Matkalla

Ihan tavallinen duunimatka: kokouksia ikkunattomassa huoneessa, sen jälkeen illallinen, aikaeron painamana yömyöhään hotellille ja simahdus sänkyyn. Aikainen herätys ja sama uudestaan. Nämä ovat pakkososiaalisuudessaan vähän yksinäisiä reissuja, mutta olen oppinut vuosien mittaan nauttimaan niistäkin, vaikka nähtävyydet ovat usein rajoittuneet juurikin sinne hotellin, kokouspaikan ja illan ravintolan pikkuiseen kolmioon. Mutta elämyksiä ne ovat nekin. Pieniä euroopansisäisiä eroja voi havainnoida ihan viiden minuutin aamukävelynkin aikana: miten ihmiset pukeutuvat, soljuvat liikenteen seassa, katujen ja talojen arkitehtuuri, huonekalukauppojen ikkunat. Onko kaduilla lemmikkejä näkyvissä? Mihin aikaan ihmiset liikkuvat? Miltä pihoilla ja parvekkeilla näyttää? Kukkaistutusten näyttävyys, leikattujen pensasaitojen ryhti. Aamiaispöydän tarjonta. Ihan vaikka aamiaisjugurtin kiinteysasteiden vaihtelu voi olla jännää. Miksi se on balkanilla sellaista lirua piimää, ja heti naapurissa idempänä tutusti lohkeavaa? Liikkuminen taksilla; uskaltaisinko ajaa täällä?(Istanbul, Ateena ja Rooma: vahva ei! UK: haluaisin kokeilla, kunhan vakuutukset ovat kunnossa. Moottoritie Slovakiassa: ei, jos siellä liikkuu samanlaisia taksikuskeja kuin minulle osui.) Millaiset ihmiset täyttävät julkiset kulkuvälineet? Minne he ovat matkalla? Mihin asti kaupat ovat auki? Millaisia ilmoituksia kiinteistövälittäjien ikkunoissa on?

Ja miten vuodenaikojen vaihtelu näkyy. Miten meidän kollektiivinen valheemme kotimaamme miellyttävästä ilmastosta nauretaan kumoon, kun käy piipahtamassa Keski-Euroopan keväässä ihailemassa kukkivia magnoliapuita ja sinisarjoja, ja palaa sitten räntäsateen ja yöpakkasten saattelemana kotiin katsomaan huhtikuun raakaa ruskeutta.

(Onko jo tullut selväksi, etten erityisemmin pidä varhaiskevään raakuudesta?)

Olen tottunut matkustamaan näitä reissuja yksin. Ei niitä työkaverin kanssa voi tehdä, koska resurssit nyt vain ovat aina olleet sellaiset. Täällä mennään soolona.

Ja silti nyt tunsin itseni aivan eri tavalla yksinäiseksi siellä kivassa, vieraassa maassa tuttujen kollegojen keskellä.

Tavallisesti olen soittanut kerran päivässä sieltä hotellihuoneen persoonattomuudesta kotiin. Tai joku on soittanut minulle ja kertonut mitä ruokaa tänään on tehty tai mitä hupsua se vanha kissa keksi emännän poissaollessa.

Nyt ne pikku puhelut puuttuivat.

Yritin varovasti paikata koloa fesen avulla. Pieni julkinen yhteistöllisyys helpotti vähän, mutta kaiho tuli silti. Kenelle minä nyt kerron, kuinka juutuin maalaistollona metroporttiin tai kuinka pääsin kerrankin livistämään ryhmäkuvan eturivistä jonkun olan taakse puolipiiloon?

Ja yhtäkkiä kalenteri on täynnä

...ainakin vähän aikaa.

Tänään sentään vietin lauantain omia aikojani. Mutta johan tässä viikko menikin kaikenlaiseen rientoon ja puuhasteluun. Kivaa tietysti, näin ihmisiä ja kulttuuria muutamalta eri kantilta, ehdin joogaan ja ryhmähaliin. Nyt on aikakin käyttää päivä pyykkäämiseen.

Arki sujuu.

Ja sitten onkin taas aika pakata lentolaukku ja lähteä matkalle. Työn merkeissä tällä kertaa, valitettavasti, mutta näköalan vaihto se on sekin. Pääsee taas näkemään miten pitkällä kevät on jo siellä muualla, ja sehän on ihanaa tasan siihen saakka, kun paluulennon turvavyövalo sammuu laskeutumisen jälkeen ja ulkona odottaa kolakka kotoinen huhtikuu.

Ole kuin kotonasi

Katselin tässä vapaapäivänäni kämppäni lisääntyvää kaaosta ja pakko oli todeta, että nyt olen näköjään kotiutumassa tänne: kamoja hujan hajan pitkin hallinnassani olevaa 45 neliötäni ihan vanhaan malliin. Melkein kolme kuukautta jaksoin olla täällä vähän vieraisilla ja pitää kamat pääosin paikallaan, mutta nyt on entinen suurpiirteisyys huushollaamiseen näemmä palannut.


Kuten Mad Menissäkin (viimeinen kausi alkoi, jee! Eiku nyyh, sehän loppuu nyt lopullisesti) on todettu jo moneen kertaan: ihminen ei karvoistaan pääse. Minustakaan ei koskaan kasva siivousintoilijaa.




Asiasta housunnappiin:


Olen tätä kelpaamattomuuttani pohtiessa kaivellut menneitä (no yllätys). Minulla on nyt mielestäni ihan kohtuullinen itsetunto, pärjään itseni kanssa ja uskon, että minussakin on hyvää. Olen ihan ok ihminen, omanlaiseni toki, enkä aina miellyttävä, mutta kyllä minun elellä kelpaa, seurassakin. Mutta uskoni omaan vetovoimaan tai kelpoisuuteen parisuhdesaralla on pakkasella ja pahasti. Että millä ihmeen meriiteillä minä voisin itseäni suositella elämänkumppanimarkkinoilla, kas siihen en osaa vastata.
 Mieleeni tuli muisto lastentarhasta. Olin kai 6-vuotias, ja prinsessahullu kuten kai monet siinä iässä ovat. Tarhassa leikittiin säännöllisesti laululeikkejä, ja Prinsessa Ruususleikki oli parasta mitä tiesin. Haaveilin aina, että hoitotädit valitsisivat minut Ruususeksi. Kerran sitten pyysin johtavalta hoitsulta nätisti ja hartaasti, että leikittäisiin taas Ruususta, ja että minä saisin olla prinsessa. Leikkiin kuuluu, että prinsessa saa poimia poikien joukosta itse prinssin. Ja minulla oli tietysti oma prinssi mielessä: olin ollut ihastunut naapurin Kaitsuun, ja olimme joskus salaa pussailleetkin jonkun piiloleikin aikana. Ja kun prinssin valinnan aika tuli, käännyin heti naama loistaen Kaitsuun päin ja pyysin häntä. Vaan tämä rontti kieltäytyi! Kukaan ei koskaan aikaisemmin ollut kieltäytynyt! Ja koska yksi pojista sanoi ei, ottivat muut mallia ja jokainen, jota sitten pyysin prinssiksi, kieltäytyi. Järjestyksessä. Kävin kaikki läpi, aivan jokaisen poikapuolisen, lopulta ne ikävät räkänokatkin. Eikä kukaan suostunut. Tietenkään.
Lopulta tilanne laukesi, kun yksi tytöistä ilmoittautui prinssiksi. Sehän oli laiha lohtu eikä ollenkaan Oikea Prinssi, mutta ainakin leikki sai vihdoin alkaa. Siinä sentään kaikki olivat mukana. Siitä toteutuneesta haaveesta jäi aika hapan muisto. Pojat eivät huoli minua.