Parinkymmenen vuoden liiton jälkeen pitää opetella ostamaan ruokaa yhdelle. Harkinta-aika meni. Taival jatkuu nyt omin voimin, aikuisena sinkkuna.
sunnuntai 28. kesäkuuta 2015
Kosketus
Kampaaja hieroi hiuspohjani kunnolla samalla, kun pesi hiukseni. On kulunut perin pitkä aika siitä, kun joku on viimeksi koskettanut ihan vain hyväilläkseen minua.
Kiitos halista! On ollut niin helppo hymyillä tänä viikonloppuna, kun kesä näyttää varovasti venyttävän ulokkeitaan näillekin leveysasteille.
Tuo kosketuksen puutteen kokemus tuli vähän puun takaa, vaikka olen jo pitkään tietysti hakaillut läheisyyden perään. Ystävien halaaminen tai edes sen rakkaan kisun rapsuttelu ei nyt vain täytä sellaista oikean ihon aukkoa. Mutta että minuun kosketaan ihan vain siksi, että minulle tulisi hyvä olo, se tuntui yhtäkkiä yllättävältä. En ihmettele, että tuossa on itku päässyt. Minä olen tämän viikon kulkenut niin positiivisilla mielenhattaroilla, että haikeuden sijaan tuli ilo siitä, että ylipäätään osasin vielä/taas nauttia toisen kosketuksesta.
Kosketuksen puute on tekee tosi kipeää varsinkin, jos on vielä parisuhteessa. Meillä oli eilinen päivä pohjanoteeraus. Nyt avioerosta on kerrottu lapsille ja läheisille. Reaktiot olivat lievästi sanoen järkyttyneet. Eilen vielä sain miehen kiinni valehtelusta. Hänellä on "ystävä" jolle puhunut asioista, mutta ei ole kuulemma mikään suhde. Yllätyin kuinka paljon asia koski minuun, vaikka eihän tuo syy tähän eroon ole.
Olen pahoillani puolestasi, Born1968. Valoisampia aikoja sinulle ja läheisillesi.
Näin muutaman tarinan kuulleena ja kokeneena tekee mieli sanoa, ettei intuitiosi välttämättä ole väärässä siinä, että "ystävän" olemassaolo ei ole omalle parisuhteellesi sinun kannaltasi positiivinen asia. Jokin merkillinen ero siinä on vatvoa omaa parisuhdettaan ystävien kesken rakentavasti ja sitten "ystävien" (eli henkilöiden joita ei haluta esitellä/yksilöidä puolisolle, vaikka suhdetta väitetäänkin viattomaksi) kanssa. Ehkä niiden keskustelukumppaneiden olemassaolo koskee senkin takia, että ne ovat merkki toisen irrottautumisesta. Siinä se jo valmistautuu elämään elämäänsä ajassa, jossa me emme enää ole Me.
Minulle alkuun ajatus siitä, että ei ole enää toista aikuista kenen kanssa jakaa asioita oli kova paikka. Ja juuri se, että emme ole enää ME meni hetki aikaa sisäistää. Mutta yllättävää kyllä ystäviä ja olkapäitä löytyy kun niitä eniten tarvitsee.
Olen itse varmaan vielä matkalla siihen, että lopullisesti ja perinpohjaisesti tajuan ja hyväksyn sen, että me emme ole enää me. Luulen aina, että nuo tunteet ovat jo takana, ja sitten jokin uusi juttu läväyttää tuon tosiasian taas silmille jostain uudesta vinkkelistä. Ajoittain se sattuu edelleen kirpeästi, mutta yhä enemmän menen itse jo sellaisen surumielisen haikeuden puolelle. Edistystä kai sekin.
Onneksi tosiaan on ystäviä, joille jakaa surujaan ja jotka auttavat jaksamaan. Ja tietenkin on hyvä, että sillä minun entisellä hunsvotillakin niitä on. Eihän ihminen muuten elämää kestäisi. Koen nyt tarvetta vähän selittää tuota edellistä vähän kitkerää kommenttia "ystävistä"; omassa tarinassani nuo uudet "ystävät" paljastuivat toisiksi naisiksi tai ainakin suuriksi ihastuksiksi. Ja nyt muiden tarinoita kuullessa tuo sepustus salaperäisistä vain-ystävistä toistuu eri muodoissa. Sillä kokemuksella ja omia ei-niin-vanhoja juttuja muistellessa (ehkä turhaan) sitä nousee väkisinkin sellainen hapahko maku suuhun, kun näitä tapauksia kuulee.
Kiitos sanoistasi! Mies ilmoitti kuitenkin nyt maanantaina, että on valmis lähtemään parisuhdeterapiaan. Olin asiasta varsin yllättynyt...mikä nyt sai tämän päätöksen aikaan? Lasten tuskako? No mikä ettei mennään vaan ja katsotaan mihin suuntaan tilanne kehittyy. Ystävät on kyllä niin tärkeitä tällaisen kriisin kohdatessa. Uusia "ystäviä" en todellakaan kaipaa!
Onnea matkaan! Sanovat viisaammat, että mistä vain selviää, jos pari osaa ja uskaltaa kohdata toisensa avoimesti ja rakentavasti, kuunnellen ja kuulluksi tullen.
Tiedän tunteen. Minulta pääsi harkinta-aikana itku samassa tilanteessa... Lämmin kesähali!
VastaaPoistaKiitos halista! On ollut niin helppo hymyillä tänä viikonloppuna, kun kesä näyttää varovasti venyttävän ulokkeitaan näillekin leveysasteille.
VastaaPoistaTuo kosketuksen puutteen kokemus tuli vähän puun takaa, vaikka olen jo pitkään tietysti hakaillut läheisyyden perään. Ystävien halaaminen tai edes sen rakkaan kisun rapsuttelu ei nyt vain täytä sellaista oikean ihon aukkoa. Mutta että minuun kosketaan ihan vain siksi, että minulle tulisi hyvä olo, se tuntui yhtäkkiä yllättävältä. En ihmettele, että tuossa on itku päässyt. Minä olen tämän viikon kulkenut niin positiivisilla mielenhattaroilla, että haikeuden sijaan tuli ilo siitä, että ylipäätään osasin vielä/taas nauttia toisen kosketuksesta.
Kosketuksen puute on tekee tosi kipeää varsinkin, jos on vielä parisuhteessa. Meillä oli eilinen päivä pohjanoteeraus. Nyt avioerosta on kerrottu lapsille ja läheisille. Reaktiot olivat lievästi sanoen järkyttyneet. Eilen vielä sain miehen kiinni valehtelusta. Hänellä on "ystävä" jolle puhunut asioista, mutta ei ole kuulemma mikään suhde. Yllätyin kuinka paljon asia koski minuun, vaikka eihän tuo syy tähän eroon ole.
VastaaPoistaOlen pahoillani puolestasi, Born1968. Valoisampia aikoja sinulle ja läheisillesi.
VastaaPoistaNäin muutaman tarinan kuulleena ja kokeneena tekee mieli sanoa, ettei intuitiosi välttämättä ole väärässä siinä, että "ystävän" olemassaolo ei ole omalle parisuhteellesi sinun kannaltasi positiivinen asia. Jokin merkillinen ero siinä on vatvoa omaa parisuhdettaan ystävien kesken rakentavasti ja sitten "ystävien" (eli henkilöiden joita ei haluta esitellä/yksilöidä puolisolle, vaikka suhdetta väitetäänkin viattomaksi) kanssa.
Ehkä niiden keskustelukumppaneiden olemassaolo koskee senkin takia, että ne ovat merkki toisen irrottautumisesta. Siinä se jo valmistautuu elämään elämäänsä ajassa, jossa me emme enää ole Me.
Minulle alkuun ajatus siitä, että ei ole enää toista aikuista kenen kanssa jakaa asioita oli kova paikka. Ja juuri se, että emme ole enää ME meni hetki aikaa sisäistää. Mutta yllättävää kyllä ystäviä ja olkapäitä löytyy kun niitä eniten tarvitsee.
PoistaOlen itse varmaan vielä matkalla siihen, että lopullisesti ja perinpohjaisesti tajuan ja hyväksyn sen, että me emme ole enää me. Luulen aina, että nuo tunteet ovat jo takana, ja sitten jokin uusi juttu läväyttää tuon tosiasian taas silmille jostain uudesta vinkkelistä. Ajoittain se sattuu edelleen kirpeästi, mutta yhä enemmän menen itse jo sellaisen surumielisen haikeuden puolelle. Edistystä kai sekin.
PoistaOnneksi tosiaan on ystäviä, joille jakaa surujaan ja jotka auttavat jaksamaan. Ja tietenkin on hyvä, että sillä minun entisellä hunsvotillakin niitä on. Eihän ihminen muuten elämää kestäisi.
Koen nyt tarvetta vähän selittää tuota edellistä vähän kitkerää kommenttia "ystävistä"; omassa tarinassani nuo uudet "ystävät" paljastuivat toisiksi naisiksi tai ainakin suuriksi ihastuksiksi. Ja nyt muiden tarinoita kuullessa tuo sepustus salaperäisistä vain-ystävistä toistuu eri muodoissa. Sillä kokemuksella ja omia ei-niin-vanhoja juttuja muistellessa (ehkä turhaan) sitä nousee väkisinkin sellainen hapahko maku suuhun, kun näitä tapauksia kuulee.
Kiitos sanoistasi! Mies ilmoitti kuitenkin nyt maanantaina, että on valmis lähtemään parisuhdeterapiaan. Olin asiasta varsin yllättynyt...mikä nyt sai tämän päätöksen aikaan? Lasten tuskako? No mikä ettei mennään vaan ja katsotaan mihin suuntaan tilanne kehittyy. Ystävät on kyllä niin tärkeitä tällaisen kriisin kohdatessa. Uusia "ystäviä" en todellakaan kaipaa!
VastaaPoistaOnnea matkaan! Sanovat viisaammat, että mistä vain selviää, jos pari osaa ja uskaltaa kohdata toisensa avoimesti ja rakentavasti, kuunnellen ja kuulluksi tullen.
Poista