Halasin eilen vierasta miestä. Ei kai siinä sinänsä mitään ihmeellistä ole; olen vähän halailijatyyppi, elämän opettama, eikä elämäni kivojen ihmisten kaulailu tunnu yleensä kovin vieraalta.
Tämä kerta oli siitä erityinen, että halaus oli testi; miltä tuntuu olla lähellä tätä ihmistä? Haluanko lähemmäksi? Mitä tunnen, jos painan pääni tähän ja hengitän hiukan?
Outo raami, oudot kädet ympärilläni, tuntematon lämpö lähellä.
Kokeilu oli nopea ja varovainen. Johtopäätökseni oli "ehkä". Oli ollut helppo ja kepeä jutella tämän tyypin kanssa. Vaatisi hiukan aikaa, lempeyttä ja kärsivällisyyttäkin siltä toiselta. Eikä hänellä ollut näistä näköjään yhtäkään. Ei vain osannut kertoa siitä minulle muutoin kuin painamalla deleteä hetikohta tapaamisen jälkeen.
Päätös oli aivan varmasti paras kummankin kannalta: hän voi keskittyä helpompiin saaliisiin, minä itseeni tutustumiseen rakentavammassa seurassa. Tietysti minä kokemattomuuttani tyrmistyin ensin: että kehtaa! Miksei sanonut suoraan? Mutta loogistahan tuo oli, en vain tuntenut mallia riittävän hyvin. Tämä kaikki on niin outoa vielä. Hänen tarpeeseensa "ehkä" ei riitä.Siellä se oli kaiken aikaa näkyvissä, rivien välissä. Minulla oli vielä liian vähän tarjottavaa. Sain olla tyytyväinen, että viesti lopultakin oli näin selkeä ja jossittelematon, vaikkakaan ei suora. Oli hyvä nähdä myös kunnioituksen taso ja suhteuttaa se omiin ajatuksiini.
Kyllä minä ansaitsen enemmän. On voitava odottaa turvallisempaa syliä.
Tänään halasin sitä tuttua miestä, entistä. Tiesin juuri millä korkeudella olkapää on, miltä selkä tuntuu kätteni alla, miltä tuoksuu. Tuttu, mutta niin kovin väärä. Halusin vain pois, etäämmälle. Mieleni sanoi "ei" oikein tiukasti. Tuonne en kuulu enää, tuo ei paranna läheisyydenkaipuutani millään mittarilla.
Hän halusi lohduttaa ja paikata omaa syyllisyydentunnettaan. Minä halusin vain pois.
Kolmas halaus otettiin varkain. Olin hyvästelemässä treffikaveria korrektimmin, vetäytymässä nopeasti omaan rauhaani. Kevytkin halaus tuntui liian sitovalta tässä seurassa, mutta tämä tapaus haluaa sinnikkäästi edetä lähemmäksi. Tämä on joskus torjuttava. Toivottavasti osaan tehdä sen sitten rakentavasti. On päästettävä lempeästi irti. Suunta on väärä. Varkain otettu lähestyminen kavahdutti ja kertoi minulle selvästi, mitä oikein tunsin.
Ei tämä halipulan paikkailu ole helppoa. Missäs vaiheessa tämä uusien ihmisten tapaaminen oikein alkaa tuntua voimauttavalta kokemukselta? Itsestäni minä kyllä opin aina vain uusia, yllättäviäkin asioita. Jää tästä ainakin sen verran itsellenikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti