"Mennäänpä tuon kaupan kautta, mun täytyy ostaa jotain. En kyllä tiedä hyväksytkö sä sitä..."
"Ai tupakkaa vai? Mä sit lupaan marista äänekkäästi pahanmakuisista pusuista, tiedät kyllä."
Kaveri tulee ulos hammasharjan kanssa. Ja seuraavana päivänä laatikkooni ilmestyy vielä sen erityisen puhelimen laturi.
Kaksi kuukautta tapailua takana ja olemme edistyneet reviirinmerkkauksessa tälle tasolle. Minusta tuntuu, että tässä edetään todellakin aika hitaasti, eli omaan tahtiimme.
Tunteista emme edelleenkään puhu. Ei ole ollut tarvetta. Ehkä niitä ei ole. Juuri nyt se ei edelleenkään haittaa, mutta jossain vaiheessa romantikko minussa voi kiivetä olkapäälleni napisemaan elämänsä tylsyyttä. Mutta siihen saakka nautin siitä, että kadulla kävellessä kädestäni pidetään kiinni.
