Muutosten tuulet tyyntyvät

Ainakin toivon niin.

Joskus syksyllä hämmästyin tajutessani, että saatoin muistella vuosi sitten sattuneita asioita tässä uudessa elämänvaiheessa, kun erosta on kulunut jo kaksi vuotta. Elämäni on eron jälkeen jatkunut ja tuonut mukanaan uusien muistojen kerrostuman.

Vaikka elämä on ympärillä jo hiljalleen vakiintunut eikä järisyttäviä muutoksia ole enää kuukausiin tapahtunut, sitä oli jo jotenkin tottunut jatkuvaan muutokseen niin, että ajatus siitä, että tein nyt jotain samaa kuin vuosi sitten tuntui hämmentävältä. Ja samalla kivalta: minulla on jotain omaa rakenteilla. Oman pesäni sisustusprojekti on edelleen vaiheessa (ei olla ydinosaamisalueellani...), työelämän muutoksiin sopeutuminen on vielä kesken ja ottamani askeleet uudenlaisten harrastusten suuntaan hakevat vielä paikkaansa arkirutiineissani. Mutta kyllä minä tässä hiljalleen elelen ihan oman näköistä elämää, pyörittelen sen rakennuspalikoita käsissäni vuorotellen ja sommittelen niistä itselleni omaa polkuani. Ja voin jo muistella matkaani muutenkin kuin nollapisteeseen eli erohetkeen tai sitä edeltävään elämään verraten.

Tässä on vierähtänyt hämmentävän pitkä tovi edellisestä postauksestani. Osin ehkä siksi, että alati muuttuvan tuiverruksen sijaan elämä alkoi tasaantua.

Kadulla kädestäni pitävä mies on edelleen sama kuin viime kesänä. Jatkuvassa pienessä epäuskoisessa epävarmuudessa kellumisessa tapahtui vaivihkaa loppusyksyllä jokin outo nitkahdus kohti vapautuneempaa yhdessäoloa. Ikään kuin lopetimme kumpikin suhteen lopun odottamisen ja vain hyväksyimme, että tuo toinen edelleen jaksaa viestitellä ja viettää aikaa kanssani. Kaikenlaisista potentiaalisista kompastuskivistä huolimatta. Toistaiseksi voimassa oleva suhde, jolla ei edelleekään ole tulevaisuudensuunnitelmia. Paitsi että kesälomasta tai tulevan kevään suunnitelmista puhutaan jo yhteisinäkin juttuina. Näin tämä toimii. Kaksi vajavaista ihmistä hakee kontaktia toisesta. Suuria tunteita vältellään, mutta hellyyttä on mukana vaivihkaa aina vain enemmän.

Ystävien ja tuttavien tuoreita eroprosesseja olen saanut seurata lähempää ja etäämpää. Joku tuttu kysyi avaako näiden pohtiminen omia haavojani. Ei ollenkaan, vaikka tietysti muiden kokemuksista löytyy paljon yhteistä jaettavaa. Jotenkin vain näen nämä erilaiset erot yksilöllisinä ja siksi erillisinä. Ehkä oma eroni kipuineen oli aikanaan puitu riittävästi, etten koe ystävieni vaihteiden seuraamista itse tuskallisena.

Eräs vanha ystävä, joka liittyi vahvasti entiseen elämääni ja entiseen mieheeni, piti juhlat, joihin minutkin oli kutsuttu. Siellä me istuimme entiseni kanssa vieretysten vanhojen kavereiden kera samassa pöydässä, vaihtaen kuulumisia kaikkien kanssa kuin joskus ennen, vuosien takaisessa maailmassa. Seurueessa oli sellaisiakin, joille eromme oli edelleen uutinen. Jotkut olivat ihmetelleet, miten juhlien järjestäjä oli uskaltanut kutsua meidät molemmat paikalle, mutta taisi tuo tuntea meidät kummatkin: mitä syytä miellä olisi ollut enää toisillemme ärhennellä ja sillä tavalla tehdä tilanteesta kiusallisen kaikille? Ei meillä ollut entisen mieheni kanssa mitään sellaista hampaankolossa, joka olisi niin paljon kirvellyt, että sitä olisi ollut välttämätön tuulettaa muiden juhlatuulen kustannuksella. Ilta oli mukava ja siitä jäi kaikille hyvä mieli.

Elämä jatkuu.

Oivalluksia

Mielenrauhaa. Ihana energinen aurinkosyksy on hämärtymässä ja houkuttelee kääriytymään johonkin pehmeään ja lämpimään. Hetkellisten sätkyjen myötä olen oivaltanut taas muutamia tuttuja totuuksia.

• Jätetyksi tulemisen pelko horrostaa minussa sitkeästi pinnan alla, valmiina kaivautumaan iholle heti kun tilanne tuntuu otolliselta mielensekoitusmielessä. Sen kytkökset todellisuuteen ovat hataria. Kokemusten muisto riittää.
• Tämä nykyinen suhde on tapailusuhde, sellaista semiseurustelua, eikä siitä kannata tehdä vakavampaa edes mielikuvitustasolla. Näin pääsee vähemmällä sätkyilyllä ja hermoilulla jokaisen kommunikoinnin ohilaukauksen jälkeen. On mitä on, tulee mitä tulee. Riittää, että ottaa vastaan kaiken rehellisenä itselleen.
• Tällä hetkellä tämä edelleen riittää. Silti. Vaikka välillä kaipaan syvempää välittämistä ja lemmenlaulujen kuvaukset tunnemyrskyistä ja sielujen kohtaamisesta ja rakkaudessa räytymisestä tuntuvat asioilta, joita tapahtuu vain muille. Tai minulle joskus kaukaisessa nuoruudessa. Mutta koska se menettämisen pelko ja kaikki sen kaverit jylläävät vielä liian voimakkaina ihon alla, on parempi kasvattaa kumppanuustaitojaan tällai harrastuksena. 
• Vaikka tämä mies ei ole täydellinen, hän on silti arvokas. Juuri tuollaisena. Tärkein ihminen maailmassa on hän, jonka seurassa olet juuri sillä hetkellä. Onnea ja mielenrauhaa hänkin etsii. Emme me kumpikaan toisillemme liikoja lupaa.

Senkin kuulin, että on eksäni vuoro harrastaa tinderöintiä ja siihen liittyvää nopeaa viestittelyä ja treffeillä juoksemista. Eiköhän tuo sosiaalinen, sanavalmis ja älykäs kaveri pian löydä sieltä itselleen jotakin. Hiukan varovasti vertailimme kokemuksiamme tuon aplikaation maailmassa. Molemmat moitimme tekstittömiä profiileja ja tyrkkykuvia. Päivittelimme hajontaa. Sellaista tavallista korrektina ja anonyyminä pysyttelevää yleistason pikkupuhetta sinkkujen kesken, vailla vaarallisen lähelle tulevia yksityiskohtia. Tiedän, että hän nauraisi joillekin kokemilleni jutuille ja palaisi halusta kertoa minulle omiaan. Käsivarrenmitta pysyy välillämme edelleen, vaikka nyt jo kutsun häntä varauksetta remonttiapuun, jos omat taidot tai välineet loppuvat.
Kerroin että on olemassa sellainen kesämies, vähän niinku seurustelukumppani. Hän vastasi arvanneensa, mutta veikkasi väärää fesetuttavuuttani. Ei se seinä sentään aina kaikkea paljasta.

Tästä on hyvä jatkaa elämäntaidon keräilykorttisarjan täydennystä.

Ryppyjä

Tämä ominaisuus minussa ei ole näköjään muuttunut siitä kun olin seitsemänvuotias: minulla ei ole minkäänlaista kykyä vastata ilkeyteen tai aggressioon. Jään vain ihmettelemään mikä minussa tämänkin laukaisi, teen kaikkeni olettaakseni, että tuonkin sanamuodon takana oli jokin vilpitön mutta kömpelö yritys sanoa jotain rakentavaa. En kerta kaikkiaan käsitä tahallista loukkaamista. Hämmennyn, poistun ja jään vellomaan kysymysteni kanssa.

Puolustautuminen? Sitä en osaa. En.

Nykyään sentään ymmärrän järjellä, ettei vika aina ole minussa. En ole niin tollo tai tylsä, että ansaitsisin tämän ravistelun. Jos toista ahdistaa, se ei välttämättä ole minun syytäni. Ei, vaikka toinen toivoisi minusta ratkaisua elämäänsä hiertäviin ongelmiin. Voin välittää ja tukea, mutta ratkaisuksi minusta ei ole elämäntuskan kanssa painimiseen. Nähty ja koettu, laskut maksettu.

Nytkö se lähtölaskenta alkoi? Mikä meitä pitää yhdessä? Mistä me toisissamme välitämme? Saanko halata, jos elämä pännii, vai tuntuuko se vaatimukselta?

Vanhan tunteen aave

Olin sopinut tapaamisen entisen mieheni kanssa. Odottelin kahvilassa, hän oli tietysti myöhässä. Miten helposti mieleni lähti (edelleen!) puhisemaan sellaisia ajatuksia kuten "näin vähän se tyyppi minua arvostaa" ja "taas nähdään miten hienosti kaveri osaa ottaa minut ja minun tarpeeni huomioon". Sitä rataa, kierrättäen vanhoja, aiemmilla meriiteillä ansaittuja tunnelmia. Aivan suotta: paikalle päästyään myöhästymistä pyydettiin heti anteeksi, selitys oli hyvä, ja minua kohdeltiin kiltisti. Sitten katsoin hänen surullisiin silmiinsä ja muistin miksi ylipäätään olimme tapaamisen sopineet ja siinähän ne menneiden laiminlyöntien kaikuja kumisseet pihinäni haipuivat sinne minne kuuluivatkin, unohduksiin. Noilla vanhojen ajatusten kaiuilla ei ollut sijaa nykyhetkessä. Päästin niistä irti.

Mutta miten perin helposti ne sieltä pölykerroksen alta löytyivätkään, sitä minä myöhemmin hämmästelin. Puistelin päätäni itselleni. En minä tätä tarvitse enää elämääni, en totisesti. Eikä siihen ole enää mitään syytä.

En vieläkään ole kertonut entiselle miehelleni tästä jo kohta neljä kuukautta jatkuneesta tapailusta. En oikein osaa ottaa sitä luontevasti esiin, koska suhde on niin selvästi vain meidän kahden asia. Sitä päämäärääkään ei ole. Ja jotenkin ehkä pelkään, että jos ryhdyn puhumaan tästä suhteesta lähintä ystäväpiiriä laajemmalle joukolle, sen hauras rakenne jotenkin sortuu.

Askel kerrallaan ajattelen häntä entistä lämpimämmin. Huomaan kaipaavanikin välillä. Teen suunnitelmia jo viikkojenkin päähän, mietin mitä kivaa voisimme yhdessä keksiä syksyyn. Ja yhä enemmän pelkään, että tämä vaivaton, kiltti, omalla tavallaan herkkä ja vähäpuheinen mies kyllästyy ja lähtee hänkin.

Aavetunne tämäkin, tosin tuoreempi. Ja minulle todempi. Mutta kenties aivan yhtä turha, kävi se pelko toteen tai ei. Tosiasioiden kanssa tässä on kuitenkin elettävä, tapahtui mitä tahansa.

Varovainen lämpö

Hän väsyi ja vetäytyi, oli tavallistakin harvasanaisempi eikä hetkeen tahtonut millään saada ajatuksiaan sanallistettua edes yksinkertaisimmissa asioissa. Ensimmäinen ajatukseni tietysti oli, että nyt se taas tulee eteeni; se hetki, jolloin kuvittelin kaiken olevan stabiloitumassa, vaikka toinen on jo nostamassa kytkintään. Että minuun ollaan taas syystä tai toisesta kyllästymässä.

Annoin tietysti uupuneelle tilaa, puuhasin omiani ja vedin henkeä. Rauhallisesti. Muistutin itselleni mitä kaverista ja hänen kommunikoinnistaan jo tiedän: niukkaa, mutta lämmintä ja suoraa. Ainoa syy varovaisuuteeni oli edelliset kokemukset, ei mikään hänestä lukemani. Pelkoni olivat omiani, kuuntelin menneiden kokemusten aaveita enkä sitä, mitä tämän ihmisen kanssa oleminen oli minulle opettanut. Tunnistin sen; tämä suhde toimii toisella tavalla kuin ne aikaisemmat pienet yritykset, eikä siksi ole syytä olettaa, että kaava olisi sama. Ja vaikka niin kävisikin, en voi kuin hyväksyä hänen valintansa ja antaa kokemuksen taas virrata lävitseni, opettaa itsestäni jotain. Sen minä kestäisin kyllä, joten minulla ei ollut mitään syytä pelätä, kävi miten kävi.

Eikä mitään tietenkään tapahtunut.

Tämä yksinäisyyteen sopeutunut mies ei vain ole tottunut siihen, että toinen on siinä vierellä pitkiä aikoja kerrallaan. Kun patterit on taas ladattu, hän jaksaa taas hassutella sillä hiljaisella tavallaan ja pitää kainalossa.

Hän on pikku hiljaa kasvanut läheisemmäksi. Kaveri, jonka seurassa minä olen se puheliaampi. Se on outoa, mutta omalla tavallaan opettavaista. Vähitellen hänen hiljainen lämpönsä on alkanut valloittaa ja nyt voin todeta, että ikävä tulisi, jos hänestä pitäisi luopua.

Reviiri

"Mennäänpä tuon kaupan kautta, mun täytyy ostaa jotain. En kyllä tiedä hyväksytkö sä sitä..."
"Ai tupakkaa vai? Mä sit lupaan marista äänekkäästi pahanmakuisista pusuista, tiedät kyllä."

Kaveri tulee ulos hammasharjan kanssa. Ja seuraavana päivänä laatikkooni ilmestyy vielä sen erityisen puhelimen laturi.

Kaksi kuukautta tapailua takana ja olemme edistyneet reviirinmerkkauksessa tälle tasolle. Minusta tuntuu, että tässä edetään todellakin aika hitaasti, eli omaan tahtiimme.
Tunteista emme edelleenkään puhu. Ei ole ollut tarvetta. Ehkä niitä ei ole. Juuri nyt se ei edelleenkään haittaa, mutta jossain vaiheessa romantikko minussa voi kiivetä olkapäälleni napisemaan elämänsä tylsyyttä. Mutta siihen saakka nautin siitä, että kadulla kävellessä kädestäni pidetään kiinni.

Heilastellessa tajuttua

Parisuhdeihminen. Sellainen minä taidan olla, vaikken vieläkään oikein kunnolla ymmärrä, miten se eroaa tavallisesta ihmissuhteittensa kanssa pajatsoa pelaavasta tallaajasta.

Seurustelen. Joku soittaa joka päivä. Viikonloput kuluvat yhdessä. En pakkaa kahvinkeitintä vierailun jälkeen takaisin kaappiin, vaan pidän huolta, että jääkaapissa riittää kahvimaitoa. En ole varma kuinka pitkään jaksamme tätä; jaetaan yksinkertaisia annoksia arkea, mutta sieluun ei kosketa. Niin kauan kuin tämä tuntuu mukavammalta kuin iltojen täyttäminen sinkkumarkkinakalastelulla tai ihan vain yksinololla, tämä kai jatkuu. Ei pidempään. En ole varma olemmeko valmiita kohtaamaan toisiamme tunnetasolla.

Laastarisuhde kai tämäkin jollain tasolla; fyysistä läsnäoloa, joka ei järisytä vaivalla hankittua sielunrauhaa.