Ulkonäköpaineita?

En ihmettele, että oikeasti hyvännäköiset ihmiset kyllästyvät kuulemaan kehuja ulkonäöstään iskureploissa. Muistan kuinka eräskin oikein simpsakka kaveri vuolaasti paasasi, ettei häneen todellakaan tehdä minkään valtakunnan vaikutusta makeilemalla ulkoisista avuista. Meille maatiaisillekin riittää tuolla parinhaun tantereella perin imeliä sanoja, joiden teho menettää äkkiä hohtonsa, kun niitä lukee avausviesteissä liikaa. Alkuun tottumattomuuttani punastelin niillekin, mutta aika äkkiä hoksasin (paistaa se päivä risukasaankin), että lätinäähän tämä vain on. Nyt on vaikeuksia erottaa vilpittömiä kohteliaisuuksia (joskus maatiasillekin piisaa sellaisia :) lämpimikseen puhumisesta, ja se on vähän sääli.

Joskus tämä sinkkuus pistää katsomaan peiliin tarpeettoman kriittisellä silmällä. Koska en koskaan ole ollut erityisen kaunis, sellainen söpö korkeintaan, en ole onnistunut tukemaan itsetuntoani peilikuvaani, joten vanhenemisen mukanaan tuoman pienet muutokset eivät ole olleet suuren kriisin paikkoja. Ei oikein sekään, että elopaino vaihtelee, eikä edellisen vuoden kaltainen tilanne ainakaan edistä stabiloitumista. No, suunta on jo pitkään ollut parempaa kohti ja normaalipainon rajoissa ollaan, joten en siitäkään yleensä ota stressiä. Geenitkään eivät ole tehneet minusta keijukaismallia, painosta riippumatta en vain voi olla ikinä erityisen siro.

Mutta aina välillä ihmettelen silti mitä mahdollisuuksia minulla tässä kisassa voi ikinä olla. Kun katselen lauantai-iltana etkoja viettäviä kaunokaislaumoja (nuoriakin ovat...). Kun vastassani on aito leveäharteinen sixpack. Tai Hulivilin kaltainen hurmuri. Tai lempeäsilmäinen kiltti mies (kas siinä määritelty mieskryptoniittini/puoleensa vetävä magneetti), jonka kipeästi muisteltu ex olikin varsinainen kaunotar.

Kun köhin kuumeisena sängyssä, ei olo tietysti ymmärrettävästi ole hehkeimmillään, mutta jokin ilkeä uusi epävarmuus nakertaa heikkona hetkenä omanarvontunnettani enemmän kuin soisin. Sinkkuelämän ikäviä vaikutuksia elämisen laatuun tämäkin. Parasta on tietysti vain keskittyä omaan hyvinvointiinsa ja antaa ulkoisten kysymysten mennä omalla painollaan, mutta silti tämä pohdituttaa välillä enemmän kuin olisi hyväksi. Mutta hyvinvointi näkyy säteilynä ulospäin, joten parantamalla sitä teen kai voitavani parhaiten.


Sitten pieni loppukevennys:

Aina nämä puumametsästäjät hämmentävät. Ote viikon takaisesta keskustelusta aatonaatolta, johon vastapuoli uhrasi kaikki 10 sanaa. (Ei ole Tinderistä tämä, en minä sentään noin pieniä sieltä hae!) Näitä tulee silloin tällöin. Tämäkin raamikas ja särmän näköinen karpaasi etsi siis itselleen lämmittäjää melkein 10 vuotta vanhemmasta matamista. Ei hällä nyt sentään tilapäisseuran saannin pitäisi niin epätoivoista olla?
Tässäkään ei ensimmäinen adjektiivi minusta oikein osu maaliin, mutta jätän nyt kuitenkin kuvallisen evidenssin jakamatta, jääköön omaksi arviokseni :)