Harkittua

Siinä se nyt nököttää pöydän kulmalla; harkinta-ajan päättävä paperi paketoituna postimiestä varten. Pitääköhän blogin nimi muuttaa?

Puoli vuotta menee uskomattoman nopeasti. Vasta äskenhän minä asustelin siellä vanhassa kodissa; eilen siellä naapurin kanssa jutustellessa sujuvasti puhuin "meidän" talosta ja pihasta ikään kuin mikään ei olisi muuttunut. Kuin olisin vain ollut pitkällä työmatkalla ja palattuani harmittelen kun mies on päästänyt tontin nurkilla rikkikset valloilleen.

On tämä ihmisen sopeutumiskyky merkillinen asia.

Puhuttiin miehen kanssa siitä, onko tämä harkinta-aika selkeyttänyt omia ajatuksia liiton jatkamisesta. Kyllä ja ei: molempien mielestä aika on ollut lopultakin lyhyt, ja syitä jatkaa on ihan yhtä paljon kuin syitä lopettaakin. Vanhaan palaaminen tuntuisi helpolta, toinen siinä vierellä edelleen suunnattoman tutulta. Rakkautta ja välittämistä riittää, mihinkäs se olisi hävinnyt.

Mutta mikään oleellinen ei ole asetelmassa muuttunut: toiveet ja ajatukset siitä, mitä hyvään liittoon kuuluu tai ei missään nimessä kuulu, ovat edelleen erilaisia. Näkemyseroja, sellaisia, joista ei oikeastaan voi hakea kompromissia.

Minusta jotkut miehen toiveet ovat lapsellisia. Eikä hänenkään ehkä ole paras olla sellaisen vaimon kanssa, joka ajattelee  näin jostakin hänelle tärkeästä.

Minä toivon aitoa arvostusta ja hyväksymistä tavalla, jota mies ei lopultakaan ymmärrä eikä hänellä siten ole siihen edellytyksiäkään.

Ajattelin aina, että meidän yhteinen kasvuprosessimme on elämänmittainen juttu ja yhteinen haaste. Mutta jos rinnalla kulkemisen ja opettelun sijaan keskitymme keskinäisiin nahinoihin, jotka kasvavat nimenomaan siitä, että se toinen on siinä vieressä, niin onhan se mahdoton yhtälö.

"Puoliso on hän joka auttaa sinua käsittelemään ongelmia, jotka johtuvat siitä, että olet naimisissa."
Jos puoliso ei tässä jeesaa, niin ihmekö tuo ettei paletti pysy kasassa.

Tiedämme liittoja, jotka pysyvät koossa näennäisesti paljon kevyemmillä eväillä kuin meillä. Jossa sinnikkyyttä tai mukavuudenhalua riittää erottavien tekijöiden yli. Jossa kissoja ei ole selkeämmin pöydällä kuin meillä, vaikka ne ovat isompia tai niitä on enemmän. Ei se tarkoita, että nuo toiset liitot olisivat huonoja. Niiden liima on vain erilaista. Ihmisillä on ehkä syytäkin ihmetellä, miksi emme pysy yhdessä. Ja toisaalta: miksi emme eronneet jo aikoja sitten.

Meille molemmille oli tehnyt hyvää olla itsekseen ja tutustua omaan minään ilman sitä toista. Tämä tutustuminen on vielä kesken, ja siksi tuntui, että tuo harkinta-aika on lyhyt. Voiko 20 vuoden tiiviin yhteiselon jälkeen todeta puolessa vuodessa, että ero on paras ratkaisu? Jos kyse onkin siitä, että se tuntuu parhaalta koska se on niin selkeä? Tätä olen miettinyt vuoden, enkä vieläkään osaa sanoa varmaa mielipidettä meidän tapauksessamme.

Ja toisaalta: koska aivan uusia yhteisiä oivalluksia tai muutoksia ei ole ilmaantunut, ovat syyt lähestyä käräjäoikeutta kirjeitse edelleen samoja ja yhtä painavia kuin viime tammikuussa.

Minusta tulee kohta ihan virallisesti sinkku.