Haavehtimista

Piti olla menoja ja tekemistä, tai ainakin aurinkoinen päivä, mutta nyt onkin sattumusten jälkeen jäljellä piletti leffafestareiden kuoppajaisiin ja ulkona rakeita. Olisihan sitä voinut raahata matkustuksen kangistaman kroppansa joogaan tai edes rannalle tuulettumaan, mutta jotenkin tästä nyt tuli tämmöinen mökkihöperehtimispäivä. Siivoan, köllöttelen kissan kanssa lattialla (lohdutukseksi katille siitä julmuudesta, että se kaamea imuri kaivettiin esiin), hörpin teetä. Koitan katseeni voimalla kypsyttää nuo pöydällä komeilevat nektariinit, joihin ei vielä hampaat pure. Odotan iltamenon alkua.

Koti. Mietin millaisen oman kodin sitten joskus haluaisin. Uusi tai vanha, riittävän suuri siskon ja äidin vierailuille, mielellään parveke tai piha. Vaatehuone, josta voi kyllä joutua tinkimään. Ikkunat ennemmin länteen kuin itään. Ehdottomasti avokeittiö. Siellä tarpeeksi kaappitilaa jalallisille viinilaseille.
Kävelymatka merenrantaan. Tästä on vaikea tinkiä.

Seinät ja muut voin nikkaroida mieleisekseni tarvittaessa. Osaan kyllä. Kyökki- tai kylppäriremppakin, jos pakko on. En pidä purkupölystä, mutta tiedän että sekin on vain väliaikainen vaiva ennen uutta.

Laiskankepeitä ajatuksia. Aika ei ole vielä ollenkaan kypsä toteutukselle, mutta nyt ei haaveilu tee kipeää. Uskallan. Etappi sekin.

Askel lähemmäksi omaa

Olin ulkomailla junassa, hiljaisessa vaunussa, kun entinen mieheni soitti. Hetken pohdin vastaanko ollenkaan vai soitanko myöhemmin takaisin, mutta kömmin sitten kuitenkin välikköön puhumaan.

Sain kuulla uutisen, joka helpotti. Pieni ahdistus tulevasta väistyi ainakin osittain, sain toivoa siitä, että vielä joskus pääsen taloudellisestikin irti entisestä elämästä. Nieleskelin helpotuksen kyyneliä samalla, kun luurin toisessa päässä käytiin läpi käytännön asioita.

Toivo on ihana asia. Pääsen joskus jatkamaan matkaa ilman kovin painavia kantamuksia. Matkassa on vielä mutkia, mutta umpisolmun yksi hankala osa aukesi.

Eron käsittelemisessä on kestämistä ilman näitä taloudellisia kiemuroitakin. On ihanaa, kun saa loppumattomalta tuntuvan taipaleen keskellä toivoa siitä, että tämäkin osuus lusikoiden jakamisesta saadaan joskus pakettiin.

Askelia eteen, kontausta taakse

"Vai eronnut. No, ei kai sitä aina nuoruudenpäissään tule tehneeksi oikeita valintoja." Olin puoliksi kuokkavieraana sukujuhlissa, jossa oli ihmisiä, jotka kyllä tiesivät minut, mutta minä muistin harvojen liittymiä omiin verkostoihini. Hilpeältä tuntui, kun vanhemmat ihmiset uteliaisuuttaan ensin määrittivät parisuhdestatuksen ja sitten alkoivat saman tien pohtia, kenelle tämän kahvipöytätuttavan voisi naittaa. Hyväntahtoistahan se oli, sellaista reipasta pienen paikkakunnan sosiaalisuutta, mutta herkemmässä vaiheessa olisi saattanut olla haavoittava paikka.

Ja toki minut vähän paremmin tuntevat jo utelivat, että onko jo löytynyt uutta. Erosta on vähän yli puoli vuotta, joten ei nyt sentään vielä. Ei ole verkotkaan vedessä.

Mutta kaiken kaikkiaan ihan hupaisa esiintyminen Eronneena Naisena. Ei tullut traumoja.

--

Mutta sitten. Vietin pari intensiivisehköä ja työteliästä päivää entisen mieheni kanssa vanhassa kodissa. Oli pieni projekti työn alla. Vaikka ero on selvä, ositus ei ole, ja se alkaa ajan vilistessä kalenterin sivuilla ahdistaa. Ja kun nyt taas olin pidempään miehen seurassa, näin taas selkeämmin meidän kommunikointimme karikot. Oli todella ahdistunut olo niiden parin päivän jälkeen. Huomasin, miten vapaata on ollut, kun ei ole tarvinnut hissutella varpaillaan imaginaarisia lasinsirpaleita väistellen. Ei tule jyrätyksi joka asiassa. Voi vapaammin ilmaista ajatuksiaan ilman pelkoa siitä, että se ahdistaa toista liikaa. Olimme nätisti, emme suuremmin riidelleet, saimme tehtyä jotakuinkin sen mitä pitikin, mutta taisimme molemmat olla aika vaisuja, väsyneitä ja apeita urakan jälkeen.

Ei helpottanut yhtään, että viimeisimpinä hetkinä taustamusiikkina soi Vuokko Hovatan Juhlat. Nieleskelin palaa kurkussa, ja kun lopulta olin yksin kotona kuunnellut biisiä riittävän pitkään korvamatona, alkoi parin päivän aikana nielty ahdistus purkautua pintaan. Surua, ahdistusta, pelkoa tulevasta. Ei hyvä paikka olla.

Surin nyt myös taloa ja siitä luopumista. Kaikkea yhdessä rakennettua, harkittuja valintoja, opeteltuja taitoja, jotka nyt jäävät vain muistoihin.

Nyt on vain yritettävä vetää henkeä ja antaa auringon parantaa. On mentävä ulos ja nostettava katse maasta.

Matkalta paluu ja hallintopäätös

Matkalla nautin lämmöstä, auringosta ja uusista elämyksistä. Iltarientoihin en lopultakaan jaksanut rynnistää edes kokeilumielessä: aktiivilomaosuus (minusta kuoriutui innokas retkeilijä) edellytti välillä sietämättömän aikaisia herätyksiä, ja tämä loma oli pyhitetty levolle. En siis päässyt villiintymään etelän illoissa. Ehkä sittenkin on syytä uskaltautua ensin mummotunneliin.

Lomalaiset olivat lähinnä perheitä, nuoria kaveriporukoita (ihanan vilkkaita, mutta oi ei jos heillä sattui olemaan äänentoistolaitteita mukanaan) tai kuhertelevia nuoria pareja (yritin vältellä, en vieläkään oikein kestä katsella). Monenlaista dynamiikkaa pääsin tarkkailemaan. Lapsistaan hellästi huolehtivia isiä on paljon, ja heitä oli aina ilo seurata. Vanhempien tiimityöskentelyä ja saumatonta vuorottelua. Malttia kuunnella pienempien ajatuksia. Oikeastaan näitä osui eteeni eniten, ja se tuntui lohdulliselta. Sitten oli niitäkin, jotka vetivät korvat kovettuneina vastahakoista laumaansa jääräpäisesti perässään jonkin oman tavoitteensa takia. Selvästi tuskaisesti etenevän puolison hoputtajia, kun oma vauhti kiristi mieltä. Oluttölkkiinsä keskittyviä kärsijöitä, jotka katselivat passiivisesti, kun vaimo hääräsi perheen pakettiin ja jatkamaan matkaa.

Pidin siitä, että olin valinnut paikaksi tuollaisen vilkkaan turistikeskuksen, enkä rauhalliseksi mainostettua rantaidylliä. Vilinän keskellä oli helpompi olla tuntematta itseään kovin yksinäiseksi katsellessaan auringonlaskua viinilasillisen kanssa.

Matkalta palatessa mainospostin ja viikonloppuhesareiden joukossa pilkisti se virallinen kirjekuori, joka sisälsi kolmen sanan mittaisen lauseen, johon tiivistyi yhden tarinan päätös. Puolisot tuomitaan avioeroon. Lähetin viestin maailmalla olevalle toiselle osapuolelle, ja yhdessä nostimme etämaljan meille. Itku tuli sitä yksin nieleskellessä, ei voi mitään. Nyt olemme eronneet. Suru on väistymässä, mutta kai aina olemassa. Nyt mukana on ripaus syyllisyyttäkin: tämä ero johtuu minun aktiivisista toimistani. Minä lopultakin tein päätökset ja tempoileva kapinallinen myötäili.