkaa pojat pyrkivät lähelle, cooleina ikään kuin aikuisten maailma ei kiinnostaisi, kunhan nyt muuten vain esittivät tädille kaikenlaisia heille tärkeitä asioita.

Taidan nyt sairastaa ensimmäistä kertaa yksin. Flunssat yleensä karttavat minua, mutta nyt osui, tietysti juuri loman aikana. Piti jaksaa juosta huonekalukaupoissa, liikkua paljon ja kesyttää Tinderin kovaa liikkuva hyörinä, mutta teekuppi ja tyyny kutsuvat. Tinderin taltuttamisen eteen olen sentään jotain saanut tehtyäkin, mutta hullummaksi vain tuntuu menevän. Voi ajoitusta ja sen ongelmia. Ja sekametelisoppaan houkuttelevia lämpimiä silmiä.

Ajattelin jo juhlia uutta vuotta glitterinsävyisen sinkkuuden siivin, mutta menen sittenkin parantamaan maailmaa maalle ystävien seuraan. On ihanaa, kun joku muukin saa nauraa näille kiemuroille ja itse pääsen näkemään, että elämä jatkuu, vaikka sinkkuelämä menisikin välillä solmuun.

Joulumieli?

Mietin tässä, että olenko tullut pyyhkineeksi joulun nyt kokonaan pois sisäisestä kalenteristani. Hyvä kun muistin lahjat hankkia, nekin viime tingassa. Kortit postitin tänään, taitavat ehtiä vasta välipäivinä perille. Onkohan tämä tietoista vai alitajuista? En jotenkin millään ole saanut päähäni, että tässä olisi aatto ihan kohta. Tänään on edessä pitkä ajomatka kohti äidin lihapatoja, kai tässä pakatakin pitäisi, että ehtii töistä tultua tien päälle.

Tämä on toinen joulu ilman sormuksia, ensimmäinen virallisesti eronneena. Viime joulun vietin silloin vielä yhdessä entisen kanssa, mutta ei siinä kyllä mitään juhlittu; se aika käytettiin ihan raa'asti muuttoon. Sitten poistuin tapaninpäivän aamuna talosta, matkustin äidin luo ja sieltä palasin uuteen kotiin, uuteen elämään. En oikein osaa mieltää tätä ensimmäiseksi yksinäiseksi jouluksi: ensimmäinen epäjoulu oli vuosi sitten, vaikka vietinkin sen vielä entisen kanssa. Jo vuosi sitten kirjoittelin joulukortit vain omalla nimelläni. Jotenkin minä lasken tämän jo toiseksi yksinäiseksi joulukseni.

Olen kuitenkin juuri nyt hyvällä tuulella. Paketoimme kissan kanssa lahjoja (kaveri osallistuu siihen aina hyvin pontevasti). Sain muutaman ihmisen hymyilemään tänään jutuilleni. Ehdin joulumarkkinoille ja sain hörsittyä yhden glögin. Nyt rallattelen täällä pakettikassin ääressä.

Ei kun hetkinen, mikäs se tuossa sittenkin vilahti. Oliko se joulumieli? Hyvää joulua kaikille!

Punastuttaa

Ei riitä, että sitä nolona sortuu Tinderin valikoiman loputtua laajentamaan kavalkadia astetta nuorempiinkin. Se se vasta saa punan kohoamaan poskille, kun sieltä tulee matcheja.

Miksi tämä on niin vaikeaa?

Jostain syystä tällä viikolla olen ollut tavallista herkemmällä näiden kollisähellysten kanssa. Viimeisin dumppaus ei ollut edes mikään yllätys, tuskin mikään menetyskään, korkeintaan jäin uutta kokemusta vaille. Ja silti vedin käyntiin vanhan kunnon "mikä mussa on vikana" -myllyn kaverinsa "aina mulle käy näin" -marinan säestyksellä. Charmanttia, todella. Ehdin jopa sekunnin verran pohtia lämmittäväni muutaman viikon takaisen erehdyksen paikkaamaan tätä lauantai-illan aukkoa, mutta tulin sentään järkiini: sitä negapaasausta ja kosketuksiin liittyvää koulutusvajetta en sentään tarvitse elämääni. Ihan erinomaisen hyvästä syystä päästin hänet silloin irti ihan itse.

Mutta on se kumma, miten vähästä se omassa rauhassaan viihtyvä, onnellinen ja itsensä tasapainoiseksi tunteva nainen taantuu tähän: antaa deittailuun väistämättä kuuluvan vuorovesivaihtelun vetää mielen ajoittain roimasti miinukselle.

Onko halauksia vailla eläminen jatkossakin näin repivää?

Yksi rauhallinen ilta

Tästä tulikin niin yltiösosiaalinen viikko, että matkalaukkukin on vielä sunnuntain jäljiltä pitkälti purkamatta. Miten tässä näin kävi? Tänään on viikon ainoa päivä, jolle ei etukäteen ole sovittu yhtäkään tapaamista kenenkään kanssa, ei tuttavien, kavereiden eikä kollienkaan.

Jouluostoksillekin pitäisi ehtiä kaikelta tältä verkostojen hoitamiselta. Tälle päivälle haaveilin liikkumisesta, mutta joogakassi on kotona ja ulkona on liian ikävän näköinen keli lenkille. Tämän kuun sää saa minut ymmärtämään salilla käymistä. Taitaa olla kirjan ja leffan tai molempien vuoro. Ostan kaakaotarpeita ja kääriydyn huopiin kissa kainalossa. Hyrisen siellä lämpimässä toivoen, että tämä olalle kolkutteleva flunssanpoikanen tekee kuten muutkin lajitoverinsa tämän vuoden aikana ja häipyy vähin äänin muualle.

Viikonlopun pitäisi näyttää, mitä teen Hulivilille ja Ihanvainkaverille.
Jälkimmäisen tapaan nyt varsinaisesti vasta toisen kerran, vaikka olemme jutelleet ja viestitelleet paljonkin. Oletusarvoisesti sama saa jatkua, mutta nämä livetapaamiset saattavat yllättääkin. Jos kaverilla esimerkiksi on kovastikin pyrkyä pois friendzonesta, minun pitää pohtia koko kuvio uudelleen.
Hulivilin tulevaisuus taas on vielä aivan auki. Seuraavan tapaamisen pitäisi näyttää lähteekö tämä etenemään kepeillä askelillaan yhtään mihinkään. Kovin vakavaa seuraa hän ei kyllä taida olla (niin luulen, merkit nyt vain ovat sellaiset), mutta aika näyttää. Iloista ja viihdyttävää seuraa kuitenkin, vaikkei hänestä kadonnutta puolikastaan löytäisikään.

Mörrimöykkypäivä

Eilen olin täynnä kiitollisuutta kaikista hyvistä kokemuksista, joita deittisyksy on tuonut eteeni. Tänään samat kokemukset saavat painamaan pääni alas ja kaipaamaan eteeni sammiollista tummaa suklaata liuottamaan tämän mörrimöykkyolon pois. Miksi tämän heilurin pitää olla näin kiikkerä kaiken aikaa? Ensin pompahtelen keijukaisena, toisena hetkenä paiskon alahuuli pitkänä hanskoja tantereeseen.

Eikä tässä välissä ole mikään muuttunut, ei mikään.

Minä vain en tänään ole se aurinkoinen kiva nainen, jonka nyt uinuvasta profiilista jäljellä olevat heput (toinen ihanvainkaveri, toinen kepeä hulivili) ovat aikanaan pitäneet. Tällä hetkellä peilistä katsoo äkäinen peikko, joka on nukkunut liian vähän eikä usko mihinkään kivaan enää ikinä, joka jauhaa kaikki kokemansa torjunnat uudelleen. Ai että miten riemastuttava ja rakentava harrastus... Kuitenkin sitä kaipaa halausta ihan yhtä paljon kuin se hymyilevä hupatus siellä profiilissa. Tai oikeastaan enemmän. Että saisi vilpittömiä halauksia, vaikka vähän ärisisi maailmalle välillä. Se ei taida onnistua liian kepeillä eväillä.

Pariton matkalla

Olin luvannut viedä äitini matkalle Keski-Eurooppaan katsomaan eteläisempiä joulutoreja ja sivistyneen Euroopan historiaa. Kävimme Wienissä kolmen yön reissulla ja näimme kyllä kaikkea aivan koko rahalla. Kulttuuria, historiaa, sivistyksen kehtoja, katuelämyksiä, joulutunnelmaa.

Kaduilla liikkui paljon muitakin turisteja. Onnellisia pariskuntia. Vanhoja, nuoria, aikuisia. Uusia suhteita, vanhoja ja vakaita. Karanneitakin. Kävelivät käsi kädessä, suutelivat kahviloissa ja puistoissa. Sipaisivat toistensa poskia lempeästi hymyillen, vetivät toisensa kainaloon ja rutistivat talvipalttoot kasaan.

Tällaisten parien katseleminen ei enää vihlo. Haikeutta tunsin kyllä, mutta tunne ei enää ollut lohduton tai edes kovin kipeä.

Katsomamme ja kokemamme taide kertoi usein rakkaudesta. Kaihosta, kaipuusta, etsimisestä, löytämisestä, pökerryttävästä intohimosta, onnesta, tuskasta, menetyksestä. Koskeeko tämä kaikki jotenkin minua? Tunnistanko tässä mitään tämänhetkisestä elämästäni? Entisestä kyllä. Katsoin mennyttä maailmaa. Nykyisessä todellisuudessani tätä vitaalia voimaa ei ole. Vielä?

Oli ihanaa näyttää äidille kaikkia keisarillisesta kaupungista löytyviä aarteita ja viettää aikaa hänen kanssaan. Emme edes ehtineet käydä toistemme hermoille, vaikka tunnistinkin itseni niistä vastaan tulevista muista äidin ja tyttären seurueista, joissa aikuinen tytär paimentaa äitiään tulemaan perässä ripeämmin.

Mutta voisinpa joskus tehdä saman retken sellaisen kanssa, joka suutelee minua silmät loistaen silloin, kun matkan elämys tuntuu niin hienolta, että se on aivan pakko jakaa pieninä onnen murusina eteenpäin.


"The Kiss - Gustav Klimt - Google Cultural Institute" by Gustav Klimt - Google Art Project. Licensed under Public Domain via Commons.

Päivän linkki

Särkynyt sydän tekee hyvää – komea sähkömies voi parantaa rakkaushaavan

Tuli hymy. Tutulta kuulosti tuo, että sitä ykskaks yllättäen alkoikin nähdä ympärillään kaiken maailman söpöläisiä; olin elossa.

Joskus elokuussa muistan havahtuneeni siihen, että joku katsoi minua naisena. Ei ketään kaunotarta takanani, vain minä maleksin aukiolla hajamielisesti eteenpäin sillä kertaa. Tarkistin. Kyllä se katse ihan minua seurasi. Outo tunne, olin niin kauan - vuosia -  tottunut olemaan näkymätön. Se tönäisi hellästi minussa jotain uinuvaa, ravisteli vähän. Siitäkö tämä hullutus sitten lähti?

Kalenterivuosi ja taas uusi oivallus

Äkkiä havahduin. Piti kaivaa allakka esiin ja tarkistaa päivät: ei se vuosipäivä aivan vielä ollut, viikon kuluttua vasta. Ensin päivä, jolloin minulle paljastui se viimeinen niitti ja päässäni humisi sen hetken kirkkaus, kuin jotain olisi auennut sisältäni. Sitten hetki, jolloin kerroin tehneeni päätöksen: tänne en jää. Ja toinen uskoi sen.

Entinen puolisoni on lähdössä vanhasta kodistamme ja purkaa sitä pala palalta. Hän toi taas niitä vihoviimeisiä laatikoita (montako niitä vielä löytyy sen jälkeen, kun luulin jo saaneeni aivan kaiken?) minulle ihmeteltäväksi. Kertoi nyt potevansa vuorostaan surua entisestä, nyt vasta. Ajatelleensa paljon minua ja tilannettani vuosi sitten. Niinpä. Minä surin suruni silloin, nyt olen jo matkalla eteenpäin. Mutta oli tietyllä tapaa helpottava kuulla, ettei hän sittenkään ole aivan immuuni sille, että meille kävi näin. Hän vain potee asiaa edes jollain tasolla vasta nyt, kun pakkaa konkreettisesti omaa elämäänsä mukaan otettaviin ja tuuleen hajoaviin muistoihin. Ymmärtää muutoksen suuruuden.

---

Itse sain taas kokea oivaltamisen iloa kantapään kautta. Miten pitkälle omaa intuitiotaan kannattaa silittää vastakarvaan edes kokeilumielessä? Miltä tuntuu, kun se toinen on suhteessa vain saamapuolella, eikä aloitteellisesti anna mitään? Ai tältäkö tuntuu, kun haluaisi itse päättää alkumetreillä olevan testin kätevästi mutta julmasti tekstarilla?

Miksi sen opin on usein porauduttava paksuun kalloon kantapään kautta, sitä kauimmaista reittiä? Mutta ehkä tämä tie on vain kuljettava näin, jotta opin joskus olemaan itse vapaa antamaan - ja saamaan!  - aitoa rakkautta. Ja uskomaan siihen. Mutkapaikkoja riittää tämän opintien varrella.

Pieniä ankkureita

Iloitsen täällä taas pienistä palasista entistä elämääni: Sain vanhat älppärini luokseni ja erikseen hankkimani levysoitin on nyt vihdoin kasattu viihdepesään. Koekuuntelen täällä niitä vanhoja lättyjä, joita ehti olla jo ikävä: en ole vuosiin kuunnellut vaikkapa Joni Mitchellin Hejiraa, sen minä riemulla kaivoin ensimmäisenä lautaselle pyörimään. Ihana ihana ihana se on edelleen.
Ja nyt vuorossa on teini-iän hauskuudet, joita tuli aikoinaan veivattua niin ahkerasti, että ihmettelen ettei niistä päivä paista läpi. "Loaded like a freight train, flying like an aeroplane...." Tai eka levyni ikinä, vanha kunnon Abba, joka on niin naarmuilla, että hädin tuskin tunnistaa biisit. Ja eikä, liikkis Duran Duran!

Nyt on ihana ilta: tässä minä istun lenkin jälkeen sohvalla kuuntelemassa kuinka neula rahisee vinyylin pinnalla ja muistelen nuoruutta. Kattiparka ei siedä ollenkaan sitä, että laulan mukana :)