Dokkarisuositus

Kai kaikki ovat jo tämän katsoneet? Vielä 23 päivää aikaa. Voi tulla vähän roskia silmään, mutta ihanan asiallisen lämmin juttu. Rakastuneet ja jätetyt ovat hulluja :)

Dok: Särkyneitä sydämiä New Yorkissa (Sleepless in New York, Saksa, 2014) http://areena.yle.fi/1-2578218

Mitä aivoissa tapahtuu, kun ihminen potee sydänsurua? Antropologi Helen Fisher tutkii hiljattain jätetyiksi tulleiden ihmisten aivoja ja etsii niistä fyysisiä muutoksia.

Erityisesti jäi mieleen ne ihmiset metrossa ja heidän ajatuksensa. Se kuvasti niin hyvin sitä, että nämä hylkäämisen kokemukset ovat tuttuja aivan kaikille. Me kaikki käymme sitä kelaa läpi jossain vaiheessa elämää.

Niin mikä jarru?

Kun raskaat vankkurit tönäisee ihan vain kevyesti loivaan alamäkeen, niiden vauhti yltyy jonkin ajan kuluttua kovaksi, ellei kukaan löydä jarrua tai tie muutu taas ylämäkiosuudeksi.

Pallottelen asunnonhakukoneita, deittisaitteja, lainahakemuksia, matkakohteita ja hotellivaihtoehtoja selaimessani ja tuntuu siltä, ettei tämä valintojen teko lopu koskaan. Talvitakki? Uusi kampaaja? Tulevan kämpän sisutus? Violetti vai punainen mekko pikkujoulukauden rientoihin? Mitä panna päälleen treffeille?

Mihin vielä tarvitaan harkiten tehtyä painavaa valintaa?

Katsoin äskettäin sen Frendien jakson, jossa Phoebe deittailee kahden kundin kanssa yhtä aikaa, ja soppahan siitä syntyi. Miten näitä tilanteita vältetään nopean nettiviestittelyn aikana? Vähän aikaa sitten tuntui siltä, että kaikki on niin höyhenenkepeää, ettei sarjadeittailullakaan nyt ole niin väliä. Mutta nyt alkaa kaksi aivan täysin erilaista tapausta kiinnostaa hiukan toisella tasolla, ja painiskelen jo ennen ensimmäistäkään tapaamista valinnan kanssa: mitä jos tapaamisen jälkeen nämä tyypit edelleen tuntuvat hyviltä juuri niin mahdottoman erilaisina kuin ovat? What would Lady Mary Crawley do? Ai niin, senhän me tiedämme jo.

Ei ole helppoa, kun on liian villi mielikuvitus, joka käy kierroksilla jo ennen kuin mitään tapahtuu. Ja joka huomioi vielä syvällä, syvällä mielen sopukoissa elelevät jokerivaihtoehdotkin.

Jospas sitä yrittäisi vain keskittyä olennaiseen. Mieh Asuntoihin.

Berliinin taivaan alla ja parisuhde

Niin tuota. Minun pääni on viime aikoina ollut täynnä merkillisiä kytköksiä. Tässä eräänä päivänä kun taas katsoin tuon ihanan elokuvan ihmisyydestä, Berliinin taivaan alla vuodelta 1987, aloin kuulla tarinassa enkelten ja ihmisten elämien eroista - henkisyyden ja aikaan sidotun, koetun elämän välillä - muitakin konnotaatioita: vertausta rakkaudesta haaveilevan sinkun ja parisuhteessa elävän ihmisen välillä. Taidan ihan hiukkasen vain projisoida tässä omia solmujani kyllä :) Mutta nyt yksin elävänä sitä haaveilee asioista, joita rakkaussuhteessa oleva kokee: kosketuksia, hellyyttä arjen keskellä, toisen puolesta tehtyjä pieniä palveluksia (Up To Date -blogin kuivatut lakut ovat loistava esimerkki!). Leffan enkelit kyllä periaatteessa tietävät, että ihmiselämässä koetaan aika ja värit ja ruoan nauttimista, mutta he eivät tiedä, miltä sen kokeminen tuntuu ja miksi se on niin merkittävä osa ihmisenä olemista. Katkelma toisen enkelin, Damielin sanomisista leffassa:

It's great to live by the spirit, to testify day by day for eternity, only what's spiritual in people's minds. But sometimes I'm fed up with my spiritual existence. Instead of forever hovering above I'd like to feel a weight grow in me to end the infinity and to tie me to earth. I'd like, at each step, each gust of wind, to be able to say "Now." Now and now" and no longer "forever" and "for eternity." To sit at an empty place at a card table and be greeted, even by a nod. Every time we participated, it was a pretense. Wrestling with one, allowing a hip to be put out in pretense, catching a fish in pretense, in pretense sitting at tables, drinking and eating in pretense. Having lambs roasted and wine served in the tents out there in the desert, only in pretense. No, I don't have to beget a child or plant a tree but it would be rather nice coming home after a long day to feed the cat, like Philip Marlowe, to have a fever and blackended fingers from the newspaper, to be excited not only by the mind but, at last, by a meal, by the line of a neck by an ear. To lie! Through one's teeth. As you're walking, to feel your bones moving along. At last to guess, instead of always knowing. To be able to say "ah" and "oh" and "hey" instead of "yea" and "amen."

Mainoksissa ja lehtikuvissa on usein kuvia toisiaan halaavista pareista, nuoria tai vanhoja, tai perheitä jonkin lämpimän tapahtuman keskellä. Kuten vaikka tämä Hesarin pikkujuttu kiireisistä lauantaipäivistä. Nappaan nyt surutta tähän jutun kuvituskuvan, jota katsoin kyllä aivan muusta vinkkelistä kuin siitä, miten jaksaisin taas viikonlopun jälkeen virkeämmin hypähdellä töihin maanantaiaamuna.

Siinä on pari halausetäisyydellä toisistaan, pehmeästi yhdessä, vaikka läsnäolo jaetaankin läppärin kanssa. Heillä kuitenkin on mahdollisuus heittää se mäkeen ja käpertyä toisiinsa lusikoimaan. Sinkun vaihtoehto olisi naputella sitä läppäriä sängyssä, tai olla naputtelematta. Lusikkaan käpertyminen on vain muisto tai aineeton ajatus.

Erityisesti vaatekaupoissa nuo pariskuntakuvat mainosmateriaaleissa, kuvissa naistenvaateosaston seinillä tms., hätkähdyttävät minua joskus ja saavat kääntämään pään pois: kuva onnellisesti halaavasta parista ei ole minulle enää neutraali. Siihen liittyy jotain, joka vähän sattuu. Se ei enää ole kaipausta menneeseen suhteeseen, nyt se on kaiherrusta johonkin, jota minulla ei vielä ole.

Luulisi siis nettideittisivustoilla viestittelyn helpottavan tätä kaihoa? No ei oikein, se kun on sellaista kepeää lätinää vailla todellista agendaa. Ihan kivaa, mukavaa ja virkistävää, mutta jos sitä peilaa vaikka siihen Eronneen Miehen mainitsemaan John Legendin biisiin, jota tänään sitten kuuntelin  ajatuksen kanssa ja taas haukoin henkeäni, koska onhan sen sanoma pakahduttava, niin onhan selvää, ettei päivänsä piristäminen kevyellä tekstariflirtillä ole samalta planeetalta itsensä paljaaksi riisuvaan, todelliseen rakkauteen verrattuna. Mitä tekemistä sillä, että jutustelen tuntemattomien kanssa takan muurauksesta, gradun aihepiirin rajauksista tai koiraeläimen teini-iästä, on aidolle rakkaudelle antautumisen kanssa? Mitä minä oikeastaan olen etsimässä?

Ai niin, taas yksi nettitreffiklisee ruksattu: deitti saapuu paikalle rohkaisuryypyn nautittuaan. Jostain syystä alan harjaantua lempeiden rukkasten tarjoajana.

Irtiottoja

Viime viikolla olen nostanut monenlaisia ankkureita, yhden oikein isonkin. Ja kun vene on lopullisesti irti laiturista, sen matka tuntuukin kepeältä: ei tarvita fendereitä estämään kolinaa laituria vasten, ei ole kiinnitysköysiä nykimässä ja terävöittämässä aaltojen liikettä. Purren liike rauhoittuu, aluksi ajautuen tuulen mukana. Kun avaan purjeen ja tartun pinnaan, veneen menosta tulee vakaata ja se saa suunnan: tuulen mukainen, avoimia vesiä kohti. Juuri sillä hetkellä ei lopullinen päämääräkään tunnu niin tärkeältä: olennaisempaa juuri liikkeelle lähdön jälkeen on tunne vapaudesta ja oman matkan alusta. Suunta mukautuu sitten olosuhteiden mukaan.

Hätkähdän välillä sellaista painostavan ahdistavaa tunnetta, joka herää nakertamaan sisintäni, jos olen kovin pitkään tekemisissä entisen mieheni kanssa. Hänen tavassaan ottaa tila haltuun ja viestintä minun kanssani on jotain, joka saa minut vetäytymään kuoren suojaan, himmentämään värini ja lyhentämään lauseitani. Kanavoin jotain vanhaa ahdistusta, jota en enää kanna mukanani, ja siksi hätkähdän sen tuttuutta, kun joskus taas tunnen sen saman. Muistijälki. Huomasin reagoivani samoin erään deitin kanssa: hän oli myös vuorovaikutuksessa samalla tavalla dominoiva ja itseään korostava. Oli jännä havaita, että tietynlainen egoilmentymä vaikuttaa minuun noin, ja että oikeastaan tunnistan sen vasta, kun varjo on väistynyt ja aloin taas hengittää normaalisti. 

 

Tuota ristiriitaista oloa kannoin mukanani kauan. Nyt se tuntuu oudolta, kun omassa rauhassa elely on kaivanut minusta esiin ilon ja positiivisuuden aivan toisella tavalla. En olekaan aina melankolinen ja syväjäädytetyn rauhallinen, vaan useinkin iloinen ja vapautunut. Minusta on kasvamassa uusi minä. Vai onko se jokin vanha, joka ojentelee nyt jäseniään pitkän varastoinnin jälkeen.

Kameraleikkejä ja kasa kliseitä

Uudehkossa puhelimessani on hauska kamera, jonka suunnittelussa on selvästikin ajateltu myös meitä (siis minua) tumpeloita selfien ottajia. On pikseliä etukamerassa, valotusta ja valmiita suodattimia. Ja sitten siinä on hauska ominaisuus, jolla voi lisätä kauneutta asteikolla 1 - 10.

Mitäpä muutakaan neljänkympin rajapyykin ylittänyt voisi kameralta toivoa: sileää ihoa ja sirkeitä silmiä valaistusolosuhteista riippumatta. Vielä en ole tohtinut lisätä efektiä oletusarvoa (5) enempää, mutta tuumin tässä ilmeilyjäni räpsiessä, että kai tämäkin apu on otettava nöyrästi vastaan.

Tässä on viime aikoina konkretisoitunut se kliseinen totuus, etteivät itseni ikäiset heput välttämättä noteeraa näin kypsää naiseutta: hakukriteerit ovat enimmäkseen 30-luvulla tai alle. Tämä ilmiö on toki laajempi kuin entisen mieheni preferenssit.

Deittisaittien profiileista löytyi suloinen helmi, jota luki ja katseli ilokseen: noin rentoa ja lämpimän oloista ei ole tullut ensihakemalla ihan heti vastaan. Niitä todella liikkuu siis vielä vapaana: ihmismäisen oloisia ikäisiäni miehiä hakemassa seuraa. Tietysti tämäkin etsii onneaan kolmekymppisten joukosta.

Jotenkin juuri tällä hetkellä minulla on niin hyvä olla oman nahkani alla, etten ihan hirveästi jaksa mieltäni tuosta pahoittaa. Olihan tuo vinouma tiedossa, nyt olen vain itse törmännyt siihen IRL useammalla rintamalla. Minähän en asialle mahda tasan yhtään mitään. Voin vain olla läsnä tässä kropassa tänään juurikin niin täysillä kuin pystyn.

Jätin suloiselle helmelle kehut tekstistä ja poistuin paikalta hymy huulilla, vilpittömästi ilman omia odotuksia. Tuli hyvä mieli.

Olen siis ryhtynyt lukemaan nettideittiprofiileja. Olen tehnyt yhden oman. Lisää kliseitä on poksautettu: Vastaanotettu viesti elimenkuvalla maustettuna: check. Viestittelyä varatuksi paljastuvan kanssa: check. Pyydetty palveluksia maksua vastaan: check. No nyt kyllä rupesi jo ällöttämäänkin. Mitä ihmettä? Se varattu tyyppi oli sentään kirjoitustaitoinen ja ihan fiksun oloinen kaveri, näitä muita en käsitä ollenkaan.

Onneksi oman elämäni palikat ovat tällä hetkellä niin onnellisessa ojennuksessa, etten viitsi jäädä harmittelemaan: juhlin mieluummin tämän päivän onnellisia tuotoksia ja hyviä hetkiä. Tosielämässäni tämä on yksi keveimmistä päivistä aikoihin.

Rauhallista, sittenkin

Sielunhoidollinen viikonloppu melkein pulkassa. Viimeinen jooga peruttiin, joten kompensoin avaamalla viinipullon ja sytyttämällä kynttilät. Toimii :)

Luin uudelleen erokirjallisuuteni niitä osioita, jotka käsittelevät jaloilleen nousemista ja uuden elämän aloittamista. Hapuiluvaihe tunnustetaan, ja jos sellaiseen ajautuu tai hakeutuu, siitä kannustetaan ottamaan kaikki positiivinen irti. Mutta ehdoton edellytys rakentavalle tavalle kohdata tämäkin vaihe on raatorehellisyys itselleen ja ympäröivälle todellisuudelle, kanssamatkaajille. Ellei tunnista ja kohtaa itseään, tunteitaan ja motiivejaan tässäkin vaiheessa, sitä ehkä viivästyttää omaa parantumisprosessiaan ja etenee kiertotietä kohti omaa ehjää itseään. Mutta oikein kohdattuna kasvattavat suhteet saattavat toimia rakentavana katalysaattorina matkalla omaan itseensä.
Eheyskin on taito, joka vaatii harjoittelua.

Jostain mieleni perukoilta muistin tämän vanhan suosikin. Miten sattuikaan.

Sateenharmaita

Siinä se seisoo, kämppäni eteisessä, ja yrittää puhella niitä näitä tulevasta muutostaan ja nuorikkonsa maallisen omaisuuden siirtämisestä ruuhka-Suomeen. Haluaa taas halata pitkään ja sanoo, että on iloinen siitä että olen olemassa. Toivon vain, että hän lähtee ja antaa minun olla. Enkä tietysti sano mitään. En jaksa.

Työviikko on ollut täysi; olen käynyt kokoustamassa ulkomailla, kävellyt pitkästi sitkeänmasentavassa sateessa pitkin mukulakivikatuja lentolaukkua retuuttaen ihan vain nähtävyyksien takia, tullut kotiin myöhään, nukkunut huonosti  ja jatkanut kokousputkea töissä heti kotimaisilla ongelmilla.  Kaiken kukkuraksi olen juuri tullut oharitreffeiltä: kaveria ei sitten näkynyt sovittuna aikana paikalla. Eikä tietenkään mitään selitystä, ei viestiä, ei pahoittelua. Odottelun jälkeen poistin puhelimestani paitsi tyypin naaman, myös koko riivatun sovelluksen kaikkien sen aiheuttamien pettymysten takia.

Siinä mielentilassa minä sitten palaan kotiin kuuntelemaan tuon rakastuneen penteleen höpötyksiä. Entisen mieheni, siis. Jolle kerroin edellisellä viikolla, että tuskin tulen pitämään hirveästi yhteyttä, kunhan nämä tulevien viikkojen paperisulkeiset ovat takana. Tämä kuulemma "vaikutti" häneen. Miten, en nyt juuri jaksa miettiä. Ihmettelen vain tuota tarvetta pyrkiä lähelle nyt niin innokkaasti, kun lopultakin lähenee aika, jolloin pääsemme toisistamme irti lopullisesti. Virallinen eropaperi tuntuu aika kepeältä lappuselta ositukseen verrattuna.

Oli ehkä hitusen ylioptimistista kuvitella, ettei entisen mieheni uusi tilanne vaikuta minuun mitenkään. En minä totisesti häntä kaipaa enkä toivo takaisin, osaan jopa hiukan toivottaa onneakin tuolle omituiselle parille. Mutta omalla yksinäisyydelläni on nyt peili, johon verrata omaa tilannettani. Ja sitä kuvajaista saan tuijottaa juuri nyt, kun oma varovaisen toiveikas kokeiluni deittailun saralla alkoi, ja sitten nopeasti myös vastaansanomattoman hyvistä syistä päättyi. Jos tavoitteena oli hitusen nostaa omaa mieltäni ja saada hyväksyntää naisenpallerona, niin tämä oli kyllä epic fail.

En ole valmis tähän myllyyn ennen kuin minulla itselläni on annettavaa. Oikeasti. En olisi ilman tätä kokeilua tajunnut, ettei minulla todellakaan vielä sitä ole. Edes kepeille pelimiehille. Olen vielä aivan liian vihainen sille haavoittuvaisuudelle, joka liittyy aitoon kohtaamiseen, ja toisaalta liian herkkä mihinkään tyystin kyyniseen virittelyyn. Uuden läheisyyden etsiminen kahdenkymmenen vuoden jälkeen on outoa kurottamista ja vetäytymistä, kypsää ja teininarkaa sähläämistä samaan aikaan.

Ja silti on tämä tavaton veto johonkin.

Määrään itselleni parantavia hetkiä hyvän draaman parissa (Berliinin taivaan alla, kiitos), kissan silitystä ja hikistä viikonloppua matolla tai ulkona. Onneksi tapaan vielä rakkaita ystäviä hyvissä merkeissä. Mutta ei enää yhtäkään tinder-ukkoa vähään aikaan.

Kosketan kissan tassua ja se puristaa anturansa sormeani vasten, kehrää. Vain tämä kosketus on totta.


ETA: sain linkin ystävältä puheeseen, joka oli hyvä kuulla tänään.

Kolme väärää halausta

Halasin eilen vierasta miestä. Ei kai siinä sinänsä mitään ihmeellistä ole; olen vähän halailijatyyppi, elämän opettama, eikä elämäni kivojen ihmisten kaulailu tunnu yleensä kovin vieraalta.

Tämä kerta oli siitä erityinen, että halaus oli testi; miltä tuntuu olla lähellä tätä ihmistä? Haluanko lähemmäksi? Mitä tunnen, jos painan pääni tähän ja hengitän hiukan?

Outo raami, oudot kädet ympärilläni, tuntematon lämpö lähellä.

Kokeilu oli nopea ja varovainen. Johtopäätökseni oli "ehkä". Oli ollut helppo ja kepeä jutella tämän tyypin kanssa. Vaatisi hiukan aikaa, lempeyttä ja kärsivällisyyttäkin siltä toiselta. Eikä hänellä ollut näistä näköjään yhtäkään. Ei vain osannut kertoa siitä minulle muutoin kuin painamalla deleteä hetikohta tapaamisen jälkeen.

Päätös oli aivan varmasti paras kummankin kannalta: hän voi keskittyä helpompiin saaliisiin, minä itseeni tutustumiseen rakentavammassa seurassa. Tietysti minä kokemattomuuttani tyrmistyin ensin: että kehtaa! Miksei sanonut suoraan? Mutta loogistahan tuo oli, en vain tuntenut mallia riittävän hyvin. Tämä kaikki on niin outoa vielä. Hänen tarpeeseensa "ehkä" ei riitä.Siellä se oli kaiken aikaa näkyvissä, rivien välissä.  Minulla oli vielä liian vähän tarjottavaa. Sain olla tyytyväinen, että viesti lopultakin oli näin selkeä ja jossittelematon, vaikkakaan ei suora. Oli hyvä nähdä myös kunnioituksen taso ja suhteuttaa se omiin ajatuksiini.

Kyllä minä ansaitsen enemmän. On voitava odottaa turvallisempaa syliä.

Tänään halasin sitä tuttua miestä, entistä. Tiesin juuri millä korkeudella olkapää on, miltä selkä tuntuu kätteni alla, miltä tuoksuu. Tuttu, mutta niin kovin väärä. Halusin vain pois, etäämmälle. Mieleni sanoi "ei" oikein tiukasti. Tuonne en kuulu enää, tuo ei paranna läheisyydenkaipuutani millään mittarilla.
Hän halusi lohduttaa ja paikata omaa syyllisyydentunnettaan. Minä halusin vain pois.

Kolmas halaus otettiin varkain. Olin hyvästelemässä treffikaveria korrektimmin, vetäytymässä nopeasti omaan rauhaani. Kevytkin halaus tuntui liian sitovalta tässä seurassa, mutta tämä tapaus haluaa sinnikkäästi edetä lähemmäksi. Tämä on joskus torjuttava. Toivottavasti osaan tehdä sen sitten rakentavasti. On päästettävä lempeästi irti. Suunta on väärä. Varkain otettu lähestyminen kavahdutti ja kertoi minulle selvästi, mitä oikein tunsin.

Ei tämä halipulan paikkailu ole helppoa. Missäs vaiheessa tämä uusien ihmisten tapaaminen oikein alkaa tuntua voimauttavalta kokemukselta? Itsestäni minä kyllä opin aina vain uusia, yllättäviäkin asioita. Jää tästä ainakin sen verran itsellenikin.

Uuden alku

"You're a busy little bee, aren't you". Yllättäen olenkin. Miten siinä niin kävi? Viikonloppuna ehdin hädin tuskin hoitaa pyykit, kun piti liitää mukavasta tapahtumasta toiseen. Ystäviä, kulttuuria, kumisaapaselämää, vähän pakollisia järjestelyjä. Työmatkoja. Aikasyöpöt liikunnat päälle. Kyllä sitä yllättäen alkaa olla kalenterissa ahdasta, kun pitää yrittää mahduttaa sinne uusia tapaamisia. Minä kun luulin eläväni ihan tavallista laiskaa yksineläjän arkea.

Uudet kokemukset ja niiden mukanaan tuoma värinä tulevat kyllä tarpeeseen. Erovuoden kellossa naksahti taas uusi jakso eteenpäin, kun entinen mieheni kertoi uuden tyttönsä muuttavan saman katon alle. Minulle tämä tarkoittaa konkreettisesti lähinnä sitä, että taas yksi kissan hoitopaikoista jää pois, sillä tytön kissa muuttaa mukana. Mies kertoi uutisensa minulle vähän varovasti ja kautta rantain, ikään kuin varoi särkemästä. Kertoi, etten kuulisi sitten muualta. Minä lähinnä kohauttelin hartioita ja pyörittelin silmiäni: tyttö ei ollut uutinen. Ei hänen olemassaolonsa minua niinkään liikuta. Tunnen tytön päällisin puolin, ja herttainenhan hän on. Niin kovin nuori. Tyttöparka. Mutta eräänlainen uuden ajan merkki hän kuitenkin on. Merkkipaalu. Oma yksinäisyyteni sai kunnon peilin.

Tinder-tuttavuuksien ensimmäinen kysymys usein on, millä mielellä on liikkeellä. Todenmukainen vastaus on, etten kyllä tarkalleen osaa sanoa: hetken hauskan etsijät ohjaan eteenpäin, aivan vakavissaan paria hakeville en voi luvata olevani samalla viivalla. Minä haluan lähinnä tavata ihmisiä, opetella tutustumista. Murtaa vähän kuoriani, olla ihmisiksi. Katsoa tulenko huomatuksi, osaanko. Kokeilla, miltä tuntuu keriä auki uuden ihmisen ajatuksia. Ehkä sitä kautta valkenisi minullekin, mitä oikein etsin halipulaani.

Lasken päiviä kaupantekoon. Uuden ajan alku siinäkin, harppaus riippumattomuuteen ja todelliseen itsellisyyteen. Konkreettinen raami tulevan suunnitteluun. Ja toteutukseen.

Liuku rauhalliseen viikonloppuun

... tai sellainen on ainakin suunnitelma tämän pompahtelevan viikon jälkeen. On ollut ihanaa, mitä nyt talokauppa on aiheuttanut ylimääräisiä tykytyksiä laitoja ravistellen. Ystävän kanssa vihdoin sienimetsälle, jos vaikka onnistuisimme löytämäänkin tallaamattomia mättäitä pääkaupunkiseudun metsistä. Sitten olisi tarkoitus suunnata auto ystävien kanssa kohti landea ja hitaan ruoan juhlaa.
Jonkun muun laittamaa safkaa: lempiruokaani! :)

Minua vähän haastettiin tässä eräänä päivänä elämään hetkessä tulevien haikailun sijaan. Ymmärrän kai pointin oikein hyvin;  tulevan pohtimisesta on lyhyt loikka turhaan sitkuiluun ja silloin menee tästä hetkestä nauttiminen sivu suun. Mutta silti vähän mietin että pitäähän haaveita olla, jos haluaa muuttaa jotain omassa nykyhetkessään. Haaveet ja toiveet voivat parhaimmillaan ohjata omia valintoja kohti jotain parempaa, eikä tämä minusta sulje pois sitä, että samalla ottaa kaiken positiivisen irti tästä hetkestä. Jos ei hukuta itseään niihin. Ei jää turhaan jumiin. Ja ilman muuta kasvot kannattaa kohottaa kohti aurinkoa aina, kun valonsäde pilkahtaa pilvien raosta. Elää se hetki lämmössä niin täysiä, kuin osaa. Se on pidettävä mielessä.

Tämä on soinut tällä viikolla mielessäni monta kertaa. Aina uudestaan.
alt-J - Every Other Freckle