Paluu omaan itseensä

Hyvä vanha ystävä, joka aviokriisin keskellä otti vapaa-ajanaktiviteettieni seremoniamestarin roolin ja aktiivisesti järkkäsi kaikkea kivaa tekemistä minulle hyvässä seurassa, huokasi tässä hiljattain, että on niin mukavaa kun olen tullut takaisin hänen elämäänsä. Ja minä vastasin, että siinähän minä olen aina ollut, saatavilla, parisuhdestatuksesta riippumatta.

Mutta eihän se nyt ehkä ihan noinkaan ole. Vaikka lapsettomana olin toki varsin vapaa järjestämään menoni mieleni mukaan, kyllä sellaisen pienperheenkin elämään liittyy helposti sen verran tekemisten sommittelua, että omien kavereiden menoihin lähteminen edellyttää suunnittelua ja kompromisseja, jotka ehkä sittenkin nostavat kavereiden kynnystä ehdottaa tekemisiä ihan spontaanisti.

Lisäksi on aina ollut se vaara, että yhden sijaan osallistujia onkin perhekunnasta kaksi. Vaikka puolisoni oli toki pidetty tyyppi, niin kyllä hänen hengatessa mukana ryhmän dynamiikka oli toinen kuin silloin kun olin mukana yksin.

Kun nyt herään viikonloppuna yksin hyvin nukutun yön jälkeen, en vertaa oloani aikaan, jolloin heräsin kotona itsekseni puolison ollessa reissulla; vertailukohta löytyy paljon kauempaa, sinkkuajoilta, silloin kun heräsin pikkuruisessa opiskelijaboksissani uuteen aamuun, miettimään mihin nenänsä sitten suuntaisi.

Välillä hämmästelen oliko se 20 vuotta välissä vain unta ja herään nyt jälleen omana itsenäni oikeaan elämään.

Vaikka ilman muuta koen, että olen saanut pitkälti olla oma itseni aina, tunnen nyt luovani aivan toisenlaista suhdetta itseeni kuin silloin, kun parisuhde oli siinä elämän perusturvana. Viihtymiseni omissa nahoissani on nyt jotenkin paljon suoremmin kiinni hyvässä olossa. Onhan se haavoittuvampi turvavaljas kuin jos tasapainoista elämää hakiessaan voisi tukeutua myös toiseen, mutta juuri sen haavoittuvuuden takia omaan hyvään oloon tulee kiinnitettyä paljon tarkempaa huomiota. Jos minulla sakkaa itseni kanssa, on sillä suorempi vaikutus hyvinvointiini kuin parisuhteessa ollessa. Vaikka ilman muuta tuo oma hyvä olo ei ole yhtään merkityksettömämpi parisuhteessakaan ollessa, ei missään tapauksessa, sen vaikutus elämänlaatuun on vain jotenkin mutkikkaampi ja sumuisempi kuin yksin ollessa. Se on helpompi laiminlyödä kun on se toinen kaikkine mutkallisuuksineen siinä vierellä.

Joogatunti aloitetaan aina ottamalla alkuasento ja katsomalla itseään silmiin peilistä. Meitä kehotetaan rakastamaan tätä näkyä. Ei se aina ole helppoa, esimerkiksi silloin kun sali tuntuu olevan täynnä vain niitä gasellimallisia kanssajoogeja, mutta tuo on kaiken hyvän perusta.

Eli mitä pointtia tämä hajatelma oikein yrittää epämääräisin sohaisuin kaivaa esiin? Ehkä hämmentyneen ajatuksen siitä, että ehkä ystäväni ei sittenkään ollut ihan metsässä. Ehkä olen palannut enemmän itseeni. Vaikka kiellän että olisi ne 20 vuotta jonkun muun nahoissa viettänyt.