Yksinäinen suden hetki

Joskus on kuitenkin niitä hetkiä, jolloin se sisäinen pieni surullinen tyttöni tahtoo vain, että joku tulee ja vie minut takaisin kotiin turvaan, syliin ja lämpimään. Ja sanoo, ettei ole mitään hätää, kaikki on hyvin, minusta huolehditaan ja välitetään.




Aamulla aikuinen nainen herää ja päättää että koti on täällä, vaikka hiljaisuus karjuu vuokranhaaleista seinistä räikeästi korvaan ja keittiössä odottavat edellisen viikon sinkkutiskit. Puree hammasta ja tarttuu imuriin. Mutta ensin juodaan silmät kiinni iso kuppi teetä.

"Yksin on niin hyvä olla"

Tämän mies huokasi minulle puhelimessa. Niinpä, hänellä on hyvä olla kun minä en ole sillä pilaamassa hänen ilmapiiriään. Jestas että kirpaisi taas. Hän tarkoitti tietysti, että hänellä menee nyt ihan hyvin, tulevaisuus näyttää valoisalta ja on taas täynnä mahdollisuuksia puolen vuoden ahdistuksen jälkeen, mutta minä kuulin vain, että minun piti kadota kuvioista, jotta hänellä olisi rauha. Minä olin se, joka teki hänet onnettomaksi.

Minun tarinani ei ole samanlainen, mutta ei kai kenelläkään eronneella ole aina yhtenevä näkemys siitä, mikä lopulta meni pieleen.

Olen jo aika hyvin ankkurini irrottanut; mietin tulevan kesän tekemisiä, pohdin matkoja ja omia menojani. Olen pääosin hyvällä mielellä, mutta välillä, onneksi kaiken aikaa harvemmin, kelvottomuuden tunne iskee voimalla: minun rakkauteni ei riittänyt, minut hylättiin, en kelvannut tällaisena. Minua ei rakastettu riittävästi.

Tänään mietin isääni. Koin jostain syystä, että olen alkanut kunnolla surra hänen kuolemaansa vasta nyt, kun toinen elämäni mies on siirtynyt menneisyyteen. Isäni kuoli jo hyvän aikaa sitten, mutta jotenkin olin kovin turta sen ajan. Ei meillä erityisen läheiset välit olleet, mutta koskaan, ikinä minun ei ole tarvinnut kyseenalaistaa sitä rakastaako isäni minua ehdoitta. Ei koskaan. Ja se tuntuu nyt tärkeältä. Ajatus siitä, että jatkossa käyn hänen haudallaan yksin, on jostain syystä minulle kovin herkkä paikka. Hänen työllään ei ole jatkajaa minun elämässäni. Hänen jälkeensä olen oppinut, että miehen rakkaudella on aina mittari raksuttamassa nurkassa, arvoimassa hyötynäkökulmia panostuksen suhteen.

En tiedä miten voisin enää luottaa siihen, että koskaan kelpaisin kenellekään vilpittömästi sellaisena kuin olen. Nyt ajattelen, että välittämisessä täytyy aina olla jokin taka-ajatus, joka ei kestä päivänvaloa, enkä minä kuunaan tule kestämään jatkuvaa varuillaoloa tai mieltäni nakertavaa epäilystä siitä, että minun elämään tuomaa lisäarvoa punnitaan jatkuvasti tällä tai tuolla arviointialueella.

Minun on oltava toistaiseksi yksin. Tänä aikana toivon löytäväni jostakin maanpoven notkelmista tarinoita ja todisteita, että sitoutumiskykyisiä ja -haluisia, tasapainoisia miehiä on olemassa muuallakin kuin kioskikirjallisuuden uusi onni -sarjoissa. Nyt on usko vähissä.

Aavesormi

Havahduin tässä tänään taas siihen, että vasen käteni hamuaa sormuksen paikkaa nimettömässä. Painottomuus tuntui taas hetken oudolta. Melkein kolme kuukautta sormi on ollut rengasta vailla ja vieläkin sen haamu näkyy. Ja tuntuu. Kun suljen silmäni ja keskityn ei ole vaikeuksia muistaa sen painoa. On se merkillistä miten pitkän jäljen 20 vuotta kannettu sormus tekee ihoon.

Julkinen esiintyminen

Samassa tilassa, eri seurassa. Takana on ensimmäinen julkinen esiintyminen suvun edessä eronneena parina. Tulin paikalle tarkotuksella vähän myöhässä ja aikomus oli lähteä aikaisin, jotta tämä sinänsä ihan mukava tilaisuus olisi kunnialla aika nopsasti ohi. Olihan se alkuun vähän pysäyttävää miettiä, mihin pöytään buffettilautasensa iskisi, kun miehen viereen ei oikein viitsinyt mennä. Tässä porukassa tuttu käkkäri päällä - fiilis nousi ihan uudelle tasolle nyt, kun mukana oli tuo etuliite "entinen".  En muutenkaan ole suurten juhlien ystävä, joten nyt oli aivan toisella tavalla väkisin väännetty olo.

Ihmisillä on tarve nähdä ympärillään positiivisia tarinoita ja pärjäämistä. Paljon sain kuulla siitä, miten hyvältä nyt näytän tai kuinka olen nuortunut 10 vuotta. Joopa. Massanvähennystä kroppani on tehnyt hiljalleen jo parin vuoden ajan ja nämä kommentoijat eivät ehkä olleet tavanneet minua kovin montaa kertaa tänä aikana, tai jos ovatkin niin lapion varressa kasvimaalla eikä kretongit päällä juhlissa. Virtaviivaiset housut ja uusi paitakin toki jeesasivat, ei minun toki ollut tarkoitus olla paikalla luuserin oloisena. Mutta ei minun ulkonäölläni ole paljonkaan tekemistä eroni kanssa, ihmiset vain haluavat ajatella niin. Suotakoon se heille, mutta en kyllä oikein tiennyt miten vastata näihin toivotuksiin. Että on se onni että ero laittaa kukoistamaan, suosittelen joo kaikille hehkuvaa hipiää kaipaaville. Siitä vain paperit käräjäoikeuteen, niin jo lähtee. Parin vuoden hikijoogalla ja yleisellä keventymisellähän ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Miehen kanssa oli väkinäistä hymistellä jotain joutavaa kevyen seurustelun merkeissä. Käytännön solmujen selvittely on vähän hiertävässä vaiheessa, enkä nyt oikein ole jaksanut häntä ajatella lämmöllä tässä viime ainona. Ärsytti. Helkkyköön siinä uudessa vapaudessaan, kunhan saan pitää omani.

Poistuin illan vilinään ja heti oli vapaampi hengittää. Kävin jopa kolistelemassa erään tämmöiselle kääkällekin tutun menomestan ovea, mutta täyttä oli. Onneksi, ehkä. Vaikka olisihan sitä voinut hoippua koroilla sielläkin, kun kerta oli ne glitterit silmissä jo valmiiksi. Mutta sittenkin suunta kotiin.

Dokkarisuositus

Sattuipa sopivasti: tässä sinkkustatustani pureskellessani Yle Teemalta tuli eilen dokumentti sinkkutalouksien lisääntymisestä ja yksin elämisestä valintana. Ihan raikas ja monipuolinenkin, vaikka keskittyi nimenomaan yksin viihtyviin sinkkuihin. Yksinäisten marraskuisten sadepäivien ahdistukseen ei siis kajottu, vaan esiteltiin erilaisissa elämäntilanteissa yksin eläviä ja siinä viihtyviä ihmisiä.


Areenassa vielä muutaman päivän tarjolla:
http://areena.yle.fi/tv/2427380

Maisemassani on miehiä

Eilen noteerasin erään miellyttävän vaikutelman tehneen miehen. Ihan sellainen tavanomainen etäältä tehty arvio olemuksen rentoudesta, omissa nahoissaan viihtyvästä asenteesta ja vähän nallemaisen rokista miehisyydestä. Siis ihan tuiki tavallinen näköhavainto hyvännäköisenä pitämästäni vetovoimaisesta miehestä.


Näitä havaintoja hyvännäköisistä ja -oloisista tyypeistä tekee varmaan jokainen mieltymystensä mukaan ihan riippumatta parisuhteen tilasta, tämä kuuluu elämiseen siinä missä hengittäminenkin. Olin itse varmaan alle viisivuotias, kun muistan yhdistäneeni näkemiäni poikia/miehiä suosikki-prinssitarinoihin. Ala-asteella opin pitämään nättinaamaisten poikien noteeraamiset omana tietonani; syntymänaiivi kun olen niin yllätyksenä tuli, että tämmöisten arvioiden lausumista  ääneen voitiin käyttää perusteena ilkeään kiusaamiseen ihastumisesta. Minähän vain kommentoin mielestäni toisen kauneutta ilman sen kummempia taka-ajatuksia.


Tuo havainnointi ei ole koskaan lakannut. On tietysti aivan eri asia mitä tällä tekee; maisemaani kaunistuttava näky on ilo sinänsä oli se sitten lehdissä, leffoissa tai neukkaripöydässä. Ei se parisuhdestatusta hetkauta puoleen tai toiseen. Jossain vaiheessa kolmenkympin rajapyykin ylitettyäni huomasin vielä, että samalla kun itse muuttui miesten silmissä näkymättömäksi, lisäsi se bongailumahdollisuuksia: katse sai vaeltaa ja pysähtyä vapaammin, kun olin itse enimmäkseen ilmaa.


Nyt tein vastaavan ihana mies -bongauksen kai ensimmäistä kertaa vuodenvaihteen jälkeen. Ja huomasin heti peilaavani fiiliksiäni uuteen elämäntilanteeseen: mitä mieltä sinkku olisi tämmöisestä havainnosta?  Pitääkö nyt kirjata muistiinpanot tulevia suhteita varten, että tällaisia sitä sitten pitää yrittää elämäänsä joskus bongata? Pitääkö nyt ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin, ajelenko oitis säärikarvat? Miten pitkälle meneviä kuvitelmia voi tai saa päässään synnyttää?


En nyt todellakaan ole etsimässä yhtään lisää vaikeuksia elämääni, mutta huomasin vain, että ajatusketjut olivat tuon sinänsä viattoman ja tavanomaisen havainnon jälkeen vähän levottomia ja ahdistaviakin: asemani ei ole enää turvallisesti määritelty suhteessa vapaina parveileviin miehiin. Joskus saattaa eteen oikeasti tulla tilanne, jossa joudun tekemään miesten suhteen muutakin kuin vain ihailla salaa. Enkä totisesti ole vielä valmis edes ajattelemaan asiaa. Mutta jokin sai pään kierrokset levottomiksi.


Onneksi tämän kertainen kohde osoittautui turvallisesti naimisissa olevaksi ja tukevasti perheelliseksi monen lapsen isäksi. Hän oli siis turvassa levottomilta ajatuksiltani, mutta minä en. Jotain pelottavaa tulevassa sinkkuudessani (olen vasta eroamassa, en mielestäni vielä sinkku) on. Olen irtautumasta laiturista, eikä tuuli ole vielä tarttunut purjeisiin.

Vieraana omassaan

Tuntui vähän oudolta kopistella vanhan kotinsa nurkkia silloin, kun toinen ei ole kotona. Minun piti hakea sitä ja tätä pientä, etsiä tuota ja kolmatta tällä kertaa mukaan pakattavaa kilkettä. Tuttuja laatikoita, olivathan nämä nurkat kotinani 12 vuotta. Silti tunsin tekeväni jotain vähän luvatonta yhä omistamassani asunnossa.


Pihakierroksella huomasin yhden ja toisen tutun kevään merkin. Mies ei taida noista piitata, huomaa ehkä toukokuussa että pihalla kasvaa jotain röhnää. Jos uudelta elämältään ehtii.
Muistan viime syksynä mieheltä saamani satsin kukkasipuleita: olivat kuulemma lupaus siitä, että olen keväällä katsomassa niiden kukkimista. Epäilin, mutta istutin silti. Nyt tiedän vaistoni olleen oikeassa.


En muista mitä kaikkea tein syksyksi suunnittelemistani pihapuuhista: tulinko siirtäneeksi sen pienen yllätyspionin näyttävämpään paikkaan? Siirsinkö palavarakkaudet (hah!) kohti valoa? Kitkinkö karanneet ukonkellot? Jotenkin hommasta puuttui usko tulevaan, syksy oli sellaista epätoivoista pyörimistä etenevän hiipumisen keskellä. Sinne ne jäävät, perintöperennani kummaltakin mummoltani ja isotädiltä muiden mukana.


Nyt sillä ei ole väliä. Toukokuun lopussa paikka on kuitenkin rikkaa täynnä myllääjän puuttuessa. Säästyypä selkäni tänä keväänä. Jää tämä ja tuokin suunniteltu pihaprojekti tekemättä. Ei tule jatkoa pensasaidalle, ei suurempaa kiveystä portaiden eteen, ei sen sotkuisen perennapenkin järjestelyä uudelleen.


Viherpeukaloani saan jatkossa verrytellä pienimuotoisemmin parvekkeella. Tuleva ruukutettu viherelämäni. Jotenkin tuo rajattu, kesytetty kasvu on aivan toista kuin maasta ponnistava ihme.

Kaivattua fillaria kotiuttaessani kiersin kaupan kautta ja ostin itselleni pumpun. Hankinnoissa pitää ottaa huomioon omat rajoitteeni. Tarvitsen jakkaran, jotta yletän ylähyllyille. Fillarin pumpun pitää olla sellainen, että jaksan pumpata kumin täyteen itse. Opettelen teroittamaan veitset kunnolla. Tylsiä veitsiä en sentään aio opetella sietämään.

Luopumista, uuden opettelua, rajausta. Mikä on minun, ei ole enää sinun. Ja sama toisin päin.