Äkkiä havahduin. Piti kaivaa allakka esiin ja tarkistaa päivät: ei se vuosipäivä aivan vielä ollut, viikon kuluttua vasta. Ensin päivä, jolloin minulle paljastui se viimeinen niitti ja päässäni humisi sen hetken kirkkaus, kuin jotain olisi auennut sisältäni. Sitten hetki, jolloin kerroin tehneeni päätöksen: tänne en jää. Ja toinen uskoi sen.
Entinen puolisoni on lähdössä vanhasta kodistamme ja purkaa sitä pala palalta. Hän toi taas niitä vihoviimeisiä laatikoita (montako niitä vielä löytyy sen jälkeen, kun luulin jo saaneeni aivan kaiken?) minulle ihmeteltäväksi. Kertoi nyt potevansa vuorostaan surua entisestä, nyt vasta. Ajatelleensa paljon minua ja tilannettani vuosi sitten. Niinpä. Minä surin suruni silloin, nyt olen jo matkalla eteenpäin. Mutta oli tietyllä tapaa helpottava kuulla, ettei hän sittenkään ole aivan immuuni sille, että meille kävi näin. Hän vain potee asiaa edes jollain tasolla vasta nyt, kun pakkaa konkreettisesti omaa elämäänsä mukaan otettaviin ja tuuleen hajoaviin muistoihin. Ymmärtää muutoksen suuruuden.
---
Itse sain taas kokea oivaltamisen iloa kantapään kautta. Miten pitkälle omaa intuitiotaan kannattaa silittää vastakarvaan edes kokeilumielessä? Miltä tuntuu, kun se toinen on suhteessa vain saamapuolella, eikä aloitteellisesti anna mitään? Ai tältäkö tuntuu, kun haluaisi itse päättää alkumetreillä olevan testin kätevästi mutta julmasti tekstarilla?
Miksi sen opin on usein porauduttava paksuun kalloon kantapään kautta, sitä kauimmaista reittiä? Mutta ehkä tämä tie on vain kuljettava näin, jotta opin joskus olemaan itse vapaa antamaan - ja saamaan! - aitoa rakkautta. Ja uskomaan siihen. Mutkapaikkoja riittää tämän opintien varrella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti