Mikä joutaa romukoppaan?

On se hurjaa: jo viisi kuukautta erosta. Nyt voin jo ajatella valokuvakasan (kyllä, olen elänyt piiiitkään elämää ilman digikuvia) perkaamista ilman, että se tuntuu täysin piinalliselta. Pieni pala kerrallaan.

Siellä ne nuoret rakastavaiset nujustavat milloin minkäkin projektin kimpussa. On vaikea olla edes välillä ajattelematta, että koko matka on ollut ihan turha, tuokin kuherrus meni tyystin hukkaan, emmehän me ikinä sitten onnellisia olleetkaan, että noiden sarvisankaisten ysärihippien maailmanrakennus päättyi niin matalaan pannukakkuun, ettei siitä tarvitse muistoja kerätä. Mutta eihän se tietenkään ole niin. Ei vaikka välillä siltä tuntuu. Me elimme, loppu olikin jotain muuta kuin kuvittelimme, mutta ei se matkaa tee turhaksi. Kai. Ehkä. Ehkä sitten joskus tuntuukin siltä.

Omat lemmenkirjeeni, joihin vinttikasoja peratessa törmäsin, heitin kiiruusti kyselemättä pois. Niiden lukeminen tuntui niin järisyttävän typerältä. Onnea vain sille paperinkeräysastian tyhjentäjälle, joka näihin tahattoman komiikan helmiin törmää. Mutta miehen aikanaan minulle kirjoittamia juttuja en ole voinut edes lukea, saati sitten päättää, mitä niille teen. Jos luen ne, alan surra kadotettua yhteyttä ja saan taas selkokielisen viestin siitä, että minua ei rakasteta enää, enkä tiedä kestänkö sitä. Mutta entäs jos sittenkin haluan seuraavan 20 vuoden jälkeen haalia joitakin häilyviä todistekappaleita siitä, että minullakin oli joskus romantiikkaa elämässäni? Valokuvat eivät silloin riitä.

Mitä haluan pitää muistona edellisestä 21 vuodesta? Sormukset mennevät aikanaan pataan, niitä en säästä. Valokuvat säilytän, ainakin osan. Mutta tämä kirjallinen materiaali, jonka ajatteleminen on vähän liian tuskallista.

En varmaan enää ikinä saa käsin kirjoitettua rakkauskirjettä. Kai siinä on jo syy säästää se kiikkustuolia varten, vaikken niitä nyt kykene pitämään käsissäni?

Irrottautumisia, osa 111

Kävin entisessä kodissa kaivamassa mukaani kassin menneisyyttä. Mies oli tuttu omine temppuineen,  pidin vähän pidättyväistä etäisyyttä, käytimme samoja keinoja jotka ohjasivat kelkkamme puuhun. Säikähdin ensin, ja sitten tulin siitä hyvin surulliseksi.

Ristus sentään että kommunikointi tuon ihmisen kanssa on minulle välillä vaikeaa.

Katsoin Mad Menin ikiviimeisen jakson paikoin läpi kyynelten, Donin viimeisen pohjakosketuksen ja tajusin kirkkaasti, kuinka huolissani olen hänestä. Miehestäni siis. Olen aina ollut. Parikymmentä vuotta olen seurannut hänen varjonyrkkeilyään elämän kanssa väärät aseet (ja kuvitellut viholliset) edessään, samalla tajuten ettei minulla ole voimaa muuhun kuin yrittää kannustaa seesteisemmille vesille. Ja se on tietysti nähty kapinoimaan ryhtyneessä mielessä alentuvana hoitosuhteena. Kieroon kasvanut kumppanuus ei enää kantanut, mutta ei se lopeta huolta ja välittämistä. Paremman tulevaisuuden toivomista.

Mutta jotain hyvääkin: tunsin selkeästi, miten olen jo luonut omaa elinpiiriäni ja sopeutunut olotilaan, joka on minulle terveempi. En halua takaisin alinomaiseen ahdistukseen. Eikä mikään pakota minua tekemään niin. Voin vetäytyä omaan kolooni, laittaa oven kiinni ja antaa kolean kevättuulen ulvoa ulkona. Se menee aikanaan ohi, ja sitten lämpö palaa.

Vertaistukea

Omien eroon liittyvien juttujen kelaaminen saman tavalla tai toisella kokeneiden kanssa näyttää paperillakin hyvältä ajatukselta, ja toimii käytännössä. On se vain aikamoisen voimauttavaa, vaikka surujensa avaaminen ei välttämättä tunnu aina kivaltakaan. Mutta onneksi tässäkin toimii sama kuin elefantin syömisessä, pala kerrallaan. Ei tarvitse kuormittaa toista elämäntilannetta eläviä ystäviä jorinoillaan liikaa, saa palautetta omiin ajatuksiinsa, pääsee kuulemaan toisten kokemuksia ja oivaltamaan omaakin tarinaansa uusia kulmia näiden näkövinkkeleistä.

Voin suositella eroryhmään osallistumista. Aika meni vähän liiankin nopeasti, ja nyt sitä pärjätään omillaan. Mutta on ainakin yksi viiteryhmä, joka ymmärtää uuden kierroksen pulmakiviä ja jonka voi kutsua apuun, jos yksineläjän huushollissa tarvitaan käsipareja avuksi ilman suuria järjestelyjä.

Hei, olen minä

On se jännä, miten erilainen fiilis on tutustua uuteen porukkaan niin, ettei linkkini tähän uuteen ihmisryhmään tulekaan puolison kautta. "Hei, mä olen tuon yhden vaimo" on muuttunut muotoon "Moi, mä olen Etunimi." Edelleen olen ulkopuolinen, sillä en jaa ryhmän yhteen liimaavaa innostusta ja hengaan mukana kaverini takia, mutta silti olen Minä enemmän kuin kaverini kaveri. Vaimona olin automaattisesti helpommin sellaista ohitettavaa tapettia. Ehkä minusta johtuen, en tiedä. Ei ollut ehkä tarvettakaan olla niin kovin täpäkästi läsnä.


Melkein kuin tässä olisi uusia vienohkoja tuulia viriämässä sosiaalisen elämän puolella. Kesää odotellessa.

Luopumisia, osa 56

Yksi puunaula on taas nakutettu edellisen elämän arkkuun. Myin asian, joka on ollut elämässäni aina, mutta jonka huolentimisesta ei yhden ihmisen voimilla olisi tullut mitään. Nyt tuo perintönä tullut vanhus pääsee uusiin seikkailuihin sen sijaan, että se viettäisi eläkepäiviä jossakin säilössä odottamassa aikaa, jolloin sille taas liikenisi hoitavia käsipareja ympärille.

Suhtauduin luopumiseen rationaalisesti aina siihen hetkeen saakka, kun kauppakirja oli allekirjoitettu, rahat taskussa ja olin jo matkalla kotiin. Katsoin vielä tuota rakasta, kaunista vanhusta, ja tajusin ettei se ollut enää minun. Silitin sitä pala kurkussa ja toivotin hyvää matkaa. Ainakin sen uusi koti oli hyvä. Lohtu sekin.