Kipinäkynnys

Olen ennenkin tämän todennut: ensimmäiset treffit ovat enimmäkseen rasittavia. Nykyisin osaan yleensä jo relata niin, ettei ahdista ennen kuin treffisessio on päättymässä: nyt se kysymys tulee taas. Jatkammeko, mitkä fiilikset jäi, oliko tämä nyt tässä?

Yleensä en tiedä. Ihmiset ovat mukavia, heidän kanssaan on yleensä kiva rupatella. Jakaa vaikka nettitreffikokemuksia, ellei muuta yhteistä jutusteltavaa löydy. Mutta jatko? En osaa sanoa. Ellei sitten ole ihan selvää, ettei tästä mitään tule. Sellaisiakin on muutama osunut kohdalle, mutta vähemmistössä ovat. Olen todennut ennenkin, etten ihastu helposti, en ainakaan ensimmäisellä tapaamisella. Silloin keskityn selviytymään vieraan ihmisen tapaamisesta sivistyneesti ja kohteliaasti läpi. Kipinöinti? Ei sellaisesta yleensä tiedä siinä vaiheessa, ei ehkä toisellakaan, myöhemmillä tapaamisilla sitten.

Pääsiäiseen mahtui muutamat ensitreffit ja vaikka kaverit olivat mukavia, sivistyneitä ja kiinnostavia ihmisiä, en osannut esittää riemastunutta, kun jatkoa mietittiin. Toinen seurasi sanattomia viestejäni tarkkaan ja raportoi niistä: vaikutin lopussa levottomalta ja hän tulkitsi sen, ettei minua kiinnostanut, vaikka meillä oli ollut vireä ja kiinnostava keskustelu monistakin aiheista. Ei se levottomuuteni kaverista johtunut: minua ahdisti treffien loppu ja sen päässä odottava kysymys, johon minulla ei ollut selkeää vastausta. En vain saanut sanottua sitä juuri sillä vaikealla hetkellä ennen hyvästejä.

Voi olla, että päästin varsinaisen vonkaleen menemään tällä ahdistuksellani.

Miten se kohteliaan etäisyyden kynnys ylitetään ensitreffien jälkeen ja ihmetellään, tuleeko tästä mitään? Muistelen niitä paria tapausta, joista on jotain jatkoa seurannut: kaikissa eteneminen on ollut kiinni minun aktiivisesta päätöksestäni ottaa kiinni hetkestä ja katsoa, mitä siitä seuraa. Orgaanista? Ensimmäisen laastarin kanssa jokseenkin kyllä, muiden ehkä ei niinkään. Tilanteet ovat olleet enemmän kokeiluja kuin varsinaisesti pakotonta ajautumista jota ei vain voi estää, eivät todellakaan sellaisia kuin elokuvissa, joissa vain tietää, että tässä ollaan matkalla auringonlaskuun yhdessä.

Miten sen tietynlaisen kipinän etsiminen olisi mahdollista, kun meillä aikuisilla ihmisillä on näitä muureja ylitettävänä? Istutaan pienen kahvilapöydän äärellä kupit kädessä, puhellaan mukavia. Mitä seuraavaksi?

Pieni koira

Ruokapöydän puuttuessa juon aamuteeni ikkunalaudalta ja seuraan samalla kadun liikettä. Olen jo muutamia liikkujia oppinut tunnistamaan: se pitkätukkainen nuori tyttö oransseissa tossuissa, joka juoksee joka aamu bussiin. Suuri nainen pienenpienen koiran kanssa. Ja sitten on se vastapäisen talon koira, joka mittasuhteiltaan ja liikkumiseltaan muistuttaa niin paljon kissaa, että sain hieroa silmiäni toisenkin kerran, että tunnistin otuksen varmasti pieneksi koiraksi.

Kerran pikku kissa-koira sattui tepsuttamaan emäntänsä kanssa kadulla entisen mieheni käydessä. Näytin otuksen hänelle. Hän tajusi heti mitä pidin koirulissa niin huvittavana, ilahtui itsekin havainnosta ja jaksoi hymyillä sille.

Me katselemme vielä maailmaa aika lailla samoin silmin ja ymmärrämme mitä toinen näkemästään ajattelee.

Tässä eräänä aamuna pieni koira oli taas kadulla juuri, kun selailin feseä ja sieltä lävähti silmille pusuttelu-söpöilykuva entisestä miehestäni uuden tyttönsä kanssa. Ja minä katson koiraa kadulla yksin. Voinko enää ikinä jakaa pientä maailmaani samalla tavalla kenenkään kanssa? Kiinnostavatko nämä pienet hassut havaintoni enää ketään? Tunteeko kukaan minua enää koskaan yhtä hyvin kuin entinen mieheni?

Erokonsultti

Näin reilun vuoden vakaalla kokemuksella sitä saa toimia opastajana tuoreelle eroajalle. Eihän se iloinen rooli ole, vaikka tässä tapauksessa ero on kyllä helpotus meille ystävillekin: uskon vakaasti, että ystäväni päätös on askel kohti parempaa tulevaisuutta.

Ihmettelen tietysti, miten näin vähäisellä tietämyksellä aiheesta muka riittää jotain neuvottavaa, mutta kyllä omien kokemusten ja tuntemusten kertaaminen ja jakaminen näyttää helpottavan toisen alkutaivalta: omat kokemukseni antavat subjektiivisuudestaan huolimatta näkemyksen siitä, miten elämä voi jatkua arjen muututtua. Siitäkin on ollut apua, että on voinut jakaa neuvoja käytännön asioiden järjestämisessä, joita ei pystymetsästä eron eteen tupsahtaneena tule ajatelleeksi. Kun on kuullut vuoden aikana yhden jos toisenkin erosta selviytyneen tarinan, tulee poimineeksi monenlaisia vinkkejä muistakin kuin oman episodinsa näkökulmasta. Jostain syystä kaikkia juttuja ei välttämättä helposti jaeta muiden kuin eronneiden kesken, liittyivät ne sitten käytännön erojärjestelyihin tai herkempiin tunnekiemuroihin.

Ennen kaikkea voi valaa uskoa siihen, että vaikka ystävä nyt joutuu luopumaan pitkän tähtäimen elämäkertasuunnitelmastaan, häntä voi kuitenkin odottaa valoisa ja toivoa täynnä oleva tulevaisuus, vaikka unelma vanhenemisesta yhdessä lastensa isän kanssa kävi mahdottomaksi.

Minua autettiin oman elämän alkuun järjestämällä aktiivisesti itsellisen elämän hakemista tukevaa toimintaa. Nyt on aika jakaa tämä hyvä kokemus eteenpäin.

Pesänrakennusta

Kodissani ei edelleenkään ole ruokapöytää, kauniita verhoja tai eteisessä peiliä, mutta pahvilaatikoita ei kohta pyöri nurkissa enää yhtäkään. On koti kirjoille ja musiikille, jalallisille viinilaseille ja suurelle valurautapadalle. Uuden sohvan värimaailma on vielä arvoitus, mutta ratkeaa sekin aikanaan. Siivotakin pitäisi; ihan tavallinen siivous olisi paikallaan, ei remonttisotkujen hävitys, johon ehti jo vähän tottuakin.

Ostin itselleni Ikeasta huonekalun muotoisen palapelin (koottu jo, ihan itse) ja rautakaupasta iskuporakoneen. Se on keltainen ja sopivan kokoinen minulle. Vähän jännittää, koska pääsen käyttämään sitä ensimmäisen kerran. Alkoi vain kismittää se, että aina sai anella jotain avuliasta paikalle yhden tai kahden reiän takia. Tarve olla omavarainen tämänkin suhteen kasvoi niin suureksi, että hankin sitten oman mökämasiinan, joka toivottavasti kestää sen verran, että saan ripusteltua pikkuhiljaa asioita seinille juuri silloin, kun haluan.

Tarve tehdä itse. Osata itse. Käpertyä ihan omaan pesään omin luvin. Minulla on kuherruskuukausi menossa uuden kotini kanssa. Valitsen sen värit muita kuuntelematta.

Katselen kylppärissäni vieraspyyhettä ja mietin, annanko sen olla siinä paikoillaan odottamassa käyttäjänsä paluuta, vai pesenkö sen ja laitan kaappiin kuten tekisin normivieraiden jäljiltä. Mietin pitääkö raivata hyllytilaa kylppärin kaapista jonkun muun hammasharjalle. Sallia se, että joku muu jättää pienen pieniä jälkiä kotiini, jossa on hädin tuskin maali kuivunut seinällä.

Huomaan vähän kyräileväni ajatukselle. Vieraita tuoksuja reviirilläni.

Ja sitten näen, että Paha Poika on linkannut someen biisin, jossa rakkaus polttaa sielua samalla kun varoitetaan, ettei välttämättä olla ihan kilttejä, saatetaan häipyä varoittamatta ja särkeä sydämiä.

Että tämäkin kulunut ralli kuulostaa aivan uudelta, kun oma elämä puskee lyriikan taakse.

Ehkä se hammasharja saa tulla hetkeksi, jos omistaja uskaltaa sen tänne tuoda. Se kuitenkin häipyy pian kun kesäisempi asfaltti kutsuu vaeltajaa.

Tinderin monivalintatehtäviä

"Ihan selvästi olet kissaihminen", hän sanoi hymyillen, kun olin kerällä sylissä ja hyrisin siinä lämpimässä. Paha Poika. Vaeltaja, impulsiivinen tunneihminen. Omien teiden nopealiikkeinen kulkija, kujakolli. Bad news. Se varmasti väärä. Jonka katu-uskottavan katseen takana suhisee vilkas ja terävä mieli. Joka katselee minua nyt ne karut kasvot aurinkoisina. Soittaa joskus kännissä, melkein lepertelee. Ja laastaroi perusteellisesti muutaman kerran hylätyksi tullutta egoani.

Pahan Pojan seura olisi mainiota viihdykettä vakaampia pelivuoroja odotellessa. Mutta ei hänenkään tunteitaan sovi vähätellä, vaikka onkin iso ja karu aikuinen mies.

Selaan niiden kesympien juttukumppaneiden listaa, joka todistaa, etten talven pettymysten jälkeen halua olla yksin. Joka näyttää minulle peilistä jotain muutakin.

Minä todellakin lääkitsen tällä kaikella pyörittelyllä omia pettymyksiäni. Todistelen itselleni, että kelpaan edes jollekin. Nimiä listassa, kasvoja teekupposen takana. Eivät he oikein muuta edusta. Nämä pitäisi jättää nyt rauhaan sillä aikaa, kun joku hymyilee minulle noin lämpimästi. Se hämmentävän tuttukin, hitaasti lämmiteltävä tapaus, joka olisi ainakin ajatuksena sellainen potentiaalisen täydellinen, mutta jonka kipinäntuottokyky on vielä täysi arvoitus.

En ihastu helposti. En edes Pahaan Poikaan, niin kiehtova kuin onkin, omalla tavallaan vilpitön ja säkenöivä. Häneltäkin kerjään silityksiä, en elämäni jakamista.

Blondi, kalju vai tumma? Vai oma rauha?  Pitäisi malttaa pysähtyä. Se tekisi minulle hyvää.

Ulkoiset puitteet - ja uudenlainen yksinäisyys

Alkaa löytyä sellaisiakin päiviä, että voin hetkeksi istahtaa sohvalle ihmettelemään viime viikkojen pyörteitä. Jos ero tytisytti elämää perustuksia myöten reilu vuosi sitten, nyt ravistellaan ulkoisia puitteita kertarytinällä.

Muutto uusiin ympyröihin oli yksi askel. Sain viimein matot lattiaan ja väliaikaisen verhon ikkunaan, löysin tänään muuttoapulaisten piilottaman paistinpannun. Pyörittelin päätäni omalle maalausjäljelleni: kiireessä tehdystä jäi paikattavaa. Sitten kun jaksaa. Nyt ei. On viimein päästävä täältä uusien, mukavien seinien sisältä ihmettelemään uuden ulkomaailman mahdollisuuksia.

Uusi työmatka. On se ihmeellistä, miten paljolta puolen tunnin nipistys aamun työmatka-ajasta tuntuu. Duunihan on melkein nurkan takana, ainakin fillarilla. Tästä tulee hauskaa.

Samaan aikaan oman muuttoni kanssa meni työelämä uusiksi, vaikka homma ja työnantaja on edelleen se sama vanha: muutto sielläkin ja sen myötä kokonaan uudet työskentelytavat, joita opetellaan vielä pitkään. En ole aivan varma viihdynkö tässä muutoksessa. Opettelen, leikin töitä, yritän jaksaa. Tällä saralla saattaa suurin kuormitus olla vielä edessä, luulen. Tällä hetkellä tuntuu, etten jaksa keskittyä tämän osa-alueen muutoksiin ollenkaan ansaitsemallaan intensiteetillä. On muutakin mietittävää.

Olen vuorotellen ylivirittynyt, sitten taas umpiväsynyt. Laatikkoleikkien aikaan en malttanut lopettaa järjestelyhommia ajoissa, vaan jatkoin iltamyöhään, vaikka aamulla oli herätys tiedossa. Sitten oli maalausurakat ja muuten vain muuttostressi päällä.

Vaan ei tämä riittänyt.

Kissani, tuo vanha kumppani, oli pahimman muuttohälinän aikaan hoidossa. Palatessaan uuteen kotiinsa hässäkkää oli vielä, mutta urheasti se linnoittautui sängyn päälle paheksumaan muuttuvaa maailmaansa ja meidän muiden mekkalointia porien ja laatikoiden kanssa.

Muutama päivä muutosta sille tuli huono yö ja päivä eläinlääkärissä. Ja ilta, jolloin se ei enää herännyt.

Uskollisin unikaverini on yllättäen poissa. Samana päivänä, jolloin vihdoin sain levitettyä matot lattialle ajatellen, että nyt kissani ympäristö saadaan viimein rauhoitettua.

Tuli tälläkin tavalla uusi elämän haarakohta. Uutta kissaa en nimittäin enää yksin asuessani hanki. Omalla tavallaan uusi koti helpottaa sopeutumista kissan poissaoloon: näiden seinien sisällä en vielä ehtinyt itsekään tottua sen läsnäoloon.

Ja ilmeisesti jossain miesten salaisessa käsikirjassa lukee, että kissaansa surevat naikkoset on vietävä iltakävelylle.

Muuton keskellä

Miten paljon minua on tässä projektissa autettu! Aivan ymmyrkäisenä kiitollisuudesta katselen maalattuja seiniä ja purkamista odottavia laatikoita, joista ehdin itse pakata pari kolme hassua eksemplaaria. Täällä sitten uusissa ympyröissä hissuksiin siirtelen tavaroita uusille paikoilleen, odottelen kaappeja kotiovelle ja hämmästelen uusia ympyröitä. Jossain naapurissa soitetaan pianoa joka päivä, sen ääni kantautuu iltaisin vaimeana jostain. Tuntuu aika kotoisalta, vaikka verhot puuttuvat ja illan pimetessä tuntuu, että asun akvaariossa.

Hirvittäähän tämä tietysti myös, vanhan talon temput ja kaikenlaiset tietämättömyydestä johtuvat mörönpoikaset. Mutta optimistina luotan siihen, että asioilla on tapana järjestyä ennemmin tai myöhemmin. Muistilistalla on isolla isännöitsijän yhteystiedot.

Huolin entisen miehenkin yhtenä päivänä paikalle täsmäavuksi, kun jaloissa ei pyörinyt muita. Kiireinen taas, mutta selvästi mielissään, kun sai auttaa. "On vaikea mieltää, että sun elämäsi ei enää ole minun elämääni, mutta niin kai sen sitten kuuluu olla". Taas minusta tuntui, että hänen irtautumisprosessinsa tulee jotenkin vuoden omaani jäljessä, vaikka hän on meistä se, jolla on elämässään uusi vakava suhde.

Taidan taas mennä tyhjentämään pari laatikkoa. Hakemaan myllertävään elämään pienen palan järjestystä.