Viime viikolla olen nostanut monenlaisia ankkureita, yhden oikein isonkin. Ja kun vene on lopullisesti irti laiturista, sen matka tuntuukin kepeältä: ei tarvita fendereitä estämään kolinaa laituria vasten, ei ole kiinnitysköysiä nykimässä ja terävöittämässä aaltojen liikettä. Purren liike rauhoittuu, aluksi ajautuen tuulen mukana. Kun avaan purjeen ja tartun pinnaan, veneen menosta tulee vakaata ja se saa suunnan: tuulen mukainen, avoimia vesiä kohti. Juuri sillä hetkellä ei lopullinen päämääräkään tunnu niin tärkeältä: olennaisempaa juuri liikkeelle lähdön jälkeen on tunne vapaudesta ja oman matkan alusta. Suunta mukautuu sitten olosuhteiden mukaan.
Hätkähdän välillä sellaista painostavan ahdistavaa tunnetta, joka herää nakertamaan sisintäni, jos olen kovin pitkään tekemisissä entisen mieheni kanssa. Hänen tavassaan ottaa tila haltuun ja viestintä minun kanssani on jotain, joka saa minut vetäytymään kuoren suojaan, himmentämään värini ja lyhentämään lauseitani. Kanavoin jotain vanhaa ahdistusta, jota en enää kanna mukanani, ja siksi hätkähdän sen tuttuutta, kun joskus taas tunnen sen saman. Muistijälki. Huomasin reagoivani samoin erään deitin kanssa: hän oli myös vuorovaikutuksessa samalla tavalla dominoiva ja itseään korostava. Oli jännä havaita, että tietynlainen egoilmentymä vaikuttaa minuun noin, ja että oikeastaan tunnistan sen vasta, kun varjo on väistynyt ja aloin taas hengittää normaalisti.
Tuota ristiriitaista oloa kannoin mukanani kauan. Nyt se tuntuu oudolta, kun omassa rauhassa elely on kaivanut minusta esiin ilon ja positiivisuuden aivan toisella tavalla. En olekaan aina melankolinen ja syväjäädytetyn rauhallinen, vaan useinkin iloinen ja vapautunut. Minusta on kasvamassa uusi minä. Vai onko se jokin vanha, joka ojentelee nyt jäseniään pitkän varastoinnin jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti