Pienen pieni maailma

Välillä sitä törmää vaikkapa fesen kaverilistoja tutkiessaan siihen, että piirit ovat tämän kokoisessa maassa helposti pienet. Ihmisten välillä löytyy joskus yllättäviäkin kytköksiä, jotka tarkemmin ajateltuna eivät ole ollenkaan kummallisia: meitä on täällä kerta kaikkiaan niin pieni joukko, että verkostoista alkaa helposti löytyä kaikenlaista hauskaa, kun vähän kaivelee.

Olin ensitreffeillä mukavan kaverin kanssa ja siinä jutustellessa paljastui, että olemme opiskelleet samalla kampuksella samaan aikaan. Harrastaneet hiukan samoja asioita. Oli hauskaa tutustua kerrankin tyyppiin, joka tuntui elävän samassa maailmassa kuin minä. On toki erittäin kiinnostavaa ihmetellä kerta toisensa jälkeen erilaisten ihmisten elämää ja ajattelua ja miten toisenlaiselta maailma näyttää toisen ihmisen näkökulmasta. Pohtia mitä tältä ihmiseltä oppisin, jos tutustuisimme paremmin. Mutta tuntui kyllä hyvältä kerrankin vähän huokaista kaiken tuttuudelle; tuntui että tämän hansikkaan sovittamisesta ei tulisi kovin vaikeaa.

Sitten ne yhdistävät asiat tulivat lähemmäs ja lähemmäs. Kaverilla alkoi tiettyjä juttuja yhdistellessä raksuttaa.

Lopulta paljastui, että itse asiassa mekin olemme treffikaverin kanssa tavanneet aikaisemmin. Siinä entisessä elämässä. Olen käynyt hänen kodissaan silloin, kun kummankin elämäntilanne oli vallan toinen. En muistanut käyntiä hyvin, mutta aikani kaiveltuani yksityiskohtia palautui mieleeni. Mieheen en silloin tietysti ollut kiinnittänyt paljoakaan huomiota.

Tuntui hurjalta. Nauratti. On tämä elämä hassua välillä.

Viiletystä ja hulinaa

Viikon sisällä on kaksi muuttoa, täysin uusien työskentelytapojen opettelu duunissa, yksi kuolinpesän siivous, pikkuasunnon seinien maalaus ja kolmet tinder-treffit. Ei ihme, ettei minun pääni pysy perässä. Peruspatalaiska perusminäni ihmettelee tätä vilinää, kiristelee vähän hampaitaan ja jatka punnertamista. Jospa tämä alkaisi muutaman päivän kuluttua helpottaa. Jaksaa jaksaa.

Epäuskoista hymähtelyä pää petäjässä

Ei ole totta.

Tämä kaava on nähty tässä treffisyksyn ja -talven aikana aikaisemminkin: tapaan kivalta vaikuttavan kaverin, hymyilyttää sellaisella ujolla tavalla, tapaamme uudelleen. Ja vielä. Siitä tulee pieni suhde. Mies on alussa ihastuneempi, minä lämpenen siinä matkan varrella enemmän, kun tutustun kaveriin paremmin.

Alkukankeuksien jälkeen päästään tasolle, jossa koen voivani huokaista ja alan jo uskoa olevani oikeasti mukana jossain suhteentapaisessa.

Sitten yhtäkkiä tulee normaalien pusuviestipäivien jälkeen radiohiljaisuuspäivä. Ongittuna saan lyhyen viestin, että tarvitaan aikalisä, ilman lisäselityksiä. Niitä odotellessa sitä siirtää vaivihkaa uskonsa miesten välittämisen pysyvyyteen mielikuvitusmaailman puolelle, jonne se kaikkien keräämieni todisteiden perusteella kuuluu.

Taisin vastikään mainita, ettei ennustus eronsa alkutaipaleella olevan miehen kanssa vehtaamiselle ole kaksinen. Äkkikäännöksiä, joihin ei voi itse vaikuttaa. Juonenkäänteitä, jotka paljastavat, ettei minulla tässä tarinassa olekaan pääosa, vaan olinkin se plot device.

Aika helppo päätellä mitä tästä pitäisi oppia.

Puolietäsuhde

Viikolla tapahtuneen mesesäätämisen jälkeen tilanne on se, että tämmöinen puolittainen etäsuhde lämpimien silmien kanssa jatkuu. Tarjosin mahdollisuutta vetäytyä kunnolla toipumaan rankasta elämänvaiheesta ja uuden opettelusta, mutta ei, ei hän tosiaankaan sitä halua, vaikka meille on aikaa vähän kaiken tämän keskellä. Se vähäinen yhteinen aika on sitten aika latautunutta, mutta sen kanssa on nyt sitten vain elettävä. Kasvattavan suhteen kasvukipuja.

Miten tätä nyt kuvaisi parhaiten? Bonusvertaistukisuhde. Pelastuslauttana en viihdy, joten edelleenkään pidemmälle meneviä sitoutumisia ei sanota ääneen. Voimakkain yhdistävä tekijä on erokokemus kaikkine edeltävine kommervenkkeineen. Rakkaus musiikkiin ja mereen. Tapa ottaa tosiasiat vastaan sellaisenaan. Ajoitusongelmia vain riittää. Eihän ennuste tämmöisellä virityksellä ole kai kaksinen, mutta toistaiseksi tämä kelpaa näin. Ei tunnu siltä, että tässä heittäydyttäisiin nyt suin päin loppuelämän kestävän suhteen alkuhybrikseen. Ennemminkin astellaan varovasti rantaveteen ja totutellaan veden lämpöön hitaasti edeten: onko vesi sittenkin liian kylmää ihoa vasten?

Hmm. Olenkohan minä enää oikea sinkku ensinkään?

Ehkä ne siivet eivät vielä kanna

Ajoitusongelmia sen tavanomaisen toisiinsa tutustuvien, suhdetta kokeilevien etsiskelijöiden alkuhapuilun lisäksi. Sitä kannettavaa taitaa vain olla mukana aivan liikaa juuri nyt. Minä haluan suhteen, josta ei tule haikea tai halju olo edes välillä, ei ainakaan vasta reilun kuukauden jälkeen.

Näimme lämpimien silmien kanssa ja kyllähän miesparan kuorma tuntuu. Vaikka meidän pikku juttumme kehittymisen on sovittu olevan taustalla, että se väistää kaikkea eteen tulevaa muuta käsiteltävää, että meistä ei tule ottaa yhtään lisäpaineita elämään juuri nyt, niin tuleehan niitä odotuksia ja tulevaisuuden kysymysmerkkejä väkisinkin eteen pureskeltavaksi. Ja se painaa. Näkeehän sen. Huokaus äänessä, kun hän vastaa puhelimeen lapselleen ollessaan kanssani. Kasvoilla hetken viivähtänyt ahdistunut ryppy kulmien välissä, kun puhelimen paikannussovellus laitetaan pois päältä, etteivät lapset turhaan ihmettele. Ajatukset arjen rutiinien muuttumisesta.

Pesäänsä purkavan ihmisen tuska. Haluaa jotain omaa, mutta ei vain ole vielä ihan valmis siihen, että hänellä on erillistä elämää, jota lasten ei juuri nyt ole tarpeen tuntea. Eikä ehkä itse tunnista sitä, ettei ole valmis. Janoaa halauksia, mutta on sittenkin epävarma ottamaan niitä vastaan.

Minä, joka ymmärrän liiankin hyvin. Häivytän omat tunteeni, kun näen miten sumuista toisen ahdistuksessa välillä on. Ja yksin jäätyäni tunnen kuinka onttoa on, kun ei voi olla varma omasta vapaudestaan kiintyä. Ja sitten on sekin, että minun mutkaton tapani olla lähellä on jotenkin määrittelemättömällä tavalla liikaa.

Juuri nyt ajattelen, että ansaitsen sittenkin jotain iloisempaa. Ehkä jostain löytyisi ihminen, jolle minä en tuntisi aiheuttavani elämässä ylikuormitusta.

Kohti terveempiä aikoja

Varovasti lenkkaria toisen eteen pimeillä, jäisillä teillä. Sateen jäljiltä jäät olivat saaneet kiiltävän pyöreät muodot ja lätäköitä viereen. Nastattomilla kengillä tuossa oli välillä petollista hölkötellä, mutta jotenkin tämä pitkän flunssaputken liikkumattomuus oli saatava katkaistua. Tuntuihan se viikkojen himmailu askeltamisessa, mutta yllättävän reippaasti sitä kuitenkin jaksoi juosta pitkän tauon jälkeen. Eikä edes yskittänyt jälkikäteen. Ehkä minä sittenkin näen vielä terveitäkin päiviä tänä talvena. Oli mukavaa päästä pitkästä aikaa liikkumisen makuun sairastelun, matkustelun ja muuton järjestelyyn menevän ajan jälkeen.

Vuoden aikana olen vain oppinut, että liikkumisella on vaikutusta siihen, miten pääni jaksaa. Synkemmät kierrokset pysyvät kauempana, jos vain jaksan välillä hikoilla.

Siinä juostessa ajattelin taas sydän syrjälläni eroperheiden vanhempien taakkaa: sitä päivää, jolloin on pakko särkeä omien lastensa sydämet ja kertoa, että perhe hajoaa. Lohduttaa, vastata kysymyksiin,  niihinkin, joihin ei vielä vastauksia ole.

Miten sellaisista päivistä selvitään tuntematta itseään ihan typerryttävän huonoksi vanhemmaksi? Oman usko siihen, että ero on paras ratkaisu on kyllä varmasti punnittu tarkkaan, ennen kuin tämä vaihtoehto tuodaan lasten eteen.

Miten lohduttaa vanhempaa, joka on juuri käynyt tämän läpi?

Yksi muuttuu ja se riittää?

"Parisuhteessa muutokseen riittää, että yksi henkilö muuttuu. Silloin toisenkin on pakko."

Kuulostaako tutulta? Kuulin tuon ensin omalta pariterapeutilta, sitten muilta, jotka ovat näitä asioita oman elämänsä karikoissa pohtineet. Sittemmin tuo on tullut vastaan muuallakin, jos puhutaan yleisiä kriisiytyneistä suhteista ja siitä selviämisestä. Minä vain en edelleenkään tajua, miten tämä oikein toimii silloin, kun ne parisuhteen osapuolet tuntuvat elävän ihan eri todellisuudessa tai kun toinen ei vain enää halua siinä suhteessa olla.

Minusta ainakin omassa muinaisessa suhteessani tuntui, että se mitä toinen sanoi haluavansa, ei ollut sitä mitä hän tarkoitti. Tai tarvitsi. Ja se mitä hän sanoi haluavansa/tarvitsevansa, oli noin karrikoidusti, että minä olisin joku muu kuin minä. Että muuttuisin toiseksi persoonaksi. Sellaiset muutokset, jotka koin itse tarpeellisiksi ja joita ryhdyin toteuttamaan, saivat hyväksynnän noin teoriatasolla, mutta käytännössä etäännyttivät, koska se käsitys todellisista tarpeista oli niin erilainen.

Marika Rosenborg kirjoitti Kataja ry:n sivuilla parisuhteen haasteista. Käykää lukemassa, lainaan tähän pätkän:

Polarisoituminen tarkoittaa parisuhdeasiantuntijoiden kielessä sitä, että kahden henkilön käyttäytyminen tai tunnemaailman kokemus etääntyy toisistaan jopa täysin vastakohtaiseksi. Joskus tämä on reagointia toisen käyttäytymiseen, joskus sisäsyntyistä omasta menneisyydestä syntynyttä tapaa toimia suhteessa toiseen, jopa suhteesta toiseen. Miltei aina parisuhdekriiseissä on vallalla henkilöiden välillä jonkinlainen polarisaatio, tapa nähdä toisin vastaukset siihen minkä pitäisi muuttua jotta suhde voisi voida paremmin. Pahimmillaan henkilöt ovat poteroituneet omiin vastakkaisiin luoliinsa, josta on vain kapea rajattu näköyhteys toisen henkilön yhtä rajatulle luola-aukolle.

Tunnistan tämän, jotain tällaista minäkin koin. Elimme jotenkin ihan erilaisia todellisuuksia, joista ei jostain merkillisestä syystä päästy millään samaan maailmaan. Ei ainakaan uhraamatta jotain itsestään ja omasta näkemyksestään siitä, mikä on totta. Miten tässä kahden eri tasolla liikkuvan totuuden maailmassa yhden ihmisen muuttuminen voisi vaikuttaa lähentävästi toiseen?

Ehkä en vain ymmärrä, koska en ole kuullut konkreettisia esimerkkejä onnistumisista. Oletteko te muut?