keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Oivalluksia

Mielenrauhaa. Ihana energinen aurinkosyksy on hämärtymässä ja houkuttelee kääriytymään johonkin pehmeään ja lämpimään. Hetkellisten sätkyjen myötä olen oivaltanut taas muutamia tuttuja totuuksia.
  • Jätetyksi tulemisen pelko horrostaa minussa sitkeästi pinnan alla, valmiina kaivautumaan iholle heti kun tilanne tuntuu otolliselta mielensekoitusmielessä. Sen kytkökset todellisuuteen ovat hataria. Kokemusten muisto riittää.
  • Tämä nykyinen suhde on tapailusuhde, sellaista semiseurustelua, eikä siitä kannata tehdä vakavampaa edes mielikuvitustasolla. Näin pääsee vähemmällä sätkyilyllä ja hermoilulla jokaisen kommunikoinnin ohilaukauksen jälkeen. On mitä on, tulee mitä tulee. Riittää, että ottaa vastaan kaiken rehellisenä itselleen.
  • Tällä hetkellä tämä edelleen riittää. Silti. Vaikka välillä kaipaan syvempää välittämistä ja lemmenlaulujen kuvaukset tunnemyrskyistä ja sielujen kohtaamisesta ja rakkaudessa räytymisestä tuntuvat asioilta, joita tapahtuu vain muille. Tai minulle joskus kaukaisessa nuoruudessa. Mutta koska se menettämisen pelko ja kaikki sen kaverit jylläävät vielä liian voimakkaina ihon alla, on parempi kasvattaa kumppanuustaitojaan tällai harrastuksena. 
  • Vaikka tämä mies ei ole täydellinen, hän on silti arvokas. Juuri tuollaisena. Tärkein ihminen maailmassa on hän, jonka seurassa olet juuri sillä hetkellä. Onnea ja mielenrauhaa hänkin etsii. Emme me kumpikaan toisillemme liikoja lupaa.

Senkin kuulin, että on eksäni vuoro harrastaa tinderöintiä ja siihen liittyvää nopeaa viestittelyä ja treffeillä juoksemista. Eiköhän tuo sosiaalinen, sanavalmis ja älykäs kaveri pian löydä sieltä itselleen jotakin. Hiukan varovasti vertailimme kokemuksiamme tuon aplikaation maailmassa. Molemmat moitimme tekstittömiä profiileja ja tyrkkykuvia. Päivittelimme hajontaa. Sellaista tavallista korrektina ja anonyyminä pysyttelevää yleistason pikkupuhetta sinkkujen kesken, vailla vaarallisen lähelle tulevia yksityiskohtia. Tiedän, että hän nauraisi joillekin kokemilleni jutuille ja palaisi halusta kertoa minulle omiaan. Käsivarrenmitta pysyy välillämme edelleen, vaikka nyt jo kutsun häntä varauksetta remonttiapuun, jos omat taidot tai välineet loppuvat.
Kerroin että on olemassa sellainen kesämies, vähän niinku seurustelukumppani. Hän vastasi arvanneensa, mutta veikkasi väärää fesetuttavuuttani. Ei se seinä sentään aina kaikkea paljasta.

Tästä on hyvä jatkaa elämäntaidon keräilykorttisarjan täydennystä.

perjantai 16. syyskuuta 2016

Ryppyjä

Tämä ominaisuus minussa ei ole näköjään muuttunut siitä kun olin seitsemänvuotias: minulla ei ole minkäänlaista kykyä vastata ilkeyteen tai aggressioon. Jään vain ihmettelemään mikä minussa tämänkin laukaisi, teen kaikkeni olettaakseni, että tuonkin sanamuodon takana oli jokin vilpitön mutta kömpelö yritys sanoa jotain rakentavaa. En kerta kaikkiaan käsitä tahallista loukkaamista. Hämmennyn, poistun ja jään vellomaan kysymysteni kanssa.

Puolustautuminen? Sitä en osaa. En.

Nykyään sentään ymmärrän järjellä, ettei vika aina ole minussa. En ole niin tollo tai tylsä, että ansaitsisin tämän ravistelun. Jos toista ahdistaa, se ei välttämättä ole minun syytäni. Ei, vaikka toinen toivoisi minusta ratkaisua elämäänsä hiertäviin ongelmiin. Voin välittää ja tukea, mutta ratkaisuksi minusta ei ole elämäntuskan kanssa painimiseen. Nähty ja koettu, laskut maksettu.

Nytkö se lähtölaskenta alkoi? Mikä meitä pitää yhdessä? Mistä me toisissamme välitämme? Saanko halata, jos elämä pännii, vai tuntuuko se vaatimukselta?


maanantai 5. syyskuuta 2016

Vanhan tunteen aave

Olin sopinut tapaamisen entisen mieheni kanssa. Odottelin kahvilassa, hän oli tietysti myöhässä. Miten helposti mieleni lähti (edelleen!) puhisemaan sellaisia ajatuksia kuten "näin vähän se tyyppi minua arvostaa" ja "taas nähdään miten hienosti kaveri osaa ottaa minut ja minun tarpeeni huomioon". Sitä rataa, kierrättäen vanhoja, aiemmilla meriiteillä ansaittuja tunnelmia. Aivan suotta: paikalle päästyään myöhästymistä pyydettiin heti anteeksi, selitys oli hyvä, ja minua kohdeltiin kiltisti. Sitten katsoin hänen surullisiin silmiinsä ja muistin miksi ylipäätään olimme tapaamisen sopineet ja siinähän ne menneiden laiminlyöntien kaikuja kumisseet pihinäni haipuivat sinne minne kuuluivatkin, unohduksiin. Noilla vanhojen ajatusten kaiuilla ei ollut sijaa nykyhetkessä. Päästin niistä irti.

Mutta miten perin helposti ne sieltä pölykerroksen alta löytyivätkään, sitä minä myöhemmin hämmästelin. Puistelin päätäni itselleni. En minä tätä tarvitse enää elämääni, en totisesti. Eikä siihen ole enää mitään syytä.

En vieläkään ole kertonut entiselle miehelleni tästä jo kohta neljä kuukautta jatkuneesta tapailusta. En oikein osaa ottaa sitä luontevasti esiin, koska suhde on niin selvästi vain meidän kahden asia. Sitä päämäärääkään ei ole. Ja jotenkin ehkä pelkään, että jos ryhdyn puhumaan tästä suhteesta lähintä ystäväpiiriä laajemmalle joukolle, sen hauras rakenne jotenkin sortuu.

Askel kerrallaan ajattelen häntä entistä lämpimämmin. Huomaan kaipaavanikin välillä. Teen suunnitelmia jo viikkojenkin päähän, mietin mitä kivaa voisimme yhdessä keksiä syksyyn. Ja yhä enemmän pelkään, että tämä vaivaton, kiltti, omalla tavallaan herkkä ja vähäpuheinen mies kyllästyy ja lähtee hänkin.

Aavetunne tämäkin, tosin tuoreempi. Ja minulle todempi. Mutta kenties aivan yhtä turha, kävi se pelko toteen tai ei. Tosiasioiden kanssa tässä on kuitenkin elettävä, tapahtui mitä tahansa.


sunnuntai 7. elokuuta 2016

Varovainen lämpö

Hän väsyi ja vetäytyi, oli tavallistakin harvasanaisempi eikä hetkeen tahtonut millään saada ajatuksiaan sanallistettua edes yksinkertaisimmissa asioissa. Ensimmäinen ajatukseni tietysti oli, että nyt se taas tulee eteeni; se hetki, jolloin kuvittelin kaiken olevan stabiloitumassa, vaikka toinen on jo nostamassa kytkintään. Että minuun ollaan taas syystä tai toisesta kyllästymässä.

Annoin tietysti uupuneelle tilaa, puuhasin omiani ja vedin henkeä. Rauhallisesti. Muistutin itselleni mitä kaverista ja hänen kommunikoinnistaan jo tiedän: niukkaa, mutta lämmintä ja suoraa. Ainoa syy varovaisuuteeni oli edelliset kokemukset, ei mikään hänestä lukemani. Pelkoni olivat omiani, kuuntelin menneiden kokemusten aaveita enkä sitä, mitä tämän ihmisen kanssa oleminen oli minulle opettanut. Tunnistin sen; tämä suhde toimii toisella tavalla kuin ne aikaisemmat pienet yritykset, eikä siksi ole syytä olettaa, että kaava olisi sama. Ja vaikka niin kävisikin, en voi kuin hyväksyä hänen valintansa ja antaa kokemuksen taas virrata lävitseni, opettaa itsestäni jotain. Sen minä kestäisin kyllä, joten minulla ei ollut mitään syytä pelätä, kävi miten kävi.

Eikä mitään tietenkään tapahtunut.

Tämä yksinäisyyteen sopeutunut mies ei vain ole tottunut siihen, että toinen on siinä vierellä pitkiä aikoja kerrallaan. Kun patterit on taas ladattu, hän jaksaa taas hassutella sillä hiljaisella tavallaan ja pitää kainalossa.

Hän on pikku hiljaa kasvanut läheisemmäksi. Kaveri, jonka seurassa minä olen se puheliaampi. Se on outoa, mutta omalla tavallaan opettavaista. Vähitellen hänen hiljainen lämpönsä on alkanut valloittaa ja nyt voin todeta, että ikävä tulisi, jos hänestä pitäisi luopua.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Reviiri

"Mennäänpä tuon kaupan kautta, mun täytyy ostaa jotain. En kyllä tiedä hyväksytkö sä sitä..."
"Ai tupakkaa vai? Mä sit lupaan marista äänekkäästi pahanmakuisista pusuista, tiedät kyllä."

Kaveri tulee ulos hammasharjan kanssa. Ja seuraavana päivänä laatikkooni ilmestyy vielä sen erityisen puhelimen laturi.

Kaksi kuukautta tapailua takana ja olemme edistyneet reviirinmerkkauksessa tälle tasolle. Minusta tuntuu, että tässä edetään todellakin aika hitaasti, eli omaan tahtiimme.
Tunteista emme edelleenkään puhu. Ei ole ollut tarvetta. Ehkä niitä ei ole. Juuri nyt se ei edelleenkään haittaa, mutta jossain vaiheessa romantikko minussa voi kiivetä olkapäälleni napisemaan elämänsä tylsyyttä. Mutta siihen saakka nautin siitä, että kadulla kävellessä kädestäni pidetään kiinni.


sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Heilastellessa tajuttua

Parisuhdeihminen. Sellainen minä taidan olla, vaikken vieläkään oikein kunnolla ymmärrä, miten se eroaa tavallisesta ihmissuhteittensa kanssa pajatsoa pelaavasta tallaajasta.

Seurustelen. Joku soittaa joka päivä. Viikonloput kuluvat yhdessä. En pakkaa kahvinkeitintä vierailun jälkeen takaisin kaappiin, vaan pidän huolta, että jääkaapissa riittää kahvimaitoa. En ole varma kuinka pitkään jaksamme tätä; jaetaan yksinkertaisia annoksia arkea, mutta sieluun ei kosketa. Niin kauan kuin tämä tuntuu mukavammalta kuin iltojen täyttäminen sinkkumarkkinakalastelulla tai ihan vain yksinololla, tämä kai jatkuu. Ei pidempään. En ole varma olemmeko valmiita kohtaamaan toisiamme tunnetasolla.

Laastarisuhde kai tämäkin jollain tasolla; fyysistä läsnäoloa, joka ei järisytä vaivalla hankittua sielunrauhaa.

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Neutralointi? Koska?

Entisen mieheni parisuhdestatus on nyt sinkku. En tiedä miten hänelle tämä muutos tuli eteen, otettuna vai annettuna, en tunne oikeastaan lainkaan hänen ja nuoren (entisen) onnensa dynamiikkaa. Pohdin pitäisikö ottaa yhteyttä, kysyä miten menee, tarjota tukea jos hän sitä tarvitsee.

En sittenkään sitä tehnyt, vaikka hän vähän kaarrellen tarjosi siihen kanavaa. En tarttunut kiinni. Mutta edelleen pohdin, olisiko pitänyt. Kai minä edelleen haluan ajatella häntä ystävänä?

Ehkä sittenkään ei; olisin todennäköisesti kuitenkin päätynyt hoivaamaan häntä ja hänen suruaan saamatta juuri mitään itselleni. En tiedä mitä hän tällä kokemuksella ajattelee meidän suhteestamme ja siitä miten se loppui, mutta vaikka se minua kiinnostaa kovasti ja toivon, että joskus voimme asiaa taas lähestyä neutraalisti, en sittenkään usko, että hänen näköalansa ovat juuri nyt niin laajat, että mahtuisimme keskusteluun tasavertaisina. Tai että osaisin olla ottamatta harteille sitä hoivaajan ja kuuntelijan viittaa, jonka alati sitkeänä ja kaiken jaksavana osaan kyllä kantaa.

Mutta tuleeko joskus hetki, että istumme viinilasillisen äärellä ja juttelemme suhteistamme avioliiton jälkeen kuin vanhat ystävät? Haluanko sitä? Nyt? Joskus? Tiedän vain, etten halua kääntää selkää kokonaan, mutta myös sen, ettei tuon toisenlaisen lähestymisen aika taida olla aivan vielä. Antaa veden vielä hetken virrata, ennen kuin tuo askel otetaan.

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Energian suunta

Luin ja kuuntelin mielenkiinnolla reilu viikko sitten Mia Halosen haastattelua Hesarista. Sinkkuna elämistä, heräämistä yksin aamu toisensa jälkeen, kotiinpaluu tyhjään asuntoon. Rimoista ja niiden asettelusta, mahdollisuuksista. Romantiikan kaipuu ja yhdessä olemisen käytännöllisyys. Kaikenlaista sellaista tuttua pohdintaa aikuisesta sinkkuudesta ja sen koetinkivistä. Jatkokeskustelu nosti esiin vastakkainasettelun romanttisen rakkauden kaipuun ja toimivaan arkeen tyytyvän parisuhteen välillä. onhan se toki mielenkiintoinen ja kovin pulmallinen akseli: kaikki varmaan kaipaavat sitä suurta rakkaustarinaa, mutta ehkä tyydyttävää ja onnellista elämää voi elää muutenkin. Tai toisaalta: miksi tyytyä vähäisempään kuin ansaitsee?

Se mihin oma huomioni kiinnittyi Mian jutuissa oli väite, että hyvässä parisuhteessa eläminen vapauttaisi rutkasti energiaa kaikkeen muuhun tässä elämässä, auttaisi suuntaamaan sitä toimintaa johonkin muuhun kuin etsimiseen tai huonon parisuhteen kestämiseen.

Peilasin tietysti tätä oitis omaan tilanteeseeni: tosiaankin tunnen itseni aika vapaaksi nyt, kun heilastelen vailla sen suurempia suunnitelmia Ihankivan kanssa. Ei tarvitse jännätä joka viikonloppua ja potentiaalisia deittejä, odotella niiden toisten jokatoisviikonloppuja ja sitä tapahtuuko jotain silloin vai ei, ei flirttailla jatkuvasti puhelimen ja sen piipitysten kanssa. Ihankiva on riittävän lähellä, käytettävissä sillä tavalla tarpeeksi juuri nyt. Voi suunnitella tapaamisia viikon tai viikkojen syklissä vailla ylimääräisiä jännitteitä. Olla.

En hirveästi kuule kauniita sanoja, romantiikkaa ei elämässäni erityisemmin näy. Mutta juuri tällä hetkellä niiden puute ei haittaa. Jää energiaa siihen kaikkeen muuhun.

tiistai 31. toukokuuta 2016

Saldoa

Tein tässä pientä laskelmaa: sitten loppusyksyn olen rampannut ryystämässä teetä reilun parinkymmenen eri tyypin kanssa. Onko se paljon, en tiedä. Valtaosa tapaamisista on kuitenkin jäänyt siihen, vain harvan kanssa olen tavannut toistamiseen, saati sitten useammin. Mutta luulisi tuossa olevan jo jonkinlaista pohjaa, joka auttaisi minua arvioimaan, mitä oikein olen etsimässä.

Kirjoa on akateemisista peruskoulupohjalta ponnistaviin, pelimiehistä aitoa rakkautta etsiviin. Aloittelijoista konkarisinkkuihin. Taiteilijoista teknokraatteihin. Lapsettomia, pikkulasten isiä, aikuisten lasten isiä. Yrittäjiä, opiskelijoita, rakennusmiehiä, valkokaulustyöläisiä.

Kaikki mukavia, yleensä. Harvojen kanssa kipinöi heti, yleensä vain rupateltiin. Sen olen oppinut, että intuitio toimii vahvasti silloin, kun sillä on jotain sanottavaa. Muusta en tiedä: tiettyä hurinaa tulee pään sisällä olla, pitää olla mukavalla tavalla kiltti, mutta silmien takana saa välähtää liekki.

Sen paremmin en osaa vieläkään tiivistää. Välillä epätoivoissani ajattelen, että ihan vain sängynlämmittäjäkin kelpaisi, seuraavassa hetkessä tajuan, että oikeaan aikuiseen suhteeseen valmiita miehiäkin on olemassa.

Olen ollut erityisen kiitollinen Ensimmäisestä Laastarista, vaikka se lento loppuikin aikanaan äkkijarrutukseen: sen muutaman viikon hapuilun ajan hän oli kuitenkin mitä täydellisin Ensimmäinen Mies sitten sakean sumun. Sitten Lämpimät Silmät, niin kiltti ja vilpitön ihminen, jota halusin vain suojella kaikelta pahalta. Meistä ei olisi koskaan tullut kunnon paria, mutta oli tärkeää tuntea hänet. Mitä ihmettä hain Pahalta Pojalta? Meillä kipinöi heti, vaikka tunnistin oitis ettei tämä mies pysy paikallaan pitkään, ettei hänen vierelleen kannattaisi pysähtyä. Hänen vilkas maailmansa, nokkela selviytyjän mielensä, estoton ihailu, jossa sain hetken paistatella. Jotain häneltä silti sain, vaikka nyt harmittelen, että samalla hukkasin sen Yllättävän Tutun, johon olisin oikeasti halunnut tutustua paremmin. Meillä vain oli ajoitus pielessä.

Ihankiva kysyi jo, koska olen aikonut poistaa tinder-profiilini. Vastasin sen olleen nukkumassa jo pitkään, niinkuin onkin. Epäaktiivisessa tilassa, mutta edelleen olemassa. Sinnikkäimmät vanhat matchit jaksavat vielä viestitellä, en tiedä mitä heille nyt vastaisin. Että malttakaa pojat vähän aikaa, pitää testata tää yks juttu ensin.

Ihankiva on hengähdystauko. Riittävän mukava, tarpeeksi läsnä. Ei järisytä perustuksia, mutta tarjoaa tilaisuuden vetää henkeä rauhassa. Voin käpertyä poikamiesboksin sohvalle ja kuunnella, kuinka joku soittaa minulle biisejä kitaralla. Voin olla vapaa, agendaa vailla.

En tunne olevani vielä perillä, mutta jokin vuoristo-osuus korpitaipaleesta taitaa ehkä olla takana. Mitähän seuraavan mutkan takaa löytyy?

Ja ehkä se tärkein: mitä annettavaa minulla on? Hyväksyvää läsnäoloa, välittämistä, hellyyttä. Ihastumiseen kai kykenen, rakastumisesta en vielä osaa sanoa. Keskeneräinen, mutta matkalla jonnekin.

torstai 26. toukokuuta 2016

Poikaystävätyyny

Jonkinlaista taisteluväsymystä ilmassa. Työ pitää poissa majapaikalta pitkiäkin pätkiä kerrallaan ja tulukset ovat vähän saaneet kosteutta sisäänsä. Kipunointi on hakusessa, samoin se, mitä oikeastaan etsin. Kun silmät tässä taannoin hetkeksi rävähtivät auki, näyttää pienempiin unelmiin tyytyminen taas hetken aikaa vähän likilaskuiselta lämmittelyltä.

Ja silti on mukavaa, kun joku odottaa paluutani.

Sellainen Ihankiva. Itsestään huolehtiva, kivassa duunissa käyvä, riittävällä pollasäteilyllä varustettu ikätoveri, jolla on ihan kivoja harrastuksiakin. Jonka kosketusta ei tarvitse juosta karkuun, vaikka suudelmat eivät pökerrytäkään aivan samalla tavalla kuin joidenkin muiden kokeilumiesten kanssa. Jolle ei tee mieli leperrellä joutavia niitä näitä chattaillessa. Suurista sanoista ei ole pelkoa. Tämä lienee molemmille ensisijaisesti vastalääkettä yksinäisyyteen.

Päästänkö suurten tunteiden potentiaaleja karkuun, jos vähän aikaa huokaisen tässä? Painan väsyneenä silmät kiinni ja vain nautin siitä, että saan sommitella näistä käsivarsista sellaisen poikaystävän mallisen tyynyn, joka ei väistä.

Ja kerrankin joku on minua reissun jälkeen kentällä vastassa. En muista koska niin olisi käynyt edellisen kerran.

Jos ei halua aina pettyä, mutta ei kyynistyäkään. Jos sitä vain olisi ja kelluisi hetken aikaa?

maanantai 16. toukokuuta 2016

Sanoja, tekoja

Äkkiä tavanomainen vapaapäivän ensitreffien keskustelu on leijunut toiselle tasolle, katse vastakkaisen pöydän takana tiivistynyt, liikumme merkityksellisiksi koettujen asioiden äärellä. Elämän faktojen kertaaminen jäi vähemmälle, sillä pelissä olivat syvemmät totuudet. Ihminen. Kohtaaminen. Yhteisen maailman jakaminen. Nähdyksi tuleminen. Siltä se tuntui.

Mutta jälkeenpäin saan vain sanoja. Kauniita tosin, kannustavia, sellaisia joita tuntuvat kyllä aidoilta ja joiden kuuleminen tekee hyvää. Mutta ei puhetta jatkosta, seuraavista askelista, jotain konkreettista. Epämääräinen viittaus siihen, että runsaat treffit ovat tiivistäneet sitä, mitä on hakemassa. Ilmeisesti jotain siis kuitenkin puuttui. Vaikka sanat alkuun ilahduttivat, jäi jälkimauksi jotain hieman karvasta. Sanat voivat olla kauniita, mutta teot puhuvat puolestaan voimakasta kieltä, joka jättää ääneen lausutut asiat kaikumaan tyhjinä katukiviin.

Olen ollut siellä peilin toisella puolella muutaman kerran; toinen on kokenut voimakkaasti, että olisimme natsanneet jollain erityisellä tavalla samalla, kun itse koin vain juttelevani perusmukavia ihan ok tyypin kanssa, joka ei muuten sytytä. Olen joutunut tuottamaan pettymyksiä toiveikkaille juttukavereille, kun en itse ollut tuntenut samanlaista kohtaamista kuin toinen. Nyt olin sitten itse sillä puolen tätä peliä.

Ihan tavallista treffimaailman epätasaisuutta vain, ei sen kummempaa. Kai. Tämän kaverin kanssa jutteleminen sattui oikeastaan ensimmäistä kertaa kutittelemaan minussa jotain sellaista tasoa, jota kenenkään aiemman viikarin kanssa ei tavoitettu. Toinen ei vain sitten kai tuntenut samoin. Tavallinen tarina, ei sen kummempaa.

Sanoja saa, kun kaipaisi halausta, joka pysyisi. En olisi uskonut, että juuri tuollaisten kehujen kuuleminen voisi koskaan tuntua pettymykseltä.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Tyyntyminen

Jokin mukautuminen hylätyn naisen identiteetissä tämäkin kai: kun hetken taas kipuili sitä, ettei vierelle löydy ketään sopivaa, jolle olisin tärkeä, niin kun surun ja pettymyksen antaa virrata läpi, mieli rauhoittuu ja seuraa hyväksyvä tyyneys. Ainakin hetkellisesti. Nyt on hyvä näin. Haluaisin toki edelleen kovasti olla jollekin tärkeä, mutta juuri tällä hetkellä oleellisinta on, että olen sitä itselleni. Vaikka treffimaailmassa törmää kyynisyyteen ja pintaliitoon useammin kuin tällaiselle syntymänaiiville ihmettelijälle on terveellistä, niin viihdyn silti paremmin itseni kanssa, jos en liikaa kovetu itse. Voin ainakin yrittää.

Lähden spontaanisti tunnin varoitusajalla runoiltaan, jos siltä tuntuu. Kokeilen miltä tuntuu suudella puolituntematonta hiekkarannalla auringonlaskun värien keskellä. Sanon kiitos ei kaukaiselle puistokahville, jos oloni on mukava omalla picnic-viltilläni teetermarin äärellä. Yritän olla läsnä ennen kaikkea itselleni, enkä aseta liian vakavia odotuksia tulevan suhteen. Näillä eväillä edes lähes kuukauden mukana olleen päivittäisen viestittelykaverin poistuminen elämästä ei kolauttanut, vaan antoi eväitä jatkaa eteenpäin. Se minulle oikea vahva käsivarsipari on jossain muualla. Joku jolle en ole liian sanavalmis tai sivistynyt, liian rillipää tai lyhyt, liian naiivi, pehmeä tai kova, liian tylsä tai menevä. Joku jolla kipinöi silmien takana, jolla nauru kutittaa suupieltä ja joka osaa katsoa hyväksyvästi silmiin.

Ja samalla kun kaipaan sitä ympärilleni kiertyvää vahvaa syliä, iloitsen omien käsieni voimasta. Jaksan kantaa itse. Koko ajan paremmin kuin vielä hetki sitten. Jospa tämä ohi mennyt suru olikin vain voimistumisen tuomia kasvukipuja.

maanantai 2. toukokuuta 2016

Paluu suruun

Aurinkoinen vappusunnuntai, puistossa edessäni kävelee suloinen harmaahapsinen pariskunta päällään samanväriset poplarit ja yhtä kauhtuneet ja kellastuneet ylioppilaslakit. Kumaraa käsikynkkää hartain askelin, kotimatkalta vappubrunssilta, arvaan.

Minun olisi pitänyt hymyillä onnesta pariskuntaa katsoessani, he näyttivät niin kertakaikkisen hellyttäviltä. Yhdessä vanheneva pari kävelemässä toisiinsa tukeutuen.

Sen sijaan sain palan kurkkuun ja käänsin pääni pois. En kestänyt katsoa. Taas. Eheydyin tästä jo jossain vaiheessa, saatoin jo pitkään katsoa pareja aika neutraalilla mielellä. Mutta nyt taas ahdisti. Olin lähtenyt raikkaaseen ulkoilmaan pitkälle kävelylle, toivoin sen sulattavan mahaani kuristavan tunteen. Sulihan se, kyyneliksi kasvoilleni.

Vanhan parin lisäksi leukani väpätti nähdessäni kasvun voimaa pursuavan perennaistutuksen reippaine liljanvarsineen ja kevätkukkineen. Joskus minullakin oli tuollainen oma pläntti, jonka kasvun ihmettä sain seurata ja vähän avittaa sivusta. Siinä toisessa todellisuudessa. Nyt peukaloa saa vähän viherryttää taiteilemalla jotain kaupan basilikaruukun eliniän venyttämiseksi varjoisalla ikkunalla.

Vaikka itkuherkkyys on parin päivän ajan ollut samaa luokkaa kuin ensimmäisinä erokuukausina, tämä suru on toisenlaista. Nyt en sure sitä suhdetta. Suren yksinäisyyttä, omaa kaipausta johonkin lämpimään. Sitä omaa kainalopaikkaa, johon käpertyä rantatörmällä seuraamaan auringonlaskua.

Sitä samaa kaipuun kolostahan tässä on yritetty taputella kuosiin jo puoli vuotta.  Miksi siitä tuli tämmöinen suru juuri nyt? Kyyneleet eivät vastaa, joten annan niiden virrata rauhassa. Odotan tyynempää hetkeä ja katson löytyykö vastauksia myöhemmin, kirkkaammalla mielellä.

torstai 28. huhtikuuta 2016

Tasapainoilua

Mitä oikein kaipaan ja tarvitsen?

Hyväksyntää, hellyyttä, ihmisen jolle jakaa elämäänsä, ihmisen joka välittää siitä että olen. Joka nauraa kanssani ja valottaa elämästä uusia näkökulmia keskustellen kaikesta, mikä meitä yhdessä tai erikseen kiinnostaa; jotta yhdessä viisastuisimme kimpoilevista ajatuksista. Ihon vierelleni, halauksia, seksiä. Yhdessä jaettua hyväksyvää hiljaisuutta. Mitä näitä nyt on, parisuhteeseen, läheiseen ihmissuhteeseen kuuluvia hyviä asioita. Sanomalehden jakamista aamuisin. Sitä että hupaisia kohtia kirjoituksista luetaan ääneen.

Jos koko pakettia ei voi saada, voiko tyytyä palasteltuun versioon? Se auttaa hetkeksi, tyynnyttää ihonnälän siedettävään mittaan. Ripottelee multaa turhien muistojen päälle. Sen hetken yksinkertainen riemu, kun käsivarret vain sanomattoman mutkattomasti kiertyvät vyötärölle ja vetävät lähelle. Mutta jonkin ajan kuluttua olo on eri tavalla tyhjä. Ei tällaisen takia kannata kyynistää itseään. Ei sittenkään, vaikka turhiksi osoittautuvien ensitreffien läpi tarpominen tuskastuttaa ja kyllästyttää.

Äkkiä ei tunnu pätkääkään siltä, että vappujuhlasuunnitelmissaan olisi tarpeen huomioida kaksilahkeiset jokerit, vaikka viestilaatikon vilske sanoisi mitä. Hui hai, menkööt menojaan, minä keskityn ystäviini.




sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Ensimmäisiä kertoja

Edessäni on hermostuneesti naurahteleva nappisilmä. Mukava ja mielikuvia vastaava heppu, vaikka viestittelymme ennen tapaamista oli aika niukkaa johtuen kaverin työkuormasta ja ehkä tottumattomuudestakin. Paljastui nimittäin, että oli hänen ensitreffinsä eron jälkeen, vaikka hänen erostaan oli kulunut pidempi aika kuin minulla.

Edellinen tapaamani match oli treffien päätteeksi valistanut minua siitä, ettei tinder-paritusta nyt niin vakavasti voi ottaa, sehän on sellaista kevyttä tapailua varten vain. Viihdettä. Kuka nyt tinder-matchejä voisi ottaa vakavasti. No, hän ei sitten parisuhdetta etsinytkään, kuinkas muuten.

Mutta siinä se nappisilmä istuu ja selvästi vähän hermoilee, polo. Hänelle tämä ainakin on totta. Tuli melkein suorituspaineita: tästä pitäisi nyt kokeneempana luoda mukava ja rohkaiseva kokemus, vaikka meistä ei paria liimattaisikaan. Jollain tapaa tunsin olevani vähän vastuussa hänen ensiaskeleistaan. Ja vaikka edelleen itse ihmettelen, miten treffit suoritetaan puhtaasti, niin tässä sitä vain sai kokeneempana kaivella jutustelutaitojaan, kun kaksi introverttia istutetaan hymyilemään vastakkain.

Selvisimme kai molemmat kunnialla. Kokemus tämäkin kaikkien rutinoituneiden ja vähän kyynistyneiden sarjadeittailijoiden jälkeen.


torstai 14. huhtikuuta 2016

Paljon vai vähän?

Yllätyin, kun kuulin kommentin ensimmäisen kerran. "Ohhoh, onpas kunnioitettavaa! Melkoinen saavutus!"

Reaktio tuli, kun vastasin kysymykseen edellisen suhteeni pituudesta. Se karvaa vaille 21 vuotta.
Minä ällistyin: lyhyeksihän se jäi, kovin kauas tavoitteesta. Siitä että kumaraisina vanhuksina auttaisimme toisiamme käsi kädessä pysymään pystyssä liukkailla kaduilla ja nousemaan portaita. Että päivittelisimme eläkeläisen viisaudella nykymaailman kotkotuksia ja hekkottelisimme puoli vuosisataa vanhoille jutuille, joista kukaan muu ei ymmärtäisi yhtään mitään.

Että 21 vuoteen venähtänyttä suhdetta pidetään hatunnoston arvoisia, sitä piti minun hämmästellä, kun tähän sinkkumaailmaan tutustuin. Reaktio nimittäin toistui useamman kerran. En sitten tiedä kuuluuko tämmöinen jo sinkkutapaamisten small talkiin, eli että tällainen kommentti nyt vain on osa kohteliasta puhetta vailla sen suurempaa sisältöä. Mutta tavallista tuntuu olevan, että ihmisillä on takanaan vakavia suhteita useampia ja monet tuntuvat hyväksyvän ajatuksen, että suhteet nyt vain kestävät aikansa ja sitten päättyvät. En minä oikein muuten osaa selittää. Miksi parikymmenvuotinen suhde olisi kummallinen maailmassa, jossa etsitään elinikäistä kumppania ja taivalta sinne elämän ehtoopuolelle on vielä 40 vuotta jäljellä?

Eivätkö kaikki vakavaa suhdetta etsivät etsikään kumppania loppuelämäksi? Se toistaiseksi voimassa oleva parisuhdesopimus voi ulottua pidemmälle kuin oma kymmenvuotissuunnitelma. Minä luulin, että se on toivottavaa.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Kaksi artikkelia

Hesarin toimituksellakin on kevättä rinnassa, kun sinkkuilua läheltä liippaavia juttuja on julkaistu parikin tässä viime päivien aikana.

Ensin Maaret Kallio puhuu erosta toipumisesta ja vähän laastareistakin. Ja siitä eheytymisestä.
Näitä olen itsekin sattuneesta syystä joutunut mietiskelemään ja vähän samaan päätynyt: jos eheäksi kasvaminen kerran on elämän mittainen projekti, niin ehkä harjoittelu on sallittua. Joskus voi jumpatessa kehittyä ja onnistuakin. Toivon. En ehkä usko vielä.

Ja sitten Rosa Meriläinen kirjoittelee parinvalinnan metodeista. No tuota. Rosan suosima menettely oli käytössä nuorempana ja ihan mukavasti sekin silloin joskus toimi, mutta ei tämä nyt enää oikein istu palettiin. Se humalahakuinen taustaryhmäkin puuttuu, itsestäni puhumattakaan. Tosin voisi olla yhtä kepeä ensitapaaminen kuin tässä biisissä. Rennoissa livetapaamisessa vältyttäisiin siltä pohjustettujen ensitreffien vaikealta hetkeltä, jolloin sekunnin murto-osassa tajuaa, ettei tämä nyt ainakaan lennä yhtään mihinkään. Kiemurtelee kahvilan tuolilla sen kohteliaan hetken, hymyilee kauhusta kun mies kaivaa povaristaan tulipunaisen ruusun, kun itse samaan aikaan mutustelee jo teekupin viimeisten murusten mukana pehmeitä sanamuotoja kiitos eille. Katselee kotona sitä kaunista ruusua samalla, kun painaa yksinkertaiselle, mutta toivottavasti ystävälliselle viestille enteriä. Turhia tuskia, joilta olisi välttynyt, jos vapaisiin ihmisiin voisi luontevasti törmätä tuolla oikeassa maailmassa.

Ja että minä vihaan sitä fesen oikean laidan palstaa, jossa näkyy satunnaisotanta fesekavereiden naamatauluja viimeaikaisen aktiivisuuden kera. Ihan ok, jos kaverilista olisi ajan tasalla sen suhteen, kenen kasvoja siellä sietää. Kaverilistasta deletoidut entiset meseviestikuninkaat kellotavat siellä vieläkin, vaikka pullottavat viestilaaritkin on aikaa sitten toimitettu asianmukaisin manauksin bittien taivaspaikalle. Vaan kuva siinä listassa pysyy. Kelluen aktiivisimpien lähikavereiden joukossa, ihan kiusallakin.

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Eheys ja sinkkuus

Laura Honkasalo on taas kirjoittanut kolumnin.
Näkökulma, jota itsekin olen vähän märehtinyt. Tapahtuuko toivottua edistystä, ellei välillä testaa itseään ja tsekkaa missä mennään? Elämä ei aina etene siististi, vaikka toivoisi ja vilpittömästi yrittäisikin.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Deittilinjalla

Vähän merkillinen treffiviikonloppu takana. Lauantai oli ainakin täällä Etelä-Suomessa niin kaunis, lämmin ja keväinen, että luonto ja treffipalstat tuntuivat kihisevän toimintaa. Minunkin oli pakko sopia kahdet treffit samalle päivälle, vaikka olin jo aikaisemmin päättänyt, etten enää koskaan tee niin. Onneksi tällä kertaa ajankäyttö ei riistäytynyt käsistä.

Merenranta oli käveleviä pareja täynnä. Deitti Ykkösen kanssa käpötellessä törmäsin edellisen viikon treffikaveriin, hänkin seuralaisen kanssa. Moikkasimme hymyillen ja jatkoimme matkaa aurinkoisella mielellä. Kevättä ilmassa kaikilla.

Deitti Ykkönen oli vesiperä, emme kohdanneet henkilökohtaisella tasolla ollenkaan, vaikka juttua riitti sitten politiikasta ja taloudesta aika monipuolisesti. Deitti Kakkosta odotin kiinnostuneena: viestittelymme oli ollut jännää ja tunsin jonkinlaista odottavaa kutinaa. Kuvatkin miellyttivät. Vaan ei, tällä kertaa minulle kävi ensimmäisen kerran sellainen klassinen tapaus, että treffikumppanin kuvat olivatkin vanhoja ja kuvauksetkin kaverin harrastuksista vähän sinne päin. Ja taas oli seurana sellainen makea edellisen päivän alkoholinen oodöcolonje. Jos kaveri etsii liikunnallista naista ja kehuu itse olevansa sellainen, ei luulisi että tyyppi kaljamahoineen hengästyy pienellä kävelymatkalla ensimmäisessä ylämäessä puuskutukseen asti. Itse sellaisena karvalakkilenkkeilijänä en oikein uskalla itseäni liikunnalliseksi mainostaa, koska fitness-kisoihin ei ole asiaa eikä haluakaan, mutta pitänee arvioida tilanne uudelleen. Jestas että petyin. Kaveri oli sinänsä ihan fiksu ja sivistynyt, mutta vaikutti aika traumatisoituneelta. Sitä lajia olen elämässäni nähnyt ihan tarpeeksi.

Sitten oli se superlike-tapaus, joka kerta kaikkiaan vaikutti sopivalta - ei minulle, vaan eräälle ystävälleni. Yritin leikkiä amoria, mutta on se kai kaheli idea ehdottaa matchille toisen leidin yhteystietojen lähettämistä. Että kuinka kevyesti minä tähän seuranhakuun oikein suhtaudunkaan?

Ehkä on totta, etten juuri tällä hetkellä usko kenenkään vakaviin aikeisiin ihan tosissani.

Sain muutaman viikon tottua siihen, että kadulla kulkiessa olin aina mutkattomasti kainalossa ja kädestäni pidettiin kiinni kuin se olisi aina kuulunut siihen. Ja sitten äkkiä se iho hävisi. Vaikka tiesin, että tämä kainalo oli vain asfaltilta ja uusilta tuulilta lainassa, sain taas syyn surra hetken. Vaikka uskon, että ne kauniit asiat jotka minulle sanottiin olivat vilpittömiä, on nyt vaikea suhtautua varauksettomasti uusiin mahdollisuuksiin: kaikki tuntuu väliaikaiselta. Minä lähdin juttuun tietäen, että se loppuu yhtä nopeasti kuin alkoikin. Ajattelin ottavani laastarin tietoisesti, mutta en ehkä osaa käyttää sellaisia oikein.

Mutta jotain hyvääkin: tunnen nyt aika vahvasti, että ansaitsen parempaa. Ansaitsen sellaisen käden, joka haluaa pitää omastani kiinni pidempään. Ansaitsen tulla halatuksi. Ansaitsen tulla kohdelluksi fiksuna ja suloisena naisena, jollaiseksi minua on kutsuttu. Pitää vain löytää oikea kumppani, joka on kiintymykseni arvoinen; sellainen, jolle uskalla antaa sen varauksettomasti.

Ja nimenomaan jälkimmäinen voi olla vaikeinta koko palapelissä. Miten minä uskallan kiintyä vilpittömästi ja huomiseen luottaen? Tähän mennessä olen aina valmistautunut siihen päivänään, kun tarina kuitenkin loppuu ja elänyt suhteenpoikasia sen takia käsijarru päällä, muka itseäni suojellakseni. Ei, minä en vain päästänyt itseäni lentoon. Odotin tarinoiden loppua ja sain ne. Niin siinä kävi.


tiistai 29. maaliskuuta 2016

Kipinäkynnys

Olen ennenkin tämän todennut: ensimmäiset treffit ovat enimmäkseen rasittavia. Nykyisin osaan yleensä jo relata niin, ettei ahdista ennen kuin treffisessio on päättymässä: nyt se kysymys tulee taas. Jatkammeko, mitkä fiilikset jäi, oliko tämä nyt tässä?

Yleensä en tiedä. Ihmiset ovat mukavia, heidän kanssaan on yleensä kiva rupatella. Jakaa vaikka nettitreffikokemuksia, ellei muuta yhteistä jutusteltavaa löydy. Mutta jatko? En osaa sanoa. Ellei sitten ole ihan selvää, ettei tästä mitään tule. Sellaisiakin on muutama osunut kohdalle, mutta vähemmistössä ovat. Olen todennut ennenkin, etten ihastu helposti, en ainakaan ensimmäisellä tapaamisella. Silloin keskityn selviytymään vieraan ihmisen tapaamisesta sivistyneesti ja kohteliaasti läpi. Kipinöinti? Ei sellaisesta yleensä tiedä siinä vaiheessa, ei ehkä toisellakaan, myöhemmillä tapaamisilla sitten.

Pääsiäiseen mahtui muutamat ensitreffit ja vaikka kaverit olivat mukavia, sivistyneitä ja kiinnostavia ihmisiä, en osannut esittää riemastunutta, kun jatkoa mietittiin. Toinen seurasi sanattomia viestejäni tarkkaan ja raportoi niistä: vaikutin lopussa levottomalta ja hän tulkitsi sen, ettei minua kiinnostanut, vaikka meillä oli ollut vireä ja kiinnostava keskustelu monistakin aiheista. Ei se levottomuuteni kaverista johtunut: minua ahdisti treffien loppu ja sen päässä odottava kysymys, johon minulla ei ollut selkeää vastausta. En vain saanut sanottua sitä juuri sillä vaikealla hetkellä ennen hyvästejä.

Voi olla, että päästin varsinaisen vonkaleen menemään tällä ahdistuksellani.

Miten se kohteliaan etäisyyden kynnys ylitetään ensitreffien jälkeen ja ihmetellään, tuleeko tästä mitään? Muistelen niitä paria tapausta, joista on jotain jatkoa seurannut: kaikissa eteneminen on ollut kiinni minun aktiivisesta päätöksestäni ottaa kiinni hetkestä ja katsoa, mitä siitä seuraa. Orgaanista? Ensimmäisen laastarin kanssa jokseenkin kyllä, muiden ehkä ei niinkään. Tilanteet ovat olleet enemmän kokeiluja kuin varsinaisesti pakotonta ajautumista jota ei vain voi estää, eivät todellakaan sellaisia kuin elokuvissa, joissa vain tietää, että tässä ollaan matkalla auringonlaskuun yhdessä.

Miten sen tietynlaisen kipinän etsiminen olisi mahdollista, kun meillä aikuisilla ihmisillä on näitä muureja ylitettävänä? Istutaan pienen kahvilapöydän äärellä kupit kädessä, puhellaan mukavia. Mitä seuraavaksi?

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Pieni koira

Ruokapöydän puuttuessa juon aamuteeni ikkunalaudalta ja seuraan samalla kadun liikettä. Olen jo muutamia liikkujia oppinut tunnistamaan: se pitkätukkainen nuori tyttö oransseissa tossuissa, joka juoksee joka aamu bussiin. Suuri nainen pienenpienen koiran kanssa. Ja sitten on se vastapäisen talon koira, joka mittasuhteiltaan ja liikkumiseltaan muistuttaa niin paljon kissaa, että sain hieroa silmiäni toisenkin kerran, että tunnistin otuksen varmasti pieneksi koiraksi.

Kerran pikku kissa-koira sattui tepsuttamaan emäntänsä kanssa kadulla entisen mieheni käydessä. Näytin otuksen hänelle. Hän tajusi heti mitä pidin koirulissa niin huvittavana, ilahtui itsekin havainnosta ja jaksoi hymyillä sille.

Me katselemme vielä maailmaa aika lailla samoin silmin ja ymmärrämme mitä toinen näkemästään ajattelee.

Tässä eräänä aamuna pieni koira oli taas kadulla juuri, kun selailin feseä ja sieltä lävähti silmille pusuttelu-söpöilykuva entisestä miehestäni uuden tyttönsä kanssa. Ja minä katson koiraa kadulla yksin. Voinko enää ikinä jakaa pientä maailmaani samalla tavalla kenenkään kanssa? Kiinnostavatko nämä pienet hassut havaintoni enää ketään? Tunteeko kukaan minua enää koskaan yhtä hyvin kuin entinen mieheni?

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Erokonsultti

Näin reilun vuoden vakaalla kokemuksella sitä saa toimia opastajana tuoreelle eroajalle. Eihän se iloinen rooli ole, vaikka tässä tapauksessa ero on kyllä helpotus meille ystävillekin: uskon vakaasti, että ystäväni päätös on askel kohti parempaa tulevaisuutta.

Ihmettelen tietysti, miten näin vähäisellä tietämyksellä aiheesta muka riittää jotain neuvottavaa, mutta kyllä omien kokemusten ja tuntemusten kertaaminen ja jakaminen näyttää helpottavan toisen alkutaivalta: omat kokemukseni antavat subjektiivisuudestaan huolimatta näkemyksen siitä, miten elämä voi jatkua arjen muututtua. Siitäkin on ollut apua, että on voinut jakaa neuvoja käytännön asioiden järjestämisessä, joita ei pystymetsästä eron eteen tupsahtaneena tule ajatelleeksi. Kun on kuullut vuoden aikana yhden jos toisenkin erosta selviytyneen tarinan, tulee poimineeksi monenlaisia vinkkejä muistakin kuin oman episodinsa näkökulmasta. Jostain syystä kaikkia juttuja ei välttämättä helposti jaeta muiden kuin eronneiden kesken, liittyivät ne sitten käytännön erojärjestelyihin tai herkempiin tunnekiemuroihin.

Ennen kaikkea voi valaa uskoa siihen, että vaikka ystävä nyt joutuu luopumaan pitkän tähtäimen elämäkertasuunnitelmastaan, häntä voi kuitenkin odottaa valoisa ja toivoa täynnä oleva tulevaisuus, vaikka unelma vanhenemisesta yhdessä lastensa isän kanssa kävi mahdottomaksi.

Minua autettiin oman elämän alkuun järjestämällä aktiivisesti itsellisen elämän hakemista tukevaa toimintaa. Nyt on aika jakaa tämä hyvä kokemus eteenpäin.

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Pesänrakennusta

Kodissani ei edelleenkään ole ruokapöytää, kauniita verhoja tai eteisessä peiliä, mutta pahvilaatikoita ei kohta pyöri nurkissa enää yhtäkään. On koti kirjoille ja musiikille, jalallisille viinilaseille ja suurelle valurautapadalle. Uuden sohvan värimaailma on vielä arvoitus, mutta ratkeaa sekin aikanaan. Siivotakin pitäisi; ihan tavallinen siivous olisi paikallaan, ei remonttisotkujen hävitys, johon ehti jo vähän tottuakin.

Ostin itselleni Ikeasta huonekalun muotoisen palapelin (koottu jo, ihan itse) ja rautakaupasta iskuporakoneen. Se on keltainen ja sopivan kokoinen minulle. Vähän jännittää, koska pääsen käyttämään sitä ensimmäisen kerran. Alkoi vain kismittää se, että aina sai anella jotain avuliasta paikalle yhden tai kahden reiän takia. Tarve olla omavarainen tämänkin suhteen kasvoi niin suureksi, että hankin sitten oman mökämasiinan, joka toivottavasti kestää sen verran, että saan ripusteltua pikkuhiljaa asioita seinille juuri silloin, kun haluan.

Tarve tehdä itse. Osata itse. Käpertyä ihan omaan pesään omin luvin. Minulla on kuherruskuukausi menossa uuden kotini kanssa. Valitsen sen värit muita kuuntelematta.

Katselen kylppärissäni vieraspyyhettä ja mietin, annanko sen olla siinä paikoillaan odottamassa käyttäjänsä paluuta, vai pesenkö sen ja laitan kaappiin kuten tekisin normivieraiden jäljiltä. Mietin pitääkö raivata hyllytilaa kylppärin kaapista jonkun muun hammasharjalle. Sallia se, että joku muu jättää pienen pieniä jälkiä kotiini, jossa on hädin tuskin maali kuivunut seinällä.

Huomaan vähän kyräileväni ajatukselle. Vieraita tuoksuja reviirilläni.

Ja sitten näen, että Paha Poika on linkannut someen biisin, jossa rakkaus polttaa sielua samalla kun varoitetaan, ettei välttämättä olla ihan kilttejä, saatetaan häipyä varoittamatta ja särkeä sydämiä.

Että tämäkin kulunut ralli kuulostaa aivan uudelta, kun oma elämä puskee lyriikan taakse.

Ehkä se hammasharja saa tulla hetkeksi, jos omistaja uskaltaa sen tänne tuoda. Se kuitenkin häipyy pian kun kesäisempi asfaltti kutsuu vaeltajaa.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Tinderin monivalintatehtäviä

"Ihan selvästi olet kissaihminen", hän sanoi hymyillen, kun olin kerällä sylissä ja hyrisin siinä lämpimässä. Paha Poika. Vaeltaja, impulsiivinen tunneihminen. Omien teiden nopealiikkeinen kulkija, kujakolli. Bad news. Se varmasti väärä. Jonka katu-uskottavan katseen takana suhisee vilkas ja terävä mieli. Joka katselee minua nyt ne karut kasvot aurinkoisina. Soittaa joskus kännissä, melkein lepertelee. Ja laastaroi perusteellisesti muutaman kerran hylätyksi tullutta egoani.

Pahan Pojan seura olisi mainiota viihdykettä vakaampia pelivuoroja odotellessa. Mutta ei hänenkään tunteitaan sovi vähätellä, vaikka onkin iso ja karu aikuinen mies.

Selaan niiden kesympien juttukumppaneiden listaa, joka todistaa, etten talven pettymysten jälkeen halua olla yksin. Joka näyttää minulle peilistä jotain muutakin.

Minä todellakin lääkitsen tällä kaikella pyörittelyllä omia pettymyksiäni. Todistelen itselleni, että kelpaan edes jollekin. Nimiä listassa, kasvoja teekupposen takana. Eivät he oikein muuta edusta. Nämä pitäisi jättää nyt rauhaan sillä aikaa, kun joku hymyilee minulle noin lämpimästi. Se hämmentävän tuttukin, hitaasti lämmiteltävä tapaus, joka olisi ainakin ajatuksena sellainen potentiaalisen täydellinen, mutta jonka kipinäntuottokyky on vielä täysi arvoitus.

En ihastu helposti. En edes Pahaan Poikaan, niin kiehtova kuin onkin, omalla tavallaan vilpitön ja säkenöivä. Häneltäkin kerjään silityksiä, en elämäni jakamista.

Blondi, kalju vai tumma? Vai oma rauha?  Pitäisi malttaa pysähtyä. Se tekisi minulle hyvää.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Ulkoiset puitteet - ja uudenlainen yksinäisyys

Alkaa löytyä sellaisiakin päiviä, että voin hetkeksi istahtaa sohvalle ihmettelemään viime viikkojen pyörteitä. Jos ero tytisytti elämää perustuksia myöten reilu vuosi sitten, nyt ravistellaan ulkoisia puitteita kertarytinällä.

Muutto uusiin ympyröihin oli yksi askel. Sain viimein matot lattiaan ja väliaikaisen verhon ikkunaan, löysin tänään muuttoapulaisten piilottaman paistinpannun. Pyörittelin päätäni omalle maalausjäljelleni: kiireessä tehdystä jäi paikattavaa. Sitten kun jaksaa. Nyt ei. On viimein päästävä täältä uusien, mukavien seinien sisältä ihmettelemään uuden ulkomaailman mahdollisuuksia.

Uusi työmatka. On se ihmeellistä, miten paljolta puolen tunnin nipistys aamun työmatka-ajasta tuntuu. Duunihan on melkein nurkan takana, ainakin fillarilla. Tästä tulee hauskaa.

Samaan aikaan oman muuttoni kanssa meni työelämä uusiksi, vaikka homma ja työnantaja on edelleen se sama vanha: muutto sielläkin ja sen myötä kokonaan uudet työskentelytavat, joita opetellaan vielä pitkään. En ole aivan varma viihdynkö tässä muutoksessa. Opettelen, leikin töitä, yritän jaksaa. Tällä saralla saattaa suurin kuormitus olla vielä edessä, luulen. Tällä hetkellä tuntuu, etten jaksa keskittyä tämän osa-alueen muutoksiin ollenkaan ansaitsemallaan intensiteetillä. On muutakin mietittävää.

Olen vuorotellen ylivirittynyt, sitten taas umpiväsynyt. Laatikkoleikkien aikaan en malttanut lopettaa järjestelyhommia ajoissa, vaan jatkoin iltamyöhään, vaikka aamulla oli herätys tiedossa. Sitten oli maalausurakat ja muuten vain muuttostressi päällä.

Vaan ei tämä riittänyt.

Kissani, tuo vanha kumppani, oli pahimman muuttohälinän aikaan hoidossa. Palatessaan uuteen kotiinsa hässäkkää oli vielä, mutta urheasti se linnoittautui sängyn päälle paheksumaan muuttuvaa maailmaansa ja meidän muiden mekkalointia porien ja laatikoiden kanssa.

Muutama päivä muutosta sille tuli huono yö ja päivä eläinlääkärissä. Ja ilta, jolloin se ei enää herännyt.

Uskollisin unikaverini on yllättäen poissa. Samana päivänä, jolloin vihdoin sain levitettyä matot lattialle ajatellen, että nyt kissani ympäristö saadaan viimein rauhoitettua.

Tuli tälläkin tavalla uusi elämän haarakohta. Uutta kissaa en nimittäin enää yksin asuessani hanki. Omalla tavallaan uusi koti helpottaa sopeutumista kissan poissaoloon: näiden seinien sisällä en vielä ehtinyt itsekään tottua sen läsnäoloon.

Ja ilmeisesti jossain miesten salaisessa käsikirjassa lukee, että kissaansa surevat naikkoset on vietävä iltakävelylle.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Muuton keskellä

Miten paljon minua on tässä projektissa autettu! Aivan ymmyrkäisenä kiitollisuudesta katselen maalattuja seiniä ja purkamista odottavia laatikoita, joista ehdin itse pakata pari kolme hassua eksemplaaria. Täällä sitten uusissa ympyröissä hissuksiin siirtelen tavaroita uusille paikoilleen, odottelen kaappeja kotiovelle ja hämmästelen uusia ympyröitä. Jossain naapurissa soitetaan pianoa joka päivä, sen ääni kantautuu iltaisin vaimeana jostain. Tuntuu aika kotoisalta, vaikka verhot puuttuvat ja illan pimetessä tuntuu, että asun akvaariossa.

Hirvittäähän tämä tietysti myös, vanhan talon temput ja kaikenlaiset tietämättömyydestä johtuvat mörönpoikaset. Mutta optimistina luotan siihen, että asioilla on tapana järjestyä ennemmin tai myöhemmin. Muistilistalla on isolla isännöitsijän yhteystiedot.

Huolin entisen miehenkin yhtenä päivänä paikalle täsmäavuksi, kun jaloissa ei pyörinyt muita. Kiireinen taas, mutta selvästi mielissään, kun sai auttaa. "On vaikea mieltää, että sun elämäsi ei enää ole minun elämääni, mutta niin kai sen sitten kuuluu olla". Taas minusta tuntui, että hänen irtautumisprosessinsa tulee jotenkin vuoden omaani jäljessä, vaikka hän on meistä se, jolla on elämässään uusi vakava suhde.

Taidan taas mennä tyhjentämään pari laatikkoa. Hakemaan myllertävään elämään pienen palan järjestystä.

torstai 25. helmikuuta 2016

Pienen pieni maailma

Välillä sitä törmää vaikkapa fesen kaverilistoja tutkiessaan siihen, että piirit ovat tämän kokoisessa maassa helposti pienet. Ihmisten välillä löytyy joskus yllättäviäkin kytköksiä, jotka tarkemmin ajateltuna eivät ole ollenkaan kummallisia: meitä on täällä kerta kaikkiaan niin pieni joukko, että verkostoista alkaa helposti löytyä kaikenlaista hauskaa, kun vähän kaivelee.

Olin ensitreffeillä mukavan kaverin kanssa ja siinä jutustellessa paljastui, että olemme opiskelleet samalla kampuksella samaan aikaan. Harrastaneet hiukan samoja asioita. Oli hauskaa tutustua kerrankin tyyppiin, joka tuntui elävän samassa maailmassa kuin minä. On toki erittäin kiinnostavaa ihmetellä kerta toisensa jälkeen erilaisten ihmisten elämää ja ajattelua ja miten toisenlaiselta maailma näyttää toisen ihmisen näkökulmasta. Pohtia mitä tältä ihmiseltä oppisin, jos tutustuisimme paremmin. Mutta tuntui kyllä hyvältä kerrankin vähän huokaista kaiken tuttuudelle; tuntui että tämän hansikkaan sovittamisesta ei tulisi kovin vaikeaa.

Sitten ne yhdistävät asiat tulivat lähemmäs ja lähemmäs. Kaverilla alkoi tiettyjä juttuja yhdistellessä raksuttaa.

Lopulta paljastui, että itse asiassa mekin olemme treffikaverin kanssa tavanneet aikaisemmin. Siinä entisessä elämässä. Olen käynyt hänen kodissaan silloin, kun kummankin elämäntilanne oli vallan toinen. En muistanut käyntiä hyvin, mutta aikani kaiveltuani yksityiskohtia palautui mieleeni. Mieheen en silloin tietysti ollut kiinnittänyt paljoakaan huomiota.

Tuntui hurjalta. Nauratti. On tämä elämä hassua välillä.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Viiletystä ja hulinaa

Viikon sisällä on kaksi muuttoa, täysin uusien työskentelytapojen opettelu duunissa, yksi kuolinpesän siivous, pikkuasunnon seinien maalaus ja kolmet tinder-treffit. Ei ihme, ettei minun pääni pysy perässä. Peruspatalaiska perusminäni ihmettelee tätä vilinää, kiristelee vähän hampaitaan ja jatka punnertamista. Jospa tämä alkaisi muutaman päivän kuluttua helpottaa. Jaksaa jaksaa.

tiistai 16. helmikuuta 2016

Epäuskoista hymähtelyä pää petäjässä

Ei ole totta.

Tämä kaava on nähty tässä treffisyksyn ja -talven aikana aikaisemminkin: tapaan kivalta vaikuttavan kaverin, hymyilyttää sellaisella ujolla tavalla, tapaamme uudelleen. Ja vielä. Siitä tulee pieni suhde. Mies on alussa ihastuneempi, minä lämpenen siinä matkan varrella enemmän, kun tutustun kaveriin paremmin.

Alkukankeuksien jälkeen päästään tasolle, jossa koen voivani huokaista ja alan jo uskoa olevani oikeasti mukana jossain suhteentapaisessa.

Sitten yhtäkkiä tulee normaalien pusuviestipäivien jälkeen radiohiljaisuuspäivä. Ongittuna saan lyhyen viestin, että tarvitaan aikalisä, ilman lisäselityksiä. Niitä odotellessa sitä siirtää vaivihkaa uskonsa miesten välittämisen pysyvyyteen mielikuvitusmaailman puolelle, jonne se kaikkien keräämieni todisteiden perusteella kuuluu.

Taisin vastikään mainita, ettei ennustus eronsa alkutaipaleella olevan miehen kanssa vehtaamiselle ole kaksinen. Äkkikäännöksiä, joihin ei voi itse vaikuttaa. Juonenkäänteitä, jotka paljastavat, ettei minulla tässä tarinassa olekaan pääosa, vaan olinkin se plot device.

Aika helppo päätellä mitä tästä pitäisi oppia.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Puolietäsuhde

Viikolla tapahtuneen mesesäätämisen jälkeen tilanne on se, että tämmöinen puolittainen etäsuhde lämpimien silmien kanssa jatkuu. Tarjosin mahdollisuutta vetäytyä kunnolla toipumaan rankasta elämänvaiheesta ja uuden opettelusta, mutta ei, ei hän tosiaankaan sitä halua, vaikka meille on aikaa vähän kaiken tämän keskellä. Se vähäinen yhteinen aika on sitten aika latautunutta, mutta sen kanssa on nyt sitten vain elettävä. Kasvattavan suhteen kasvukipuja.

Miten tätä nyt kuvaisi parhaiten? Bonusvertaistukisuhde. Pelastuslauttana en viihdy, joten edelleenkään pidemmälle meneviä sitoutumisia ei sanota ääneen. Voimakkain yhdistävä tekijä on erokokemus kaikkine edeltävine kommervenkkeineen. Rakkaus musiikkiin ja mereen. Tapa ottaa tosiasiat vastaan sellaisenaan. Ajoitusongelmia vain riittää. Eihän ennuste tämmöisellä virityksellä ole kai kaksinen, mutta toistaiseksi tämä kelpaa näin. Ei tunnu siltä, että tässä heittäydyttäisiin nyt suin päin loppuelämän kestävän suhteen alkuhybrikseen. Ennemminkin astellaan varovasti rantaveteen ja totutellaan veden lämpöön hitaasti edeten: onko vesi sittenkin liian kylmää ihoa vasten?

Hmm. Olenkohan minä enää oikea sinkku ensinkään?

torstai 11. helmikuuta 2016

Ehkä ne siivet eivät vielä kanna

Ajoitusongelmia sen tavanomaisen toisiinsa tutustuvien, suhdetta kokeilevien etsiskelijöiden alkuhapuilun lisäksi. Sitä kannettavaa taitaa vain olla mukana aivan liikaa juuri nyt. Minä haluan suhteen, josta ei tule haikea tai halju olo edes välillä, ei ainakaan vasta reilun kuukauden jälkeen.

Näimme lämpimien silmien kanssa ja kyllähän miesparan kuorma tuntuu. Vaikka meidän pikku juttumme kehittymisen on sovittu olevan taustalla, että se väistää kaikkea eteen tulevaa muuta käsiteltävää, että meistä ei tule ottaa yhtään lisäpaineita elämään juuri nyt, niin tuleehan niitä odotuksia ja tulevaisuuden kysymysmerkkejä väkisinkin eteen pureskeltavaksi. Ja se painaa. Näkeehän sen. Huokaus äänessä, kun hän vastaa puhelimeen lapselleen ollessaan kanssani. Kasvoilla hetken viivähtänyt ahdistunut ryppy kulmien välissä, kun puhelimen paikannussovellus laitetaan pois päältä, etteivät lapset turhaan ihmettele. Ajatukset arjen rutiinien muuttumisesta.

Pesäänsä purkavan ihmisen tuska. Haluaa jotain omaa, mutta ei vain ole vielä ihan valmis siihen, että hänellä on erillistä elämää, jota lasten ei juuri nyt ole tarpeen tuntea. Eikä ehkä itse tunnista sitä, ettei ole valmis. Janoaa halauksia, mutta on sittenkin epävarma ottamaan niitä vastaan.

Minä, joka ymmärrän liiankin hyvin. Häivytän omat tunteeni, kun näen miten sumuista toisen ahdistuksessa välillä on. Ja yksin jäätyäni tunnen kuinka onttoa on, kun ei voi olla varma omasta vapaudestaan kiintyä. Ja sitten on sekin, että minun mutkaton tapani olla lähellä on jotenkin määrittelemättömällä tavalla liikaa.

Juuri nyt ajattelen, että ansaitsen sittenkin jotain iloisempaa. Ehkä jostain löytyisi ihminen, jolle minä en tuntisi aiheuttavani elämässä ylikuormitusta.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Kohti terveempiä aikoja

Varovasti lenkkaria toisen eteen pimeillä, jäisillä teillä. Sateen jäljiltä jäät olivat saaneet kiiltävän pyöreät muodot ja lätäköitä viereen. Nastattomilla kengillä tuossa oli välillä petollista hölkötellä, mutta jotenkin tämä pitkän flunssaputken liikkumattomuus oli saatava katkaistua. Tuntuihan se viikkojen himmailu askeltamisessa, mutta yllättävän reippaasti sitä kuitenkin jaksoi juosta pitkän tauon jälkeen. Eikä edes yskittänyt jälkikäteen. Ehkä minä sittenkin näen vielä terveitäkin päiviä tänä talvena. Oli mukavaa päästä pitkästä aikaa liikkumisen makuun sairastelun, matkustelun ja muuton järjestelyyn menevän ajan jälkeen.

Vuoden aikana olen vain oppinut, että liikkumisella on vaikutusta siihen, miten pääni jaksaa. Synkemmät kierrokset pysyvät kauempana, jos vain jaksan välillä hikoilla.

Siinä juostessa ajattelin taas sydän syrjälläni eroperheiden vanhempien taakkaa: sitä päivää, jolloin on pakko särkeä omien lastensa sydämet ja kertoa, että perhe hajoaa. Lohduttaa, vastata kysymyksiin,  niihinkin, joihin ei vielä vastauksia ole.

Miten sellaisista päivistä selvitään tuntematta itseään ihan typerryttävän huonoksi vanhemmaksi? Oman usko siihen, että ero on paras ratkaisu on kyllä varmasti punnittu tarkkaan, ennen kuin tämä vaihtoehto tuodaan lasten eteen.

Miten lohduttaa vanhempaa, joka on juuri käynyt tämän läpi?

tiistai 2. helmikuuta 2016

Yksi muuttuu ja se riittää?

"Parisuhteessa muutokseen riittää, että yksi henkilö muuttuu. Silloin toisenkin on pakko."

Kuulostaako tutulta? Kuulin tuon ensin omalta pariterapeutilta, sitten muilta, jotka ovat näitä asioita oman elämänsä karikoissa pohtineet. Sittemmin tuo on tullut vastaan muuallakin, jos puhutaan yleisiä kriisiytyneistä suhteista ja siitä selviämisestä. Minä vain en edelleenkään tajua, miten tämä oikein toimii silloin, kun ne parisuhteen osapuolet tuntuvat elävän ihan eri todellisuudessa tai kun toinen ei vain enää halua siinä suhteessa olla.

Minusta ainakin omassa muinaisessa suhteessani tuntui, että se mitä toinen sanoi haluavansa, ei ollut sitä mitä hän tarkoitti. Tai tarvitsi. Ja se mitä hän sanoi haluavansa/tarvitsevansa, oli noin karrikoidusti, että minä olisin joku muu kuin minä. Että muuttuisin toiseksi persoonaksi. Sellaiset muutokset, jotka koin itse tarpeellisiksi ja joita ryhdyin toteuttamaan, saivat hyväksynnän noin teoriatasolla, mutta käytännössä etäännyttivät, koska se käsitys todellisista tarpeista oli niin erilainen.

Marika Rosenborg kirjoitti Kataja ry:n sivuilla parisuhteen haasteista. Käykää lukemassa, lainaan tähän pätkän:
Polarisoituminen tarkoittaa parisuhdeasiantuntijoiden kielessä sitä, että kahden henkilön käyttäytyminen tai tunnemaailman kokemus etääntyy toisistaan jopa täysin vastakohtaiseksi. Joskus tämä on reagointia toisen käyttäytymiseen, joskus sisäsyntyistä omasta menneisyydestä syntynyttä tapaa toimia suhteessa toiseen, jopa suhteesta toiseen. Miltei aina parisuhdekriiseissä on vallalla henkilöiden välillä jonkinlainen polarisaatio, tapa nähdä toisin vastaukset siihen minkä pitäisi muuttua jotta suhde voisi voida paremmin. Pahimmillaan henkilöt ovat poteroituneet omiin vastakkaisiin luoliinsa, josta on vain kapea rajattu näköyhteys toisen henkilön yhtä rajatulle luola-aukolle.
Tunnistan tämän, jotain tällaista minäkin koin. Elimme jotenkin ihan erilaisia todellisuuksia, joista ei jostain merkillisestä syystä päästy millään samaan maailmaan. Ei ainakaan uhraamatta jotain itsestään ja omasta näkemyksestään siitä, mikä on totta. Miten tässä kahden eri tasolla liikkuvan totuuden maailmassa yhden ihmisen muuttuminen voisi vaikuttaa lähentävästi toiseen?

Ehkä en vain ymmärrä, koska en ole kuullut konkreettisia esimerkkejä onnistumisista. Oletteko te muut?

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Sinkku sairastaa

Olemme tässä Frienzonen kanssa sairastaneet kimpassa viikonlopun aikana. En tiedä, onko sattumaa, että myös tapasimme edellisellä viikolla, mutta joka tapauksessa olemme mittailleet kuumeita yhdessä ja todenneet taudinkuvan lisäksi nämä lukematkin suht samoiksi. Toisen vointia kyselemällä varmistaa samalla, ettei hän ole tuupertunut tajuttomaksi sängyn pohjalle: vielä se jaksaa ainakin puhelintaan näprätä.

Sinkut voivat siis jakaa tämän potemisenkin virtuaalisesti, kun sitä paijaajaa ei vierellä just sillä hetkellä satu olemaan.

Jos säälipisteitä haluaa kerätä oikein paljon, voi aina soittaa äidille.

Muuten voi keskittyä tyhjentämään tulevaa muuttokuormaansa pahanmakuisista teelajeista, koska makuhermot eivät ole terävimmillään ja teepannu on muutenkin jatkuvasti täytettävänä. Onneksi talossa on sentään riittävästi hunajaa.

Alkaa oma huumori loppua tähän yskään. Onneksi vierellä häiriintyy öisin vain kuuro kissavanhus, joka joka tapauksessa korvaa öisen univajeensa päiväunilla.

Liikuntatreffitkin voi sujuvasti vaihtaa huonekalukauppatreffeiksi flunssan takia. Lämpimille silmille se sopii kyllä, oma pesä hänelläkin tarvitsee täydennystä. Mutta se alkaa jo harmittaa, että pusut jäävät saamatta, vaikka toki halaaminen ja kädestä pitäminen ovat kivoja nekin. Tämmöinen teiniromanssi oikein.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Miten tässä näin kävi?

Olen tässä käynyt keskustelua siitä, kuinka paljon vaikutan olemassaolollani ja halaavaa vertaistukea tarjoamalla omaa harkinta-aikaansa läpikäyvän ihmisen päätöksiin.

On tämä outo paikka oman historiani tuntien. Mutta asiat eivät ole yksinkertaisia ja reunaehdotkin muuttuvat matkan varrella. Lämpimillä silmillä on taakka kannettavana ja isoja asioita mielen päällä. Hän kysyy  tuleeko meistä pari, jos hän sittenkin tämän päätöksen tekee, enkä minä voi antaa sitovaa vastausta. Hänen pitäisi ensin kohdata ne yksinäiset viikot ja itsensä uudelleen löytäminen toden teolla, ennen kuin voisin vilpittömästi sitoutua siihen viereen. Hetki kerrallaan olen siinä kyllä. Pidän kädestä ja muistutan, että hän selviää kyllä, kävi miten kävi. Suloinen, kiltti, avoin ja vilpitön ihminen.

Hän sanoo enkeliksi ja minä mietin hiljaa mielessäni, kuinka kauan kestää, ennen kuin nämä pyytämättä annetut valkoiset siivet muuttuvat mustiksi, koska en voi tarjota juuri nyt sitä selkeää pakoreittiä.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Elämän jäljet

Tänäänkin olen kohdannut monia ihmisiä eri tavoin. Hoitanut asioita perheenjäsenten puolesta, ollut palveluja kilpailuttava asiakas, asiallisesti kommunikoiva ex-puoliso ja läppää heittävä, kuulumisia hupattava, toisten ihmisten elämästä kiinnostunut ystävä.

Toivon totisesti, että tämäkin päivä pitäisi elämäni suunnan sellaisena, ettei tällainen uutinen koskaan koskisi minua.

En tiedä onko kamalinta uutisessa se, että naisparkaa alettiin kaivata vasta 11 päivää edellisen kontaktin jälkeen vai se, että katoamisilmoituksen tekemiseen meni kokonainen viikko. Vai se, että ensimmäinen kaipaaja oli työnantaja.

Miten tuo kuvan iloisesti hymyilevä ihminen voi olla noin yksin?

Perheettömälle tuo tulevaisuus on pelottavan mahdollinen. Tällaiset uutiset saavat hätkähtämään, miten pienestä on kiinni, että elämäni olisi yhtä näkymätöntä kaikille kanssaihmisille. Mentoroitavani ihmettelisi, jos olisin päivän hiljaa. Äitini hätääntyisi, ellen vuorokauteen vastaisi hänen puheluunsa. Ystäväni eivät ehkä kaipaisi heti, mutta jos fese olisi useamman päivän mykkänä, sitä kyllä kummasteltaisiin. Tietysti on vielä se työnantaja. Ehkä joogasali.

Hennoista langoista on kiinni se, monentenako päivänä minua alettaisiin kaivata. Toivon, ettei siihen 11 päivää menisi. En halua testata.

torstai 21. tammikuuta 2016

Vihainen nuori nainen

Sain eilen nauttia eloisasta kaupunkitunnelmasta ratikassa: pysäkiltäni nousi kyytiin myös sellainen rock-henkinen nuorimies nuori nainen vanavedessään. Neidon keskushermosto taisi olla jonkin vaikuttavan aineen vallassa. Hän huuteli miehelle kovaäänisesti, räyhäsi, vaati kontaktia. Kaveri yritti parhaansa mukaan olla reagoimatta vihaiseen naiseen. Vaihtoi vaunua, nainen seurasi. Olihan se piinallista meidän muiden matkustajien kannalta, jotka halusimme vain istua matkan ajan rauhassa työpäivän jälkeen. Eräs kanssamatkustaja sitten komensi nuoren naisen tomerasti ulos ja tämä totteli, vaikka huusi vielä oven suussa keuhkonsa kipeäksi kärsimäänsä vääryyttä ja vihaavansa miehiä. Kun ovet viimein saatiin kiinni kaikki saattoivat taas huokaista helpotuksesta. Matka jatkui ilman välikohtauksia. Nuori mies katseli edelleen ilmeettömästi ikkunasta ulos.

Olin luurit päässä enkä kuullut suurinta osaa kaplakasta, mutta se kävi selväksi, että jotain perusteellista vääryyttä naisparka tunsi kokeneensa tämän pokerinaamamiehen taholta. Suhdekiemuroita, monimutkaisia kuvioita. Valehtelua, kieroa peliä.

Vaikka oli piinallista kuunnella sitä estotonta raivoamista ja ratikan kylkien paukuttelua, en kuitenkaan voinut olla ihailematta sitä, miten vapautuneesti nuori nainen ilmaisi vihaansa. Antoi keuhkojensa laulaa, eikä taatusti jäänyt hautomaan kärsimäänsä vääryyttä. Voi kunpa osaisin edes hippusen verran puolustautua samalla tavalla silloin, kun minua kohdellaan huonosti. Ilman aineita tietysti ja ehdottomasti privaatisti, ei sen äänenvoimakkuudenkaan tarvitse tällä tasolla olla. Mutta että vihan tunteeni saisivat näkyä sen sijaan, että järkeilen ne pois oman mieleni hiljaisuuteen.

tiistai 19. tammikuuta 2016

Tuo pieni riivaaja

Luonnostekstien joukossa oli tämmöinen. En muista montako viikkoa vanha tämä on, mutta Tinder-ajaksi muutettuna kuitenkin pienen ikuisuuden ikäinen teksti. Voi mitä vuoristomaastoa mieleni on tuonkin hetken jälkeen kulkenut.
Siinä se nököttää, sinnikkään mykkänä. Ei vilku, ei pärise. Varmuuden vuoksi selaan vielä kerran kanavat läpi: whatsapp, tekstarit, yyveet. Ei mitään. 
Ja kun sinne kolahtaa jotain ilahduttavaa, viivyttelen vastaukseni kanssa, ikään kuin puhelin ei olisi jatkuvasti samassa huoneessa kuin minäkin, aina valmiina. Muutama muka-coolisti vietetty minuutti, vielä viimeinen säätö sen kepeän pikkunokkelan vastauksen hiomiseen ennen kuin lähetä-namiska vilahtaa. 
Ja taas odotellaan. 
Jos sen lämmin katse on sittenkin haalistunut. Jos se ei enää haluakaan ottaa kädestä kiinni. Jos sekin on vihdoin tajunnut, miten kajahtanut idea tämä olisi. 
Tämä vaihe ennen kuin selviää tuleeko tästä jutuntaimesta koskaan mitään. Aika käy pitkäksi ennen seuraavaa tapaamista. Voi kun ajoitus ja pilvilinnat voisivat joskus olla puolellani. Edes lyhyt, tuhoon tuomittu oikea suhde näiden iänikuisten virtuaalisäätöjen sijaan. 
Samaan aikaan toisaalla: 
Tekstariläppää heitetty Friendzonen kanssa parin tunnin ajan illasta. Hän kysyy miten flunssa jaksaa ja haluaa tietää, miksi tarkalleen olen kiinnostunut jostakin minua innostavasta jutusta. Muistaa mistä väreistä pidän. Saa taas nauramaan. Hihittelee minun jutuilleni. 
Ja vaikka kuinka yritän, niin ei, häntä kohtaan tunnen vain kaverillisia juttuja. En halua hänen käsiään iholleni. 
Sääli meitä kaikkia. Väärät ihmiset piirileikissä.
 Pitäisi varoa mitä toivoo.

Vuosipäivä

Tämä pieni varaventtiilini täällä bittiavaruuden uumenissa viettää tänään 1-vuotissynttäreitä. Silloin olin muutaman viikon harjoitellut hengittämistä omassa tilassa ja puoli vuotta muiden erotarinoita luettuani aloin itsekin raapustaa tuntemuksiani blogiin. Motiivina oli jotenkin dokumentoida eroprosessin harkintavaihe; toista kokemusta pitkästä suhteesta irrottautumisesta ei välttämättä koskaan tule. Harmitti jo, etten ollut aloittanut kirjoittamista heti, kun erkanemiseen johtavat tapahtumat alkoivat.
Mutta nyt on siis vuosi takana ja harkinta-aikakin loppui puolessa välissä. Elämä jatkuu, niin sen uskoinkin tekevän. Muistan, miten vaelsin vuokranvaaleita seiniä pitkin huoneistossani ja ihmettelin, että onko kotini todellakin nyt täällä. Niin vain kotiuduin sinnekin ja nyt, kun jo suunnittelen seuraavan muuttoni järjestelyjä, ajattelen kiitollisena tätä käytännöllistä kolosta, jossa sain rauhassa rakentaa elämääni alusta. Jatkan kohti uutta valoisalla mielellä, minua odottaa oma pieni rauhallinen kolo keskellä sykettä ja keski-ikäisen kulttuurinkuluttajan houkutuksia.

Kirjoitin ensimmäisessä raapustuksessani sormusaaveestani. Edelleen jos suljen silmäni, tunnen kolon nimettömässäni. En yhtä voimakkaana kuin aikaisemmin, mutta tunnen kuitenkin. Ja niin uskomatonta kuin se onkin, 13 kuukautta sormuksen pois ottamisen jälkeen sen jälki näkyy edelleen. Haaleana, mutta silti vielä selkeästi erottuvana. On se ollut painava osa arkeani näinkin konkreettisella tasolla 20 vuotta.

Heh, uusista alusvaatteistakin kirjoitin. No, edelleenkään kukaan ei kotiin kannettujen ostoksieni pukevuutta kommentoi. Se ei ole muuttunut: niin läheisellä tasolla en arkeani jaa kenenkään kanssa vieläkään. Vuoden takaisen minäni mielestä olisi ihmeellistä, että edes kaipaisin jotakuta vierelleni, niin absurdin kaukaiselta tuo ajatus tuntui silloin. Nyt kokeilen kaikenlaista, en ehkä tietoisesti ja tavoitteellisesti sitä suurta rakkautta etsien, vaan enemmänkin testaan, miltä deittailumaailma ja toisiin tutustuminen tuntuu. Oppia näistä haparoinneista on tullutkin roppakaupalla, en usko että tästä koulusta valmistutaan koskaan täysin viisaana. Tällä hetkellä profiilini nukkuvat, eikä oikeita treffejä ole tiedossa, sillä yritän pomppuisen kuukauden jälkeen keskittyä enemmän muuttooni ja omaan hyvinvointiini. Ainakin kaksi ystävää olen saanut näiden syksyn ja talven seikkailujen jäljiltä. Ei ollenkaan huono saavutus minusta.

Tästä blogista onkin tullut vaivihkaa enemmän sinkkublogi, kun irtautumiseni entisestä on edennyt tasolle, jossa en enää ajattele mennyttä elämääni tai entistä miestäni kovinkaan paljon. Suunta on selkeästi kohti uutta. Tässä taannoin havahduin ajatukseen, että miellän itseni tällä hetkellä enemmän sinkuksi kuin eronneeksi, kun vielä hetki sitten identiteetti meni vähän toisin päin. Eronnut sinkku olen toki edelleen.

En tiedä jatkaisinko tätä turinointiani edelleen ilman teitä lukijoita. Vaikka sitä kuvittelee raapustelevansa näitä lauseita ihan vain omaa päätään selvitelläkseen, niin kyllä sekin motivoi, että tietää jonkun näitä joskus lukevankin. Kiitos teille! Ja tietysti erityiskiitos teille, jotka olette joskus jaksaneet kommentoidakin näitä hämmentyneitä horinoitani. Se saa tuntemaan, ettei vaella näitä eronneen sinkun juurakkoisia polkuja sittenkään aivan yksin, vaikka huoneisto pysyy hiljaa, vain kissan hento kuorsaus säestää ajatuksiani ja ikkunasta katsoo talven hiljainen pimeys.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Muistijälki

Tiedättekö sen tunteen, kun silloin nuorena bänksien jälkeen se entinen löysi heti Sen Oikean, jonka kanssa muutettiin yhteen/mentiin naimisiin? Ai ette vai? Minä kyllä muistan tämän. Jossain vaiheessa se tuntui olevan oikein sääntö: minun jälkeeni ikuinen rakkaus.

Jotain saman sukuista tunnetta olin havaitsevinani, kun lämpimät silmät viestittää, että he eksänsä kanssa sittenkin vielä yrittävät tämän kevään saada palikkansa järjestykseen.

torstai 14. tammikuuta 2016

Laatikoita

Asukkaista tyhjentyneen asunnon raivaaminen jättää väkisinkin jonkinlaisen jäljen, ainakin suhteessa tavaroihin. Koriste-esineisiin. Muistoihin. Olen ollut muutamassa mukana, tulevia on varmasti edessä.

Pyykätty puhdas paita, jossa on se tärkeä rintatasku lukulaseja varten. Mutta kun käyttäjä poistuu, tulee sinänsä siististä ja huolellisesti valitusta paidasta turha: jonkun käytetty vähän vanunut lumppu. Valokuvat, joiden henkilöitä kukaan ei enää tunnista. Häälahjaksi saatu ruma maljakko, jota on uskollisesti säilytetty hyllyn päällä. Kasa vuosien saatossa talteen leikeltyjä lehtiartikkeleita. Kaikki elämän aikana kertyneet kirjat. Mitä näitä nyt on: ihmiselle tärkeitä asioita, joiden kohtaloa kuolinpesän surevat perkaajat tuskailevat.

Tällaisesta tulevaa tyhjennysurakkaa silmäilevästä reissusta tulin kotiin entisen mieheni väliaikaisasunnon kautta ja näin sielläkin lyhyesti eteisessä piipahtaessani palasia entisestä elämästäni pahvilaatikoissa, odottamassa lopullista ratkaisua. Samoja laatikoita on myös kotonani, tulevaa varten.

Elämän purkaminen pahvilaatikoiden kokoisiksi paloiksi on surullinen näky. Tavarat eivät elä laatikoissa. Siellä niistä tulee painavia säilytysongelmia. Jonkin elämässä on päättynyt ja jälkeen jääneet raivaavat tilaa muulle.

Elämä jatkuu, kun laatikot saa purettua ja tavarat - ne jotka selviävät ison luudan lakaisusta - pääsevät taas hengittämään vapaasti, olemaan tärkeitä.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Lutuista, mutta...

Johan tästä soppa syntyy. Viikonloppuvieraani lämpimät silmät lähtivät juuri kohti päivän velvoitteita. Tämmöinen pieni suhteenpoikanen, jonka ympärillä liehuu punalippuja enemmän kuin oppikirjojen mukaan pitäisi. Alkaen vaikkapa siitä, että lämpimien silmien eksällä on sama etunimi kuin minulla. Suhteelta tämä tosiaan jo tuntuu, vaikka vasta alkuaskelia taaperretaan. Mutta mutta...

On ihanaa, kun joku katsoo silmiin ihastuneena. Suukottaa hellästi, pitää lähellä. Itse asiassa ne hellät pusut ovat pökerryttävän ihania. Tehtiin yhdessä ruokaa, kuunneltiin paljon kaikenlaista musiikkia. Juteltiin ensimmäisen erovuoden tunnelmista. Hänellä se kun on vasta aluillaan (ISO punainen lippu). No kasvattava laastarikin kelpaisi minulle. Mutta...

Kiltti ja hellä, eli täyttää muutamia ykköstason vaatimuksia. Jalat maassa, huolimatta tuulisesta tilanteestaan. Hyväsydäminen, kunnollinen mies, joka hänkin rakastaa merta ja merenrantaa. Jonka pehmeät suukot siis saavat pään pyörälle. Mainitsinko jo?

Ja sitten kuitenkin... No taustat ovat taas erilaiset, mutta johan olen oppinut, ettei miehen tarvitse olla kovin koulutettu ollakseen ihana. Mutta tämä aikuisempi läheisyys... Olen vähän hämmentynyt. Meillä tuntuu olevan vähän (paljon) eroa siinä miten siihen suhtaudumme. Mitenhän tässä mahtaa käydä? Liian aikaista sanoa vielä, mutta kysymys on ilmassa.




torstai 7. tammikuuta 2016

Teekupin mittainen tiivistys elämästä

Treffikumppaneille joutuu selittämään elämänsä teekupposen mittaisella raamilla kerta toisensa jälkeen. Siitä alkaa muodostua puoliautomaattinen mantra, jossa pikakelataan lapsuus, nuoruus ja aikuisuus vaikutusalueineen ja päätapahtumineen. Painotukset saattavat vaihdella hiukan kuulijan mukaan, mutta perussetti alkaa olla aika kompakti.

Sitten on se kysymys, joka yleensä nostetaan tavalla tai toisella pöydälle, yleensä jotenkin hienotunteisesti ja anteeksi pyytäen, mutta aina erityinen keskittynyt katse silmissä. Tämä aihe kiinnostaa. Miksi minulla ei ole lapsia?

Totuin elämäni aikana pitämään lapsettomuutta niin yksityisenä asiana, ettei sitä lähimpiä lukuunottamatta ollut juurikaan tarvetta selittää juurta jaksain muille. Mutta ymmärrän kyllä, että elämänkumppania etsiessä tämä aihe on käsiteltävä, etenkin jos toisella on niitä alaikäisiä huollettavia.

Olen siis tästäkin tarinasta joutunut tekemään teekupilliseen mahtuvan tiivistelmän. Ja tähän olen liittänyt paitsi ne tärkeimmät henkilökohtaiset kokemukset myös vähän asioita, joita en tainnut edes entiselle puolisolleni kertoa.

Minähän olen lapseton omasta tahdostani. Päätös ei kuvasta suhtautumistani lapsiin yleensä, vain omaan arviooni siitä, miten pelottavaa minusta olisi itse olla äiti.  Muutama muisto ajalta jolloin kummipoikani, jonka herkkyydessä näen paljon jotain tunnistettavaa, oli pieni: kuinka riipaisevaa oli seurata vierestä tuon herkkyyden törmäystä arkimaailmaan. Äitinä olisin tehnyt sitä joka ainoa päivä. Elina Hirvosen kirjassa "Kun aika loppuu" on kuvattu samaa tunnetta yhdessä lyhyessä luvussa. Ratikan ikkunasta heijastuva kuva pojasta, jolla on jähmettynyt hymy kasvoillaan.

Se on jotain aivan muuta kuin pelkoa tarharumban, toppapukutaistojen tai sisarusriitojen selvittelyn väsyttävyydestä. Arjesta olisin uskonut pärjääväni joten kuten. Mutta hitaasti nakertavasta riittämättömyyden tunteesta ja jatkuvasta särkymisestä en uskonut selviäväni. Siksi niitä omia ei ole, entiseen puolisooni liittyvien syiden lisäksi (vahvoja syitä nekin). Tämä lasi oli minulle aina puolityhjä, vaikka hyvin ymmärsin, että toisessa valossa sen olisi hyvinkin voinut nähdä puolitäytenä.

En ole ollenkaan varma, ovatko perheelliset treffikumppanit ymmärtäneet selityksestäni yhtään mitään. Se taitaa olla niin vieras ja teoreettisen tuntuinen pelko lapsiarkea eläneen korviin. Mutta se on tainnut mennä jakeluun, että syyt ovat henkilökohtaisia, eivät yleisiä.

Asia on ollut taas tapetilla, kun iltapusuviestejä tulee mieheltä, joka on juuri lukenut lapsilleen iltasadun. Miten tämmöinen nainen sopisi kuvioon? Kannattaako edes yrittää?

maanantai 4. tammikuuta 2016

Levon merkitys

Nukuin ensimmäistä kertaa viikkoon enimmäkseen hyvän yön. Flunssa oli ripeltänyt uneni pieniksi levottomiksi horroksiksi puolenyön ja aamuneljän väliin, vaikka tavallisesti olen oikein hyväunista sorttia. Ei ihme, että ajatukset alkoivat loppuviikosta olla aika synkähköjä ja olo fyysisten tukkeiden lisäksi henkisestikin vähän näköalaton.

Yksi parempi yö tekee ihmeitä: Nyt ne asiat, jotka eilen ahkerasti sekoittivat pahan mielen pataani, tuntuvat keveämmiltä. Päästän niistä irti; en voi niihin kuitenkaan lopultakaan vaikuttaa ja vaikka lopputulos olisi pelkäämäni kaltainen, ei se estä minua jatkamasta omalla tielläni kohti parempaa oloa ja positiivista energiaa. Tulee muita hyviä hetkiä, ihan varmasti. On vain jaksettava odottaa ja autettava universumia järjestämään hyville asioille mahdollisuuksia. Jos lämpimillä silmillä on sittenkin kylmät jalat, niin sitten vain on. Kohtasimme kuitenkin.

Hyvä lista tämäkin yksinäisen sinkkuillan synkempiin hetkiin.




lauantai 2. tammikuuta 2016

Muutosten vuosi

Ajattelin ensin, että katsoisin vuoden takaiseen peruutuspeiliin vasta, kun tämä pikku blogini saa täräyttää kermakakkuunsa yhden kynttilän. Mutta tässä vuoden ensimmäisen pimeän illan hämyssä ajatus karkaa väkisin viime vuoden hetkiin. Välähdyksiin, jotka jäivät tavalla tai toisella mieleen.

Tietysti koko vuosi oli kaoottinen, hiljainen, itkuinen, myllertävä, arvaamaton ja arvattava, yllätyksiä täynnä. Kaikkea sävytti muutos. Töissäkin, vaikka se oli elämäni stabiilein paalu, jossa suuretkin muutokset tuntuivat marginaaliselta puuhastelulta yksityiselämään verrattuna.

Ennen kuin tammikuun ensimmäinen puolikas oli kulunut, olin hukannut kolmet hansikkaat ja kaksi hattua jonnekin. Ajatukseni taisivat olla hiukan sekaisin tuolloin. Saatoin täyttää iltani bussimatkailemalla Ikean löytötavaraosastolle kysymään myssyni perään ihan vain siksi, että päivä kuluisi jotenkin loppuun.

Vuoden edetessä surin sitä, miten kiire entisellä miehellä oli jatkaa eteenpäin ja jättää minut ja jaettu arkemme taakse. Vähitellen irtauduin itsekin ajatuksesta, että olisimme enää me. En enää kaivannut häneltä huomiota. Nyt hän tekee oppikirjamaisen suorituksen elämäänsä haltioituneena jatkavana, uuden nuoren onnen löytäneenä miehenä. Ja minä suhtaudun tähänkin rauhallisesti. Hän toimii luontonsa mukaisesti.

Pari käytännön elämän umpisolmua aukesi vuoden aikana. Helpotus oli suuri.

Syksy toi äkillisen täyskäännöksen suhtautumisessani uuteen suhteeseen; äkkiä kaipasinkin hellyyttä elämääni, jotain uutta ihmistä rinnalleni. Aikaisemmin ajatus oli täysin mahdoton. Tai ainakin tein kokeiluja siihen suuntaan, vaikken ollut varma olinko varsinaisesti valmis.

Kävin ensimmäisillä treffeillä; pelottavinta mitä olin hetkeen tehnyt. Jännitti käsittämättömän paljon. Siitä selvittyäni seuraavat sujuivatkin paljon rennommin. Koin pieniä pettymyksiä, mutta otin myös askelia lähemmäs, päästin toisen lähelle. Sellaista henkilökohtaisen reviirin tanssia. Muistan hetken, kun päätin, etten tästä väisty, annan toisen olla siinä vähän liian lähellä. Hän huomasi mitä tein, ettei se ollut vahinko, ja piti siitä. Tässäkin askellus osui välillä varpaille, mutta kaikki menee opettelun piikkiin. Tämä osuus elämästäni on edelleen turbulenttia. Opin että reaalimaailman viikko on ikuisuus tinder-todellisuudessa. Ja yhä edelleen ihmettelen, miten treffeillä kuuluu käyttäytyä.

Senkin opin, että tunneiksi luultu marginaali kaksien peräkkäisten treffien välillä voi sulaa kolmeksi minuutiksi. En aio toistaa kokeilua.

Yritän muistaa keinuessa kiinnittää välillä katseeni horisonttiin, jotta perspektiivi säilyisi. Ja nauraa ystävieni kanssa aina kun voin.

Muutaman kuukauden kuluttua minulla on uusi oma koti. Ja sieltä voi jatkaa matkaani kohti seesteisempiä aikoja. Elämä jatkuu sisäistä valoa vahvistaen, ainakin toivon niin.