Tasapainoilua

Mitä oikein kaipaan ja tarvitsen?

Hyväksyntää, hellyyttä, ihmisen jolle jakaa elämäänsä, ihmisen joka välittää siitä että olen. Joka nauraa kanssani ja valottaa elämästä uusia näkökulmia keskustellen kaikesta, mikä meitä yhdessä tai erikseen kiinnostaa; jotta yhdessä viisastuisimme kimpoilevista ajatuksista. Ihon vierelleni, halauksia, seksiä. Yhdessä jaettua hyväksyvää hiljaisuutta. Mitä näitä nyt on, parisuhteeseen, läheiseen ihmissuhteeseen kuuluvia hyviä asioita. Sanomalehden jakamista aamuisin. Sitä että hupaisia kohtia kirjoituksista luetaan ääneen.

Jos koko pakettia ei voi saada, voiko tyytyä palasteltuun versioon? Se auttaa hetkeksi, tyynnyttää ihonnälän siedettävään mittaan. Ripottelee multaa turhien muistojen päälle. Sen hetken yksinkertainen riemu, kun käsivarret vain sanomattoman mutkattomasti kiertyvät vyötärölle ja vetävät lähelle. Mutta jonkin ajan kuluttua olo on eri tavalla tyhjä. Ei tällaisen takia kannata kyynistää itseään. Ei sittenkään, vaikka turhiksi osoittautuvien ensitreffien läpi tarpominen tuskastuttaa ja kyllästyttää.

Äkkiä ei tunnu pätkääkään siltä, että vappujuhlasuunnitelmissaan olisi tarpeen huomioida kaksilahkeiset jokerit, vaikka viestilaatikon vilske sanoisi mitä. Hui hai, menkööt menojaan, minä keskityn ystäviini.

Kosketusvaje

Hesarin kevättä rinnassa -teema jatkuu:
Ihminen elää toisen kosketuksesta: se kasvattaa ehjäksi ja sitoo satunnaiset seksikumppanit pariskunnaksi

Me yksinäiset sinkut taidamme tietää tuosta aiheesta jotakin.

Ensimmäisiä kertoja

Edessäni on hermostuneesti naurahteleva nappisilmä. Mukava ja mielikuvia vastaava heppu, vaikka viestittelymme ennen tapaamista oli aika niukkaa johtuen kaverin työkuormasta ja ehkä tottumattomuudestakin. Paljastui nimittäin, että oli hänen ensitreffinsä eron jälkeen, vaikka hänen erostaan oli kulunut pidempi aika kuin minulla.

Edellinen tapaamani match oli treffien päätteeksi valistanut minua siitä, ettei tinder-paritusta nyt niin vakavasti voi ottaa, sehän on sellaista kevyttä tapailua varten vain. Viihdettä. Kuka nyt tinder-matchejä voisi ottaa vakavasti. No, hän ei sitten parisuhdetta etsinytkään, kuinkas muuten.

Mutta siinä se nappisilmä istuu ja selvästi vähän hermoilee, polo. Hänelle tämä ainakin on totta. Tuli melkein suorituspaineita: tästä pitäisi nyt kokeneempana luoda mukava ja rohkaiseva kokemus, vaikka meistä ei paria liimattaisikaan. Jollain tapaa tunsin olevani vähän vastuussa hänen ensiaskeleistaan. Ja vaikka edelleen itse ihmettelen, miten treffit suoritetaan puhtaasti, niin tässä sitä vain sai kokeneempana kaivella jutustelutaitojaan, kun kaksi introverttia istutetaan hymyilemään vastakkain.

Selvisimme kai molemmat kunnialla. Kokemus tämäkin kaikkien rutinoituneiden ja vähän kyynistyneiden sarjadeittailijoiden jälkeen.

Paljon vai vähän?

Yllätyin, kun kuulin kommentin ensimmäisen kerran. "Ohhoh, onpas kunnioitettavaa! Melkoinen saavutus!"

Reaktio tuli, kun vastasin kysymykseen edellisen suhteeni pituudesta. Se karvaa vaille 21 vuotta.
Minä ällistyin: lyhyeksihän se jäi, kovin kauas tavoitteesta. Siitä että kumaraisina vanhuksina auttaisimme toisiamme käsi kädessä pysymään pystyssä liukkailla kaduilla ja nousemaan portaita. Että päivittelisimme eläkeläisen viisaudella nykymaailman kotkotuksia ja hekkottelisimme puoli vuosisataa vanhoille jutuille, joista kukaan muu ei ymmärtäisi yhtään mitään.

Että 21 vuoteen venähtänyttä suhdetta pidetään hatunnoston arvoisia, sitä piti minun hämmästellä, kun tähän sinkkumaailmaan tutustuin. Reaktio nimittäin toistui useamman kerran. En sitten tiedä kuuluuko tämmöinen jo sinkkutapaamisten small talkiin, eli että tällainen kommentti nyt vain on osa kohteliasta puhetta vailla sen suurempaa sisältöä. Mutta tavallista tuntuu olevan, että ihmisillä on takanaan vakavia suhteita useampia ja monet tuntuvat hyväksyvän ajatuksen, että suhteet nyt vain kestävät aikansa ja sitten päättyvät. En minä oikein muuten osaa selittää. Miksi parikymmenvuotinen suhde olisi kummallinen maailmassa, jossa etsitään elinikäistä kumppania ja taivalta sinne elämän ehtoopuolelle on vielä 40 vuotta jäljellä?

Eivätkö kaikki vakavaa suhdetta etsivät etsikään kumppania loppuelämäksi? Se toistaiseksi voimassa oleva parisuhdesopimus voi ulottua pidemmälle kuin oma kymmenvuotissuunnitelma. Minä luulin, että se on toivottavaa.

Kaksi artikkelia

Hesarin toimituksellakin on kevättä rinnassa, kun sinkkuilua läheltä liippaavia juttuja on julkaistu parikin tässä viime päivien aikana.

Ensin Maaret Kallio puhuu erosta toipumisesta ja vähän laastareistakin. Ja siitä eheytymisestä.
Näitä olen itsekin sattuneesta syystä joutunut mietiskelemään ja vähän samaan päätynyt: jos eheäksi kasvaminen kerran on elämän mittainen projekti, niin ehkä harjoittelu on sallittua. Joskus voi jumpatessa kehittyä ja onnistuakin. Toivon. En ehkä usko vielä.

Ja sitten Rosa Meriläinen kirjoittelee parinvalinnan metodeista. No tuota. Rosan suosima menettely oli käytössä nuorempana ja ihan mukavasti sekin silloin joskus toimi, mutta ei tämä nyt enää oikein istu palettiin. Se humalahakuinen taustaryhmäkin puuttuu, itsestäni puhumattakaan. Tosin voisi olla yhtä kepeä ensitapaaminen kuin tässä biisissä. Rennoissa livetapaamisessa vältyttäisiin siltä pohjustettujen ensitreffien vaikealta hetkeltä, jolloin sekunnin murto-osassa tajuaa, ettei tämä nyt ainakaan lennä yhtään mihinkään. Kiemurtelee kahvilan tuolilla sen kohteliaan hetken, hymyilee kauhusta kun mies kaivaa povaristaan tulipunaisen ruusun, kun itse samaan aikaan mutustelee jo teekupin viimeisten murusten mukana pehmeitä sanamuotoja kiitos eille. Katselee kotona sitä kaunista ruusua samalla, kun painaa yksinkertaiselle, mutta toivottavasti ystävälliselle viestille enteriä. Turhia tuskia, joilta olisi välttynyt, jos vapaisiin ihmisiin voisi luontevasti törmätä tuolla oikeassa maailmassa.

Ja että minä vihaan sitä fesen oikean laidan palstaa, jossa näkyy satunnaisotanta fesekavereiden naamatauluja viimeaikaisen aktiivisuuden kera. Ihan ok, jos kaverilista olisi ajan tasalla sen suhteen, kenen kasvoja siellä sietää. Kaverilistasta deletoidut entiset meseviestikuninkaat kellotavat siellä vieläkin, vaikka pullottavat viestilaaritkin on aikaa sitten toimitettu asianmukaisin manauksin bittien taivaspaikalle. Vaan kuva siinä listassa pysyy. Kelluen aktiivisimpien lähikavereiden joukossa, ihan kiusallakin.

Eheys ja sinkkuus

Laura Honkasalo on taas kirjoittanut kolumnin.
Näkökulma, jota itsekin olen vähän märehtinyt. Tapahtuuko toivottua edistystä, ellei välillä testaa itseään ja tsekkaa missä mennään? Elämä ei aina etene siististi, vaikka toivoisi ja vilpittömästi yrittäisikin.

Deittilinjalla

Vähän merkillinen treffiviikonloppu takana. Lauantai oli ainakin täällä Etelä-Suomessa niin kaunis, lämmin ja keväinen, että luonto ja treffipalstat tuntuivat kihisevän toimintaa. Minunkin oli pakko sopia kahdet treffit samalle päivälle, vaikka olin jo aikaisemmin päättänyt, etten enää koskaan tee niin. Onneksi tällä kertaa ajankäyttö ei riistäytynyt käsistä.

Merenranta oli käveleviä pareja täynnä. Deitti Ykkösen kanssa käpötellessä törmäsin edellisen viikon treffikaveriin, hänkin seuralaisen kanssa. Moikkasimme hymyillen ja jatkoimme matkaa aurinkoisella mielellä. Kevättä ilmassa kaikilla.

Deitti Ykkönen oli vesiperä, emme kohdanneet henkilökohtaisella tasolla ollenkaan, vaikka juttua riitti sitten politiikasta ja taloudesta aika monipuolisesti. Deitti Kakkosta odotin kiinnostuneena: viestittelymme oli ollut jännää ja tunsin jonkinlaista odottavaa kutinaa. Kuvatkin miellyttivät. Vaan ei, tällä kertaa minulle kävi ensimmäisen kerran sellainen klassinen tapaus, että treffikumppanin kuvat olivatkin vanhoja ja kuvauksetkin kaverin harrastuksista vähän sinne päin. Ja taas oli seurana sellainen makea edellisen päivän alkoholinen oodöcolonje. Jos kaveri etsii liikunnallista naista ja kehuu itse olevansa sellainen, ei luulisi että tyyppi kaljamahoineen hengästyy pienellä kävelymatkalla ensimmäisessä ylämäessä puuskutukseen asti. Itse sellaisena karvalakkilenkkeilijänä en oikein uskalla itseäni liikunnalliseksi mainostaa, koska fitness-kisoihin ei ole asiaa eikä haluakaan, mutta pitänee arvioida tilanne uudelleen. Jestas että petyin. Kaveri oli sinänsä ihan fiksu ja sivistynyt, mutta vaikutti aika traumatisoituneelta. Sitä lajia olen elämässäni nähnyt ihan tarpeeksi.

Sitten oli se superlike-tapaus, joka kerta kaikkiaan vaikutti sopivalta - ei minulle, vaan eräälle ystävälleni. Yritin leikkiä amoria, mutta on se kai kaheli idea ehdottaa matchille toisen leidin yhteystietojen lähettämistä. Että kuinka kevyesti minä tähän seuranhakuun oikein suhtaudunkaan?

Ehkä on totta, etten juuri tällä hetkellä usko kenenkään vakaviin aikeisiin ihan tosissani.

Sain muutaman viikon tottua siihen, että kadulla kulkiessa olin aina mutkattomasti kainalossa ja kädestäni pidettiin kiinni kuin se olisi aina kuulunut siihen. Ja sitten äkkiä se iho hävisi. Vaikka tiesin, että tämä kainalo oli vain asfaltilta ja uusilta tuulilta lainassa, sain taas syyn surra hetken. Vaikka uskon, että ne kauniit asiat jotka minulle sanottiin olivat vilpittömiä, on nyt vaikea suhtautua varauksettomasti uusiin mahdollisuuksiin: kaikki tuntuu väliaikaiselta. Minä lähdin juttuun tietäen, että se loppuu yhtä nopeasti kuin alkoikin. Ajattelin ottavani laastarin tietoisesti, mutta en ehkä osaa käyttää sellaisia oikein.

Mutta jotain hyvääkin: tunnen nyt aika vahvasti, että ansaitsen parempaa. Ansaitsen sellaisen käden, joka haluaa pitää omastani kiinni pidempään. Ansaitsen tulla halatuksi. Ansaitsen tulla kohdelluksi fiksuna ja suloisena naisena, jollaiseksi minua on kutsuttu. Pitää vain löytää oikea kumppani, joka on kiintymykseni arvoinen; sellainen, jolle uskalla antaa sen varauksettomasti.

Ja nimenomaan jälkimmäinen voi olla vaikeinta koko palapelissä. Miten minä uskallan kiintyä vilpittömästi ja huomiseen luottaen? Tähän mennessä olen aina valmistautunut siihen päivänään, kun tarina kuitenkin loppuu ja elänyt suhteenpoikasia sen takia käsijarru päällä, muka itseäni suojellakseni. Ei, minä en vain päästänyt itseäni lentoon. Odotin tarinoiden loppua ja sain ne. Niin siinä kävi.