Olemme tässä Frienzonen kanssa sairastaneet kimpassa viikonlopun aikana. En tiedä, onko sattumaa, että myös tapasimme edellisellä viikolla, mutta joka tapauksessa olemme mittailleet kuumeita yhdessä ja todenneet taudinkuvan lisäksi nämä lukematkin suht samoiksi. Toisen vointia kyselemällä varmistaa samalla, ettei hän ole tuupertunut tajuttomaksi sängyn pohjalle: vielä se jaksaa ainakin puhelintaan näprätä.
Sinkut voivat siis jakaa tämän potemisenkin virtuaalisesti, kun sitä paijaajaa ei vierellä just sillä hetkellä satu olemaan.
Jos säälipisteitä haluaa kerätä oikein paljon, voi aina soittaa äidille.
Muuten voi keskittyä tyhjentämään tulevaa muuttokuormaansa pahanmakuisista teelajeista, koska makuhermot eivät ole terävimmillään ja teepannu on muutenkin jatkuvasti täytettävänä. Onneksi talossa on sentään riittävästi hunajaa.
Alkaa oma huumori loppua tähän yskään. Onneksi vierellä häiriintyy öisin vain kuuro kissavanhus, joka joka tapauksessa korvaa öisen univajeensa päiväunilla.
Liikuntatreffitkin voi sujuvasti vaihtaa huonekalukauppatreffeiksi flunssan takia. Lämpimille silmille se sopii kyllä, oma pesä hänelläkin tarvitsee täydennystä. Mutta se alkaa jo harmittaa, että pusut jäävät saamatta, vaikka toki halaaminen ja kädestä pitäminen ovat kivoja nekin. Tämmöinen teiniromanssi oikein.
sunnuntai 31. tammikuuta 2016
keskiviikko 27. tammikuuta 2016
Miten tässä näin kävi?
Olen tässä käynyt keskustelua siitä, kuinka paljon vaikutan olemassaolollani ja halaavaa vertaistukea tarjoamalla omaa harkinta-aikaansa läpikäyvän ihmisen päätöksiin.
On tämä outo paikka oman historiani tuntien. Mutta asiat eivät ole yksinkertaisia ja reunaehdotkin muuttuvat matkan varrella. Lämpimillä silmillä on taakka kannettavana ja isoja asioita mielen päällä. Hän kysyy tuleeko meistä pari, jos hän sittenkin tämän päätöksen tekee, enkä minä voi antaa sitovaa vastausta. Hänen pitäisi ensin kohdata ne yksinäiset viikot ja itsensä uudelleen löytäminen toden teolla, ennen kuin voisin vilpittömästi sitoutua siihen viereen. Hetki kerrallaan olen siinä kyllä. Pidän kädestä ja muistutan, että hän selviää kyllä, kävi miten kävi. Suloinen, kiltti, avoin ja vilpitön ihminen.
Hän sanoo enkeliksi ja minä mietin hiljaa mielessäni, kuinka kauan kestää, ennen kuin nämä pyytämättä annetut valkoiset siivet muuttuvat mustiksi, koska en voi tarjota juuri nyt sitä selkeää pakoreittiä.
On tämä outo paikka oman historiani tuntien. Mutta asiat eivät ole yksinkertaisia ja reunaehdotkin muuttuvat matkan varrella. Lämpimillä silmillä on taakka kannettavana ja isoja asioita mielen päällä. Hän kysyy tuleeko meistä pari, jos hän sittenkin tämän päätöksen tekee, enkä minä voi antaa sitovaa vastausta. Hänen pitäisi ensin kohdata ne yksinäiset viikot ja itsensä uudelleen löytäminen toden teolla, ennen kuin voisin vilpittömästi sitoutua siihen viereen. Hetki kerrallaan olen siinä kyllä. Pidän kädestä ja muistutan, että hän selviää kyllä, kävi miten kävi. Suloinen, kiltti, avoin ja vilpitön ihminen.
Hän sanoo enkeliksi ja minä mietin hiljaa mielessäni, kuinka kauan kestää, ennen kuin nämä pyytämättä annetut valkoiset siivet muuttuvat mustiksi, koska en voi tarjota juuri nyt sitä selkeää pakoreittiä.
lauantai 23. tammikuuta 2016
Elämän jäljet
Tänäänkin olen kohdannut monia ihmisiä eri tavoin. Hoitanut asioita perheenjäsenten puolesta, ollut palveluja kilpailuttava asiakas, asiallisesti kommunikoiva ex-puoliso ja läppää heittävä, kuulumisia hupattava, toisten ihmisten elämästä kiinnostunut ystävä.
Toivon totisesti, että tämäkin päivä pitäisi elämäni suunnan sellaisena, ettei tällainen uutinen koskaan koskisi minua.
En tiedä onko kamalinta uutisessa se, että naisparkaa alettiin kaivata vasta 11 päivää edellisen kontaktin jälkeen vai se, että katoamisilmoituksen tekemiseen meni kokonainen viikko. Vai se, että ensimmäinen kaipaaja oli työnantaja.
Miten tuo kuvan iloisesti hymyilevä ihminen voi olla noin yksin?
Perheettömälle tuo tulevaisuus on pelottavan mahdollinen. Tällaiset uutiset saavat hätkähtämään, miten pienestä on kiinni, että elämäni olisi yhtä näkymätöntä kaikille kanssaihmisille. Mentoroitavani ihmettelisi, jos olisin päivän hiljaa. Äitini hätääntyisi, ellen vuorokauteen vastaisi hänen puheluunsa. Ystäväni eivät ehkä kaipaisi heti, mutta jos fese olisi useamman päivän mykkänä, sitä kyllä kummasteltaisiin. Tietysti on vielä se työnantaja. Ehkä joogasali.
Hennoista langoista on kiinni se, monentenako päivänä minua alettaisiin kaivata. Toivon, ettei siihen 11 päivää menisi. En halua testata.
Toivon totisesti, että tämäkin päivä pitäisi elämäni suunnan sellaisena, ettei tällainen uutinen koskaan koskisi minua.
En tiedä onko kamalinta uutisessa se, että naisparkaa alettiin kaivata vasta 11 päivää edellisen kontaktin jälkeen vai se, että katoamisilmoituksen tekemiseen meni kokonainen viikko. Vai se, että ensimmäinen kaipaaja oli työnantaja.
Miten tuo kuvan iloisesti hymyilevä ihminen voi olla noin yksin?
Perheettömälle tuo tulevaisuus on pelottavan mahdollinen. Tällaiset uutiset saavat hätkähtämään, miten pienestä on kiinni, että elämäni olisi yhtä näkymätöntä kaikille kanssaihmisille. Mentoroitavani ihmettelisi, jos olisin päivän hiljaa. Äitini hätääntyisi, ellen vuorokauteen vastaisi hänen puheluunsa. Ystäväni eivät ehkä kaipaisi heti, mutta jos fese olisi useamman päivän mykkänä, sitä kyllä kummasteltaisiin. Tietysti on vielä se työnantaja. Ehkä joogasali.
Hennoista langoista on kiinni se, monentenako päivänä minua alettaisiin kaivata. Toivon, ettei siihen 11 päivää menisi. En halua testata.
torstai 21. tammikuuta 2016
Vihainen nuori nainen
Sain eilen nauttia eloisasta kaupunkitunnelmasta ratikassa: pysäkiltäni nousi kyytiin myös sellainen rock-henkinen nuorimies nuori nainen vanavedessään. Neidon keskushermosto taisi olla jonkin vaikuttavan aineen vallassa. Hän huuteli miehelle kovaäänisesti, räyhäsi, vaati kontaktia. Kaveri yritti parhaansa mukaan olla reagoimatta vihaiseen naiseen. Vaihtoi vaunua, nainen seurasi. Olihan se piinallista meidän muiden matkustajien kannalta, jotka halusimme vain istua matkan ajan rauhassa työpäivän jälkeen. Eräs kanssamatkustaja sitten komensi nuoren naisen tomerasti ulos ja tämä totteli, vaikka huusi vielä oven suussa keuhkonsa kipeäksi kärsimäänsä vääryyttä ja vihaavansa miehiä. Kun ovet viimein saatiin kiinni kaikki saattoivat taas huokaista helpotuksesta. Matka jatkui ilman välikohtauksia. Nuori mies katseli edelleen ilmeettömästi ikkunasta ulos.
Olin luurit päässä enkä kuullut suurinta osaa kaplakasta, mutta se kävi selväksi, että jotain perusteellista vääryyttä naisparka tunsi kokeneensa tämän pokerinaamamiehen taholta. Suhdekiemuroita, monimutkaisia kuvioita. Valehtelua, kieroa peliä.
Vaikka oli piinallista kuunnella sitä estotonta raivoamista ja ratikan kylkien paukuttelua, en kuitenkaan voinut olla ihailematta sitä, miten vapautuneesti nuori nainen ilmaisi vihaansa. Antoi keuhkojensa laulaa, eikä taatusti jäänyt hautomaan kärsimäänsä vääryyttä. Voi kunpa osaisin edes hippusen verran puolustautua samalla tavalla silloin, kun minua kohdellaan huonosti. Ilman aineita tietysti ja ehdottomasti privaatisti, ei sen äänenvoimakkuudenkaan tarvitse tällä tasolla olla. Mutta että vihan tunteeni saisivat näkyä sen sijaan, että järkeilen ne pois oman mieleni hiljaisuuteen.
Olin luurit päässä enkä kuullut suurinta osaa kaplakasta, mutta se kävi selväksi, että jotain perusteellista vääryyttä naisparka tunsi kokeneensa tämän pokerinaamamiehen taholta. Suhdekiemuroita, monimutkaisia kuvioita. Valehtelua, kieroa peliä.
Vaikka oli piinallista kuunnella sitä estotonta raivoamista ja ratikan kylkien paukuttelua, en kuitenkaan voinut olla ihailematta sitä, miten vapautuneesti nuori nainen ilmaisi vihaansa. Antoi keuhkojensa laulaa, eikä taatusti jäänyt hautomaan kärsimäänsä vääryyttä. Voi kunpa osaisin edes hippusen verran puolustautua samalla tavalla silloin, kun minua kohdellaan huonosti. Ilman aineita tietysti ja ehdottomasti privaatisti, ei sen äänenvoimakkuudenkaan tarvitse tällä tasolla olla. Mutta että vihan tunteeni saisivat näkyä sen sijaan, että järkeilen ne pois oman mieleni hiljaisuuteen.
tiistai 19. tammikuuta 2016
Tuo pieni riivaaja
Luonnostekstien joukossa oli tämmöinen. En muista montako viikkoa vanha tämä on, mutta Tinder-ajaksi muutettuna kuitenkin pienen ikuisuuden ikäinen teksti. Voi mitä vuoristomaastoa mieleni on tuonkin hetken jälkeen kulkenut.
Siinä se nököttää, sinnikkään mykkänä. Ei vilku, ei pärise. Varmuuden vuoksi selaan vielä kerran kanavat läpi: whatsapp, tekstarit, yyveet. Ei mitään.
Ja kun sinne kolahtaa jotain ilahduttavaa, viivyttelen vastaukseni kanssa, ikään kuin puhelin ei olisi jatkuvasti samassa huoneessa kuin minäkin, aina valmiina. Muutama muka-coolisti vietetty minuutti, vielä viimeinen säätö sen kepeän pikkunokkelan vastauksen hiomiseen ennen kuin lähetä-namiska vilahtaa.
Ja taas odotellaan.
Jos sen lämmin katse on sittenkin haalistunut. Jos se ei enää haluakaan ottaa kädestä kiinni. Jos sekin on vihdoin tajunnut, miten kajahtanut idea tämä olisi.
Tämä vaihe ennen kuin selviää tuleeko tästä jutuntaimesta koskaan mitään. Aika käy pitkäksi ennen seuraavaa tapaamista. Voi kun ajoitus ja pilvilinnat voisivat joskus olla puolellani. Edes lyhyt, tuhoon tuomittu oikea suhde näiden iänikuisten virtuaalisäätöjen sijaan.
Samaan aikaan toisaalla:
Tekstariläppää heitetty Friendzonen kanssa parin tunnin ajan illasta. Hän kysyy miten flunssa jaksaa ja haluaa tietää, miksi tarkalleen olen kiinnostunut jostakin minua innostavasta jutusta. Muistaa mistä väreistä pidän. Saa taas nauramaan. Hihittelee minun jutuilleni.
Ja vaikka kuinka yritän, niin ei, häntä kohtaan tunnen vain kaverillisia juttuja. En halua hänen käsiään iholleni.
Sääli meitä kaikkia. Väärät ihmiset piirileikissä.Pitäisi varoa mitä toivoo.
Vuosipäivä
Tämä pieni varaventtiilini täällä bittiavaruuden uumenissa viettää tänään 1-vuotissynttäreitä. Silloin olin muutaman viikon harjoitellut hengittämistä omassa tilassa ja puoli vuotta muiden erotarinoita luettuani aloin itsekin raapustaa tuntemuksiani blogiin. Motiivina oli jotenkin dokumentoida eroprosessin harkintavaihe; toista kokemusta pitkästä suhteesta irrottautumisesta ei välttämättä koskaan tule. Harmitti jo, etten ollut aloittanut kirjoittamista heti, kun erkanemiseen johtavat tapahtumat alkoivat.
Mutta nyt on siis vuosi takana ja harkinta-aikakin loppui puolessa välissä. Elämä jatkuu, niin sen uskoinkin tekevän. Muistan, miten vaelsin vuokranvaaleita seiniä pitkin huoneistossani ja ihmettelin, että onko kotini todellakin nyt täällä. Niin vain kotiuduin sinnekin ja nyt, kun jo suunnittelen seuraavan muuttoni järjestelyjä, ajattelen kiitollisena tätä käytännöllistä kolosta, jossa sain rauhassa rakentaa elämääni alusta. Jatkan kohti uutta valoisalla mielellä, minua odottaa oma pieni rauhallinen kolo keskellä sykettä ja keski-ikäisen kulttuurinkuluttajan houkutuksia.
Kirjoitin ensimmäisessä raapustuksessani sormusaaveestani. Edelleen jos suljen silmäni, tunnen kolon nimettömässäni. En yhtä voimakkaana kuin aikaisemmin, mutta tunnen kuitenkin. Ja niin uskomatonta kuin se onkin, 13 kuukautta sormuksen pois ottamisen jälkeen sen jälki näkyy edelleen. Haaleana, mutta silti vielä selkeästi erottuvana. On se ollut painava osa arkeani näinkin konkreettisella tasolla 20 vuotta.
Heh, uusista alusvaatteistakin kirjoitin. No, edelleenkään kukaan ei kotiin kannettujen ostoksieni pukevuutta kommentoi. Se ei ole muuttunut: niin läheisellä tasolla en arkeani jaa kenenkään kanssa vieläkään. Vuoden takaisen minäni mielestä olisi ihmeellistä, että edes kaipaisin jotakuta vierelleni, niin absurdin kaukaiselta tuo ajatus tuntui silloin. Nyt kokeilen kaikenlaista, en ehkä tietoisesti ja tavoitteellisesti sitä suurta rakkautta etsien, vaan enemmänkin testaan, miltä deittailumaailma ja toisiin tutustuminen tuntuu. Oppia näistä haparoinneista on tullutkin roppakaupalla, en usko että tästä koulusta valmistutaan koskaan täysin viisaana. Tällä hetkellä profiilini nukkuvat, eikä oikeita treffejä ole tiedossa, sillä yritän pomppuisen kuukauden jälkeen keskittyä enemmän muuttooni ja omaan hyvinvointiini. Ainakin kaksi ystävää olen saanut näiden syksyn ja talven seikkailujen jäljiltä. Ei ollenkaan huono saavutus minusta.
Tästä blogista onkin tullut vaivihkaa enemmän sinkkublogi, kun irtautumiseni entisestä on edennyt tasolle, jossa en enää ajattele mennyttä elämääni tai entistä miestäni kovinkaan paljon. Suunta on selkeästi kohti uutta. Tässä taannoin havahduin ajatukseen, että miellän itseni tällä hetkellä enemmän sinkuksi kuin eronneeksi, kun vielä hetki sitten identiteetti meni vähän toisin päin. Eronnut sinkku olen toki edelleen.
En tiedä jatkaisinko tätä turinointiani edelleen ilman teitä lukijoita. Vaikka sitä kuvittelee raapustelevansa näitä lauseita ihan vain omaa päätään selvitelläkseen, niin kyllä sekin motivoi, että tietää jonkun näitä joskus lukevankin. Kiitos teille! Ja tietysti erityiskiitos teille, jotka olette joskus jaksaneet kommentoidakin näitä hämmentyneitä horinoitani. Se saa tuntemaan, ettei vaella näitä eronneen sinkun juurakkoisia polkuja sittenkään aivan yksin, vaikka huoneisto pysyy hiljaa, vain kissan hento kuorsaus säestää ajatuksiani ja ikkunasta katsoo talven hiljainen pimeys.
Mutta nyt on siis vuosi takana ja harkinta-aikakin loppui puolessa välissä. Elämä jatkuu, niin sen uskoinkin tekevän. Muistan, miten vaelsin vuokranvaaleita seiniä pitkin huoneistossani ja ihmettelin, että onko kotini todellakin nyt täällä. Niin vain kotiuduin sinnekin ja nyt, kun jo suunnittelen seuraavan muuttoni järjestelyjä, ajattelen kiitollisena tätä käytännöllistä kolosta, jossa sain rauhassa rakentaa elämääni alusta. Jatkan kohti uutta valoisalla mielellä, minua odottaa oma pieni rauhallinen kolo keskellä sykettä ja keski-ikäisen kulttuurinkuluttajan houkutuksia.
Kirjoitin ensimmäisessä raapustuksessani sormusaaveestani. Edelleen jos suljen silmäni, tunnen kolon nimettömässäni. En yhtä voimakkaana kuin aikaisemmin, mutta tunnen kuitenkin. Ja niin uskomatonta kuin se onkin, 13 kuukautta sormuksen pois ottamisen jälkeen sen jälki näkyy edelleen. Haaleana, mutta silti vielä selkeästi erottuvana. On se ollut painava osa arkeani näinkin konkreettisella tasolla 20 vuotta.
Heh, uusista alusvaatteistakin kirjoitin. No, edelleenkään kukaan ei kotiin kannettujen ostoksieni pukevuutta kommentoi. Se ei ole muuttunut: niin läheisellä tasolla en arkeani jaa kenenkään kanssa vieläkään. Vuoden takaisen minäni mielestä olisi ihmeellistä, että edes kaipaisin jotakuta vierelleni, niin absurdin kaukaiselta tuo ajatus tuntui silloin. Nyt kokeilen kaikenlaista, en ehkä tietoisesti ja tavoitteellisesti sitä suurta rakkautta etsien, vaan enemmänkin testaan, miltä deittailumaailma ja toisiin tutustuminen tuntuu. Oppia näistä haparoinneista on tullutkin roppakaupalla, en usko että tästä koulusta valmistutaan koskaan täysin viisaana. Tällä hetkellä profiilini nukkuvat, eikä oikeita treffejä ole tiedossa, sillä yritän pomppuisen kuukauden jälkeen keskittyä enemmän muuttooni ja omaan hyvinvointiini. Ainakin kaksi ystävää olen saanut näiden syksyn ja talven seikkailujen jäljiltä. Ei ollenkaan huono saavutus minusta.
Tästä blogista onkin tullut vaivihkaa enemmän sinkkublogi, kun irtautumiseni entisestä on edennyt tasolle, jossa en enää ajattele mennyttä elämääni tai entistä miestäni kovinkaan paljon. Suunta on selkeästi kohti uutta. Tässä taannoin havahduin ajatukseen, että miellän itseni tällä hetkellä enemmän sinkuksi kuin eronneeksi, kun vielä hetki sitten identiteetti meni vähän toisin päin. Eronnut sinkku olen toki edelleen.
En tiedä jatkaisinko tätä turinointiani edelleen ilman teitä lukijoita. Vaikka sitä kuvittelee raapustelevansa näitä lauseita ihan vain omaa päätään selvitelläkseen, niin kyllä sekin motivoi, että tietää jonkun näitä joskus lukevankin. Kiitos teille! Ja tietysti erityiskiitos teille, jotka olette joskus jaksaneet kommentoidakin näitä hämmentyneitä horinoitani. Se saa tuntemaan, ettei vaella näitä eronneen sinkun juurakkoisia polkuja sittenkään aivan yksin, vaikka huoneisto pysyy hiljaa, vain kissan hento kuorsaus säestää ajatuksiani ja ikkunasta katsoo talven hiljainen pimeys.
perjantai 15. tammikuuta 2016
Muistijälki
Tiedättekö sen tunteen, kun silloin nuorena bänksien jälkeen se entinen löysi heti Sen Oikean, jonka kanssa muutettiin yhteen/mentiin naimisiin? Ai ette vai? Minä kyllä muistan tämän. Jossain vaiheessa se tuntui olevan oikein sääntö: minun jälkeeni ikuinen rakkaus.
Jotain saman sukuista tunnetta olin havaitsevinani, kun lämpimät silmät viestittää, että he eksänsä kanssa sittenkin vielä yrittävät tämän kevään saada palikkansa järjestykseen.
Jotain saman sukuista tunnetta olin havaitsevinani, kun lämpimät silmät viestittää, että he eksänsä kanssa sittenkin vielä yrittävät tämän kevään saada palikkansa järjestykseen.
torstai 14. tammikuuta 2016
Laatikoita
Asukkaista tyhjentyneen asunnon raivaaminen jättää väkisinkin jonkinlaisen jäljen, ainakin suhteessa tavaroihin. Koriste-esineisiin. Muistoihin. Olen ollut muutamassa mukana, tulevia on varmasti edessä.
Pyykätty puhdas paita, jossa on se tärkeä rintatasku lukulaseja varten. Mutta kun käyttäjä poistuu, tulee sinänsä siististä ja huolellisesti valitusta paidasta turha: jonkun käytetty vähän vanunut lumppu. Valokuvat, joiden henkilöitä kukaan ei enää tunnista. Häälahjaksi saatu ruma maljakko, jota on uskollisesti säilytetty hyllyn päällä. Kasa vuosien saatossa talteen leikeltyjä lehtiartikkeleita. Kaikki elämän aikana kertyneet kirjat. Mitä näitä nyt on: ihmiselle tärkeitä asioita, joiden kohtaloa kuolinpesän surevat perkaajat tuskailevat.
Tällaisesta tulevaa tyhjennysurakkaa silmäilevästä reissusta tulin kotiin entisen mieheni väliaikaisasunnon kautta ja näin sielläkin lyhyesti eteisessä piipahtaessani palasia entisestä elämästäni pahvilaatikoissa, odottamassa lopullista ratkaisua. Samoja laatikoita on myös kotonani, tulevaa varten.
Elämän purkaminen pahvilaatikoiden kokoisiksi paloiksi on surullinen näky. Tavarat eivät elä laatikoissa. Siellä niistä tulee painavia säilytysongelmia. Jonkin elämässä on päättynyt ja jälkeen jääneet raivaavat tilaa muulle.
Elämä jatkuu, kun laatikot saa purettua ja tavarat - ne jotka selviävät ison luudan lakaisusta - pääsevät taas hengittämään vapaasti, olemaan tärkeitä.
Pyykätty puhdas paita, jossa on se tärkeä rintatasku lukulaseja varten. Mutta kun käyttäjä poistuu, tulee sinänsä siististä ja huolellisesti valitusta paidasta turha: jonkun käytetty vähän vanunut lumppu. Valokuvat, joiden henkilöitä kukaan ei enää tunnista. Häälahjaksi saatu ruma maljakko, jota on uskollisesti säilytetty hyllyn päällä. Kasa vuosien saatossa talteen leikeltyjä lehtiartikkeleita. Kaikki elämän aikana kertyneet kirjat. Mitä näitä nyt on: ihmiselle tärkeitä asioita, joiden kohtaloa kuolinpesän surevat perkaajat tuskailevat.
Tällaisesta tulevaa tyhjennysurakkaa silmäilevästä reissusta tulin kotiin entisen mieheni väliaikaisasunnon kautta ja näin sielläkin lyhyesti eteisessä piipahtaessani palasia entisestä elämästäni pahvilaatikoissa, odottamassa lopullista ratkaisua. Samoja laatikoita on myös kotonani, tulevaa varten.
Elämän purkaminen pahvilaatikoiden kokoisiksi paloiksi on surullinen näky. Tavarat eivät elä laatikoissa. Siellä niistä tulee painavia säilytysongelmia. Jonkin elämässä on päättynyt ja jälkeen jääneet raivaavat tilaa muulle.
Elämä jatkuu, kun laatikot saa purettua ja tavarat - ne jotka selviävät ison luudan lakaisusta - pääsevät taas hengittämään vapaasti, olemaan tärkeitä.
sunnuntai 10. tammikuuta 2016
Lutuista, mutta...
Johan tästä soppa syntyy. Viikonloppuvieraani lämpimät silmät lähtivät juuri kohti päivän velvoitteita. Tämmöinen pieni suhteenpoikanen, jonka ympärillä liehuu punalippuja enemmän kuin oppikirjojen mukaan pitäisi. Alkaen vaikkapa siitä, että lämpimien silmien eksällä on sama etunimi kuin minulla. Suhteelta tämä tosiaan jo tuntuu, vaikka vasta alkuaskelia taaperretaan. Mutta mutta...
On ihanaa, kun joku katsoo silmiin ihastuneena. Suukottaa hellästi, pitää lähellä. Itse asiassa ne hellät pusut ovat pökerryttävän ihania. Tehtiin yhdessä ruokaa, kuunneltiin paljon kaikenlaista musiikkia. Juteltiin ensimmäisen erovuoden tunnelmista. Hänellä se kun on vasta aluillaan (ISO punainen lippu). No kasvattava laastarikin kelpaisi minulle. Mutta...
Kiltti ja hellä, eli täyttää muutamia ykköstason vaatimuksia. Jalat maassa, huolimatta tuulisesta tilanteestaan. Hyväsydäminen, kunnollinen mies, joka hänkin rakastaa merta ja merenrantaa. Jonka pehmeät suukot siis saavat pään pyörälle. Mainitsinko jo?
Ja sitten kuitenkin... No taustat ovat taas erilaiset, mutta johan olen oppinut, ettei miehen tarvitse olla kovin koulutettu ollakseen ihana. Mutta tämä aikuisempi läheisyys... Olen vähän hämmentynyt. Meillä tuntuu olevan vähän (paljon) eroa siinä miten siihen suhtaudumme. Mitenhän tässä mahtaa käydä? Liian aikaista sanoa vielä, mutta kysymys on ilmassa.
On ihanaa, kun joku katsoo silmiin ihastuneena. Suukottaa hellästi, pitää lähellä. Itse asiassa ne hellät pusut ovat pökerryttävän ihania. Tehtiin yhdessä ruokaa, kuunneltiin paljon kaikenlaista musiikkia. Juteltiin ensimmäisen erovuoden tunnelmista. Hänellä se kun on vasta aluillaan (ISO punainen lippu). No kasvattava laastarikin kelpaisi minulle. Mutta...
Kiltti ja hellä, eli täyttää muutamia ykköstason vaatimuksia. Jalat maassa, huolimatta tuulisesta tilanteestaan. Hyväsydäminen, kunnollinen mies, joka hänkin rakastaa merta ja merenrantaa. Jonka pehmeät suukot siis saavat pään pyörälle. Mainitsinko jo?
Ja sitten kuitenkin... No taustat ovat taas erilaiset, mutta johan olen oppinut, ettei miehen tarvitse olla kovin koulutettu ollakseen ihana. Mutta tämä aikuisempi läheisyys... Olen vähän hämmentynyt. Meillä tuntuu olevan vähän (paljon) eroa siinä miten siihen suhtaudumme. Mitenhän tässä mahtaa käydä? Liian aikaista sanoa vielä, mutta kysymys on ilmassa.
torstai 7. tammikuuta 2016
Teekupin mittainen tiivistys elämästä
Treffikumppaneille joutuu selittämään elämänsä teekupposen mittaisella raamilla kerta toisensa jälkeen. Siitä alkaa muodostua puoliautomaattinen mantra, jossa pikakelataan lapsuus, nuoruus ja aikuisuus vaikutusalueineen ja päätapahtumineen. Painotukset saattavat vaihdella hiukan kuulijan mukaan, mutta perussetti alkaa olla aika kompakti.
Sitten on se kysymys, joka yleensä nostetaan tavalla tai toisella pöydälle, yleensä jotenkin hienotunteisesti ja anteeksi pyytäen, mutta aina erityinen keskittynyt katse silmissä. Tämä aihe kiinnostaa. Miksi minulla ei ole lapsia?
Totuin elämäni aikana pitämään lapsettomuutta niin yksityisenä asiana, ettei sitä lähimpiä lukuunottamatta ollut juurikaan tarvetta selittää juurta jaksain muille. Mutta ymmärrän kyllä, että elämänkumppania etsiessä tämä aihe on käsiteltävä, etenkin jos toisella on niitä alaikäisiä huollettavia.
Olen siis tästäkin tarinasta joutunut tekemään teekupilliseen mahtuvan tiivistelmän. Ja tähän olen liittänyt paitsi ne tärkeimmät henkilökohtaiset kokemukset myös vähän asioita, joita en tainnut edes entiselle puolisolleni kertoa.
Minähän olen lapseton omasta tahdostani. Päätös ei kuvasta suhtautumistani lapsiin yleensä, vain omaan arviooni siitä, miten pelottavaa minusta olisi itse olla äiti. Muutama muisto ajalta jolloin kummipoikani, jonka herkkyydessä näen paljon jotain tunnistettavaa, oli pieni: kuinka riipaisevaa oli seurata vierestä tuon herkkyyden törmäystä arkimaailmaan. Äitinä olisin tehnyt sitä joka ainoa päivä. Elina Hirvosen kirjassa "Kun aika loppuu" on kuvattu samaa tunnetta yhdessä lyhyessä luvussa. Ratikan ikkunasta heijastuva kuva pojasta, jolla on jähmettynyt hymy kasvoillaan.
Se on jotain aivan muuta kuin pelkoa tarharumban, toppapukutaistojen tai sisarusriitojen selvittelyn väsyttävyydestä. Arjesta olisin uskonut pärjääväni joten kuten. Mutta hitaasti nakertavasta riittämättömyyden tunteesta ja jatkuvasta särkymisestä en uskonut selviäväni. Siksi niitä omia ei ole, entiseen puolisooni liittyvien syiden lisäksi (vahvoja syitä nekin). Tämä lasi oli minulle aina puolityhjä, vaikka hyvin ymmärsin, että toisessa valossa sen olisi hyvinkin voinut nähdä puolitäytenä.
En ole ollenkaan varma, ovatko perheelliset treffikumppanit ymmärtäneet selityksestäni yhtään mitään. Se taitaa olla niin vieras ja teoreettisen tuntuinen pelko lapsiarkea eläneen korviin. Mutta se on tainnut mennä jakeluun, että syyt ovat henkilökohtaisia, eivät yleisiä.
Asia on ollut taas tapetilla, kun iltapusuviestejä tulee mieheltä, joka on juuri lukenut lapsilleen iltasadun. Miten tämmöinen nainen sopisi kuvioon? Kannattaako edes yrittää?
Sitten on se kysymys, joka yleensä nostetaan tavalla tai toisella pöydälle, yleensä jotenkin hienotunteisesti ja anteeksi pyytäen, mutta aina erityinen keskittynyt katse silmissä. Tämä aihe kiinnostaa. Miksi minulla ei ole lapsia?
Totuin elämäni aikana pitämään lapsettomuutta niin yksityisenä asiana, ettei sitä lähimpiä lukuunottamatta ollut juurikaan tarvetta selittää juurta jaksain muille. Mutta ymmärrän kyllä, että elämänkumppania etsiessä tämä aihe on käsiteltävä, etenkin jos toisella on niitä alaikäisiä huollettavia.
Olen siis tästäkin tarinasta joutunut tekemään teekupilliseen mahtuvan tiivistelmän. Ja tähän olen liittänyt paitsi ne tärkeimmät henkilökohtaiset kokemukset myös vähän asioita, joita en tainnut edes entiselle puolisolleni kertoa.
Minähän olen lapseton omasta tahdostani. Päätös ei kuvasta suhtautumistani lapsiin yleensä, vain omaan arviooni siitä, miten pelottavaa minusta olisi itse olla äiti. Muutama muisto ajalta jolloin kummipoikani, jonka herkkyydessä näen paljon jotain tunnistettavaa, oli pieni: kuinka riipaisevaa oli seurata vierestä tuon herkkyyden törmäystä arkimaailmaan. Äitinä olisin tehnyt sitä joka ainoa päivä. Elina Hirvosen kirjassa "Kun aika loppuu" on kuvattu samaa tunnetta yhdessä lyhyessä luvussa. Ratikan ikkunasta heijastuva kuva pojasta, jolla on jähmettynyt hymy kasvoillaan.
Se on jotain aivan muuta kuin pelkoa tarharumban, toppapukutaistojen tai sisarusriitojen selvittelyn väsyttävyydestä. Arjesta olisin uskonut pärjääväni joten kuten. Mutta hitaasti nakertavasta riittämättömyyden tunteesta ja jatkuvasta särkymisestä en uskonut selviäväni. Siksi niitä omia ei ole, entiseen puolisooni liittyvien syiden lisäksi (vahvoja syitä nekin). Tämä lasi oli minulle aina puolityhjä, vaikka hyvin ymmärsin, että toisessa valossa sen olisi hyvinkin voinut nähdä puolitäytenä.
En ole ollenkaan varma, ovatko perheelliset treffikumppanit ymmärtäneet selityksestäni yhtään mitään. Se taitaa olla niin vieras ja teoreettisen tuntuinen pelko lapsiarkea eläneen korviin. Mutta se on tainnut mennä jakeluun, että syyt ovat henkilökohtaisia, eivät yleisiä.
Asia on ollut taas tapetilla, kun iltapusuviestejä tulee mieheltä, joka on juuri lukenut lapsilleen iltasadun. Miten tämmöinen nainen sopisi kuvioon? Kannattaako edes yrittää?
maanantai 4. tammikuuta 2016
Levon merkitys
Nukuin ensimmäistä kertaa viikkoon enimmäkseen hyvän yön. Flunssa oli ripeltänyt uneni pieniksi levottomiksi horroksiksi puolenyön ja aamuneljän väliin, vaikka tavallisesti olen oikein hyväunista sorttia. Ei ihme, että ajatukset alkoivat loppuviikosta olla aika synkähköjä ja olo fyysisten tukkeiden lisäksi henkisestikin vähän näköalaton.
Yksi parempi yö tekee ihmeitä: Nyt ne asiat, jotka eilen ahkerasti sekoittivat pahan mielen pataani, tuntuvat keveämmiltä. Päästän niistä irti; en voi niihin kuitenkaan lopultakaan vaikuttaa ja vaikka lopputulos olisi pelkäämäni kaltainen, ei se estä minua jatkamasta omalla tielläni kohti parempaa oloa ja positiivista energiaa. Tulee muita hyviä hetkiä, ihan varmasti. On vain jaksettava odottaa ja autettava universumia järjestämään hyville asioille mahdollisuuksia. Jos lämpimillä silmillä on sittenkin kylmät jalat, niin sitten vain on. Kohtasimme kuitenkin.
Hyvä lista tämäkin yksinäisen sinkkuillan synkempiin hetkiin.
Yksi parempi yö tekee ihmeitä: Nyt ne asiat, jotka eilen ahkerasti sekoittivat pahan mielen pataani, tuntuvat keveämmiltä. Päästän niistä irti; en voi niihin kuitenkaan lopultakaan vaikuttaa ja vaikka lopputulos olisi pelkäämäni kaltainen, ei se estä minua jatkamasta omalla tielläni kohti parempaa oloa ja positiivista energiaa. Tulee muita hyviä hetkiä, ihan varmasti. On vain jaksettava odottaa ja autettava universumia järjestämään hyville asioille mahdollisuuksia. Jos lämpimillä silmillä on sittenkin kylmät jalat, niin sitten vain on. Kohtasimme kuitenkin.
Hyvä lista tämäkin yksinäisen sinkkuillan synkempiin hetkiin.
lauantai 2. tammikuuta 2016
Muutosten vuosi
Ajattelin ensin, että katsoisin vuoden takaiseen peruutuspeiliin vasta, kun tämä pikku blogini saa täräyttää kermakakkuunsa yhden kynttilän. Mutta tässä vuoden ensimmäisen pimeän illan hämyssä ajatus karkaa väkisin viime vuoden hetkiin. Välähdyksiin, jotka jäivät tavalla tai toisella mieleen.
Tietysti koko vuosi oli kaoottinen, hiljainen, itkuinen, myllertävä, arvaamaton ja arvattava, yllätyksiä täynnä. Kaikkea sävytti muutos. Töissäkin, vaikka se oli elämäni stabiilein paalu, jossa suuretkin muutokset tuntuivat marginaaliselta puuhastelulta yksityiselämään verrattuna.
Ennen kuin tammikuun ensimmäinen puolikas oli kulunut, olin hukannut kolmet hansikkaat ja kaksi hattua jonnekin. Ajatukseni taisivat olla hiukan sekaisin tuolloin. Saatoin täyttää iltani bussimatkailemalla Ikean löytötavaraosastolle kysymään myssyni perään ihan vain siksi, että päivä kuluisi jotenkin loppuun.
Vuoden edetessä surin sitä, miten kiire entisellä miehellä oli jatkaa eteenpäin ja jättää minut ja jaettu arkemme taakse. Vähitellen irtauduin itsekin ajatuksesta, että olisimme enää me. En enää kaivannut häneltä huomiota. Nyt hän tekee oppikirjamaisen suorituksen elämäänsä haltioituneena jatkavana, uuden nuoren onnen löytäneenä miehenä. Ja minä suhtaudun tähänkin rauhallisesti. Hän toimii luontonsa mukaisesti.
Pari käytännön elämän umpisolmua aukesi vuoden aikana. Helpotus oli suuri.
Syksy toi äkillisen täyskäännöksen suhtautumisessani uuteen suhteeseen; äkkiä kaipasinkin hellyyttä elämääni, jotain uutta ihmistä rinnalleni. Aikaisemmin ajatus oli täysin mahdoton. Tai ainakin tein kokeiluja siihen suuntaan, vaikken ollut varma olinko varsinaisesti valmis.
Kävin ensimmäisillä treffeillä; pelottavinta mitä olin hetkeen tehnyt. Jännitti käsittämättömän paljon. Siitä selvittyäni seuraavat sujuivatkin paljon rennommin. Koin pieniä pettymyksiä, mutta otin myös askelia lähemmäs, päästin toisen lähelle. Sellaista henkilökohtaisen reviirin tanssia. Muistan hetken, kun päätin, etten tästä väisty, annan toisen olla siinä vähän liian lähellä. Hän huomasi mitä tein, ettei se ollut vahinko, ja piti siitä. Tässäkin askellus osui välillä varpaille, mutta kaikki menee opettelun piikkiin. Tämä osuus elämästäni on edelleen turbulenttia. Opin että reaalimaailman viikko on ikuisuus tinder-todellisuudessa. Ja yhä edelleen ihmettelen, miten treffeillä kuuluu käyttäytyä.
Senkin opin, että tunneiksi luultu marginaali kaksien peräkkäisten treffien välillä voi sulaa kolmeksi minuutiksi. En aio toistaa kokeilua.
Yritän muistaa keinuessa kiinnittää välillä katseeni horisonttiin, jotta perspektiivi säilyisi. Ja nauraa ystävieni kanssa aina kun voin.
Muutaman kuukauden kuluttua minulla on uusi oma koti. Ja sieltä voi jatkaa matkaani kohti seesteisempiä aikoja. Elämä jatkuu sisäistä valoa vahvistaen, ainakin toivon niin.
Tietysti koko vuosi oli kaoottinen, hiljainen, itkuinen, myllertävä, arvaamaton ja arvattava, yllätyksiä täynnä. Kaikkea sävytti muutos. Töissäkin, vaikka se oli elämäni stabiilein paalu, jossa suuretkin muutokset tuntuivat marginaaliselta puuhastelulta yksityiselämään verrattuna.
Ennen kuin tammikuun ensimmäinen puolikas oli kulunut, olin hukannut kolmet hansikkaat ja kaksi hattua jonnekin. Ajatukseni taisivat olla hiukan sekaisin tuolloin. Saatoin täyttää iltani bussimatkailemalla Ikean löytötavaraosastolle kysymään myssyni perään ihan vain siksi, että päivä kuluisi jotenkin loppuun.
Vuoden edetessä surin sitä, miten kiire entisellä miehellä oli jatkaa eteenpäin ja jättää minut ja jaettu arkemme taakse. Vähitellen irtauduin itsekin ajatuksesta, että olisimme enää me. En enää kaivannut häneltä huomiota. Nyt hän tekee oppikirjamaisen suorituksen elämäänsä haltioituneena jatkavana, uuden nuoren onnen löytäneenä miehenä. Ja minä suhtaudun tähänkin rauhallisesti. Hän toimii luontonsa mukaisesti.
Pari käytännön elämän umpisolmua aukesi vuoden aikana. Helpotus oli suuri.
Syksy toi äkillisen täyskäännöksen suhtautumisessani uuteen suhteeseen; äkkiä kaipasinkin hellyyttä elämääni, jotain uutta ihmistä rinnalleni. Aikaisemmin ajatus oli täysin mahdoton. Tai ainakin tein kokeiluja siihen suuntaan, vaikken ollut varma olinko varsinaisesti valmis.
Kävin ensimmäisillä treffeillä; pelottavinta mitä olin hetkeen tehnyt. Jännitti käsittämättömän paljon. Siitä selvittyäni seuraavat sujuivatkin paljon rennommin. Koin pieniä pettymyksiä, mutta otin myös askelia lähemmäs, päästin toisen lähelle. Sellaista henkilökohtaisen reviirin tanssia. Muistan hetken, kun päätin, etten tästä väisty, annan toisen olla siinä vähän liian lähellä. Hän huomasi mitä tein, ettei se ollut vahinko, ja piti siitä. Tässäkin askellus osui välillä varpaille, mutta kaikki menee opettelun piikkiin. Tämä osuus elämästäni on edelleen turbulenttia. Opin että reaalimaailman viikko on ikuisuus tinder-todellisuudessa. Ja yhä edelleen ihmettelen, miten treffeillä kuuluu käyttäytyä.
Senkin opin, että tunneiksi luultu marginaali kaksien peräkkäisten treffien välillä voi sulaa kolmeksi minuutiksi. En aio toistaa kokeilua.
Yritän muistaa keinuessa kiinnittää välillä katseeni horisonttiin, jotta perspektiivi säilyisi. Ja nauraa ystävieni kanssa aina kun voin.
Muutaman kuukauden kuluttua minulla on uusi oma koti. Ja sieltä voi jatkaa matkaani kohti seesteisempiä aikoja. Elämä jatkuu sisäistä valoa vahvistaen, ainakin toivon niin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)