Ihana energinen syksy

Tämä viimeinen viikko on ollut niin lentävä ja kaikenlaista hyvää, rikasta, rakasta, onnekasta kuplintaa täynnä, ettei oikein tiedä miten päin olisi. Aurinkoinen ja lämmin syksy, rakkaat ihanat ystävät, hyvä ruoka, kulttuuria (no, kuitenkin vain tyydyttävä setti tällä kertaa), virkeä joogapaja ja asanoiden mutkat, vapaus liikkua laina-auton myötä, jännittävien iltojen kutkuttava odottelu, tulevan viikonlopun retket. Työtkään eivät pahasti pääse tuottamaan säröääniään elooni.

Nyt on taas yksi rattaanpyörähdys kohti omaa elämää lähempänä. Vähän saa vielä jännittää, mutta olen toiveikas. Talokauppa on herkkä asia. Voi kun tästäkin tulisi totta.

Olkoon väistämätön liukuni tästä pirskahtelevasta ilosta takaisin arkeen helläkätinen ja hidas, hallittu liito. Mutta en panisi pahakseni, vaikka tämä kuplinta jatkuisi vielä jokusen hetken. On hyvä olla.

Rakkautta?

 

 Eronnut mies ihmetteli vastikään perimmäisiä parisuhdekysymyksiä blogissaan: Mitä aito rakkaus on ja mistä sen tunnistaa? Millainen rakkaus riittää loppuelämäksi?

Tässä voisi laveasti siteerata tutkimuksia järjestettyjen ja rakkausavioliittojen onnellisuudesta ja onnistumisesta, mutta taidan kuitenkin tyytyä ihan omanapaiseen hämmästelyyn.

Yllä oleva tekstinpätkä tuli heti mieleeni, kun luin Eronneen Miehen tekstin (toivottavasti näkyy. Keksittekö muuten, mistä tarinasta tuo pätkä on lainattu?). Tuo ajatus siitä, että onhan se Paavalin kirjeen määrittely kaunis ja toden tuntuinen, mutta kuka meistä kykenee siihen todella?

Ja yhteiselo: kiltteys ja hellyys kantavat pitkälle. Huumori ja toveruus. Kohtuullisuus. Että saa olla oma itsensä ilman turhia rooleja. Mutta onko se sitä, minkä ymmärrämme rakkaudeksi? Ja jos on, miten pakottoman harmonisen yhteiselon mahdollisuuden tunnistaa hapuilevilla nettitreffeillä tai Tinderin niitänäitä-viesteistä?

Muistan myös Virpi Suutarin dokumenttielokuvan Eedenistä Pohjoiseen, ja sen vanhat pariskunnat. Etenkin se pari, jonka puutarhurointi ja pyllistely oli rouvan rakas harrastus, mutta elokuvassa hän oli kuitenkin melkein täysin vaiti ja mies hoiti puhumiset. Ja jotenkin onnistui kuvatessaan vaimonsa  puuhastelua välittämään mieltä lämmittävän kuvan toisen täydellisestä hyväksymisestä, erilaisuuksista huolimatta. Ei mies lopultakaan välttämättä ymmärtänyt, mikä vaimoa veti ahertamaan niiden puskien kanssa, mutta hän joka tapauksessa ihasteli eleettömästi vaimonsa intoa. Hyväksyi hänet sellaisenaan.

Omat rakastumiskokemukseni ovat sieltä kaukaa nuoruusvuosilta kotoisin. Yleensä nopeita heittäytymisiä, usein vailla sen kummempia pohdintoja. Elämä ja hetki vei, ja sitä vain ihmetteli jälkeenpäin, mihin joutui. En tosiaankaan usko, että enää kykenisin samaan. Tai että edes haluaisin vaikkapa rakastua tulisesti ensisilmäyksellä, kuten joskus 18-vuotiaana. Taidan katsella pariutumista vähän laajemmalti kuin silloin, ja se väistämättä tuo mukanaan harkintaa aivan toisella tavalla. Kuvittelisin, että nyt ei pelkkä kemia enää riitä. Ja sen muun osuutta paketista, eli vaikkapa arvostusta, kiltteyttä, kunnioitusta, hyväntahtoisuutta ja hellyyttä, voi arvioida vain ajan kanssa.

Loppuelämän suhteeseen ryhtymisen pitäisi siis olla pitkähkö, harkittu prosessi.

Mutta tämä on vain teoriaa: en ole kokenut mitä on rakastuminen nelikymppisenä. Ehkä se voi vieläkin viedä mukanaan yhtä totaalisesti kuin sitä nuorta parikymppistä heitukka. Mistäs sitä tietää löytääkö sitä itsensä muuttokuormaa kasaamasta muutaman viikon kiihkeän seurustelun jälkeen. Mutta näin nojatuolista maailmaa katsellen en usko, että pelkkä rakastuminen riittää: tarvitaan kypsää ja kestävää rakkautta. Sitä, josta on vaikea kertoa suuria tarinoita, koska se vain on.

Ja tuohon kuvan tekstiin palatakseni: mahtaakohan Marianne olla kirjan lopussa täsmälleen samaa mieltä kuin sivulla 22?  Ei ehkä täysin.

Tinderella työn alla

Onpas tämä nopsaa. Vasta tunnin nuohonnut tämän aplikaation kanssa ja tähän mennessä olen

• saanut ekan matchin. Joku söpö, rennon oloinen tummatukka tykkäsi!
• kokenut ekan sydänsurun. Se söpöläinen poisti minut listaltaan hetken kuluttua. Voi nyyh! Tämä on väärin!
• heilauttanut kivan oloisen tyypin vahingossa sinne väärään suuntaan. Voi Niklas sentään, kohtalo on meille julma.
• kokenut puistatuksia paljastelukuvien edessä
• saanut huonon omantunnon rastin painamisesta. Ihan mukavan oloinen viikonloppuisä, mitä minä olen mennyt tekemään?
• pelästynyt matchia. Olisiko rasti ollut sittenkin parempi? Kääk.
• havainnut ehdokkaan, jonka harrastus liippaa todella läheltä. Olemme saattaneet jo tavata! Taas jänskättää.

Hmm. Kaikki nämä vain täppäilyillä, ilman ainuttakaan oikeaa kontaktia kehenkään eläväiseen olentoon. On tämä sinkkuilu outoa.
Nyt sitten jostain kaivelemaan parempia kuvia. Joko pitää ostaa selfie-keppi?

Mitä olemme toisillemme nyt?

Olemme aina välillä tekemisissä toistemme kanssa, entinen mieheni ja minä. Kaikenlaisia asioita on vielä hoidettavana.

Nyt kun virallinen ero on jo mennyttä kauraa ja erillään oloakin on jo reipas tovi takana, hätkähdän aina välillä yhtä ristiriitaa: tuo ihminen on minulle tuttu kuin vanha takkini, jonka taskunpohjalla oleviin reikiin sormet aina hakeutuvat, mutta silti jo hiukan vieras, koska en enää tiedä hänen arjestaan oikeastaan mitään. En osaa enää sujuvasti tulkita ristiin menevää viestintää hänen sanomistensa ja ympäröivän todellisuuden välillä. Näen pohjattoman väsyneet kasvot, mutta kuulen aktiivisesta elämästä. Kuulumiset ovat siloisia ja omanapaisia.

Väistelemme kumpikin liikoja yksityiskohtia tekemisistämme, ikään kuin vartioimme valppaasti kumpikin omaa tuoretta yksityisyyttämme. Varmaan aivan turhaan. En itse jaksa oikein välittää siitä mitä hän rajaa ulkouolelle ja eiköhän hänellä ole aivan sama tilanne. Iloitsen omasta hiljalleen reipastuvasta elinpiiristäni ja toivon hänelle hyvää jatkoa, mutta en oikeastaan kaipaa lähempää kontaktia ollenkaan. Sotkisi vain hyvin alkaneen lentoni omaa tilaa kohti.

Sieltä täältä olen kuullut, että olen nyt avoimempi, valoisampi ja itsevarmemman oloinen kuin viime vuosina. No, kukapa kesken kriisin tai kroonisen, hiipivän pahan olon kukoistaisi. En toki olisi pari vuotta sitten pitänyt itseäni niin kovin onnettomana, mutta kyllä tähän nykyiseen verrattuna elin silloin, tai ehkä vuosiakin tietynlainen opittu sordiino päällä. Asettelin askeleeni varovasti, jottei toisen heiveröinen tasapaino järkkyisi. Eikä hän itse mitään tasaisuutta kaivannut, totisesti, vaan lennokasta menoa mäkisessä maastossa.

Puhelin hänellä on kädessään entistäkin tiiviimmin, nyt aivan jatkuvalla syötöllä: ajaessa, syödessä, kesken keskustelun oli vastassa sitten vanha sukulainen tai pankkivirkailija. Pyörittelin silmiäni, mutta havaitsinpa, etten välittänyt yhtään siitä, kenelle ne viestit oikein menivät ja mikä niitä siivitti niin taukoamattomalla syötöllä. Minun ei tarvinnut, ja se oli ihanaa. Varmaan meidän kummankin mielestä.

Niin tuttu vieras, että ottaa mieluusti askeleen tai pari taaksepäin, ettei näkisi kaikkea aivan liian tarkasti ja tulisi vedetyksi taas johonkin sellaiseen pyöritykseen, johon kumpikin meistä taitaa olla lopen kyllästynyt.

Ja silti minä hiljaa mielessäni toivon, että kaiken tuon pyörityksen alla hänellä olisi hyvä olla, ja että hän joskus saa karistettua nuo tummat pussit silmien alta.

Lähtökuopassa

Kun edellisen kerran elin sinkkuelämää, olin nippa nappa parikymppinen opiskelijaneito, jolla menojalka vipatti aina. Kas onneksi opiskelijaelämä järjesti jatkuvasti erilaisia aktiviteetteja tätä tarvetta tyydyttämään. Sitä törmäili ihmisiin, rupatteli bileiden jälkeen niiden kanssa sähköpostilla tai muuten vaan tavatessa arkisemmin, tapaili kaikenlaisia sukankuluttajia vähän kuin huomaamattaan. Ja se onnistui ihan luontevasti, vaikka oli vähän ujo introvertti, joka nyt vain tykkäsi ihan hirveästi hetkua tanssilattialla ja valvoa pitkään kavereiden kanssa.

Tuli sitten se vakiintuminen, seestyminen ja arjen kuviot. Tanssikin jäi aivan tyystin, ja tietysti se riekkuminen. Nyt sinkkuna sitten yrittää miettiä, miten niihin miehiin tutustuisi ja vanhasta muistista tämä iltameneminen on mielessä yhtenä vaihtoehtona. Mutta toimiikohan enää? Nyt kaverit valvovat korkeintaan lastensa kanssa, enkä yksinäni ole vielä tohtinut tanssipaikkoihin tuppautua. Melkein, mutta ei sittenkään. Sekin arveluttaa, että vaikka edelleen voisin saada vilkkusilmäkatseita aikaan tanssimalla, en enää ole aivan vakuuttunut siitä, että se olisi näin neljänkympin tuolla puolen kovinkaan fiksu tapa yrittää karsia harvasta vapaiden miesten laumasta järkeviä, kilttejä, tasapainoisia ja huumorintajuisia yksilöitä. Eihän näitä ominaisuuksia mitenkään pääse skannaamaan menomestojen hämärässä. Taidan tarvita kuitenkin jotain silkkaa vetovoimaa merkittävämpää myös mutkattomaan läheisyyteen, vakavammasta suhteesta puhumattakaan.

Tosin livenä voi tuntea välittömästi onko sitä kemiaa tai aihetta hymyyn ollenkaan. Voi olla kepeä ja haihtua savuna ilmaan, jos siltä tuntuu. Kokeilla. Leikkiä. Ja antaa salamannopean intuition toimia ilman kohteliasta tunnin kahvittelua, kun muutamassa hetkessä tietää, että tämä ei toimi.

Elinpiirissäni ei vain hirveästi nykyisin ole tilanteita, jossa voisin luontevasti tavata miehiä sopivan sattumalta. Kaveripiirit ovat vakiintuneita, sieltä ei oikein tutuntuttujen vapaita radikaaleja löydy, ja omat vapaa-ajan aktiviteetit ovat kovin naisvaltaisia.

Jopa silloin, kun yritän oikein erikseen valita kivan keikan sillä silmällä, että tuolla voisi niitä miehiäkin laumailla, menee pieleen ja huomaan, että naisia tämäkin paikka on täynnä ja miehet ovat paikalla lähinnä siippansa kanssa. Nauratti. Etenkin kun hoksasin, että meitä nelikymppisen oloisia yksinäisiä naisia oli paikalla muitakin.

Nettideittailua kai tässä sitten pitäisi kokeilla seuraavaksi. Siinä sitä joutuu ensimmäisenä vaikeilemaan tuon kuvausosion kanssa. Mitä ihmettä siihen pitää sepustaa, kun ei itsekään ole vielä oikein selvillä siitä, mitä haluaa. Ei tunne toimintamalleja.

No, koittaa kepillä jäätä ja luo jonkinlaisen kuvattoman profiilinpuolikkaan, lähinnä jotta pääsee tutustumaan maisemaan ja selailemaan niitä profiileja tarkemmin. Ja saa hetikohta ensimmäisen viestin. "Haluan tavata". No just joo, ei nyt ihan näin hatarilla tiedoilla tee mieli vetää ripsivärejä naamaan ja suunnata kahville. Yritän nätisti avata väylää vähän tarkempaa tutustumista varten, mutta vastaus sisältää ehkä viisi sanaa enemmän, eikä informaatiosisältö ylitä ensimmäistä. Jaahas. Olen tuskin aloittanutkaan nettideittailua, ja heti pitää opetella rukkasten antaminen. Argh. Mitähän tämä on sen jälkeen, kun saan tuonne jotain kuviakin mukaan ja osoitan, että olen ihan tavallinen naisenpallukka?

Tästä taitaa tulla mutkallinen taival.

Halipula

Tyyntä yksineläjän arkea rutiineineen tutisutettiin tunnetasolla sen verran räväkästi, että jotain uutta paljastui pintakuohun laskeuduttua. Kaipaan äkkiä hellyyttä ihan hirveästi. Sitä, että joku vetää lähelle, hengittää korvaan ja painaa päänsä kaulaa vasten. Että suuret kädet puristavat selkääni ja kädet kietoutuvat ympärille, painavat pesään jossa on lämmin ja turvallinen olla. Painaisin silmät kiinni pääni rintaa vasten ja kuuntelisin sydämenlyöntien ja hengityksen sekamelskaa. Hengittäisin vieraita tuoksuja ja puristautuisin niin lähelle kuin pääsen.


Turvallista hellyyttä ja läheisyyttä. Mistä sitä saisi tilattua? Tämä kai kaikille sinkuille tuttu ongelma teki nyt sitten pesän minunkin sieluuni. Miten tämän kaipuun kanssa tullaan toimeen?