Saldoa

Tein tässä pientä laskelmaa: sitten loppusyksyn olen rampannut ryystämässä teetä reilun parinkymmenen eri tyypin kanssa. Onko se paljon, en tiedä. Valtaosa tapaamisista on kuitenkin jäänyt siihen, vain harvan kanssa olen tavannut toistamiseen, saati sitten useammin. Mutta luulisi tuossa olevan jo jonkinlaista pohjaa, joka auttaisi minua arvioimaan, mitä oikein olen etsimässä.

Kirjoa on akateemisista peruskoulupohjalta ponnistaviin, pelimiehistä aitoa rakkautta etsiviin. Aloittelijoista konkarisinkkuihin. Taiteilijoista teknokraatteihin. Lapsettomia, pikkulasten isiä, aikuisten lasten isiä. Yrittäjiä, opiskelijoita, rakennusmiehiä, valkokaulustyöläisiä.

Kaikki mukavia, yleensä. Harvojen kanssa kipinöi heti, yleensä vain rupateltiin. Sen olen oppinut, että intuitio toimii vahvasti silloin, kun sillä on jotain sanottavaa. Muusta en tiedä: tiettyä hurinaa tulee pään sisällä olla, pitää olla mukavalla tavalla kiltti, mutta silmien takana saa välähtää liekki.

Sen paremmin en osaa vieläkään tiivistää. Välillä epätoivoissani ajattelen, että ihan vain sängynlämmittäjäkin kelpaisi, seuraavassa hetkessä tajuan, että oikeaan aikuiseen suhteeseen valmiita miehiäkin on olemassa.

Olen ollut erityisen kiitollinen Ensimmäisestä Laastarista, vaikka se lento loppuikin aikanaan äkkijarrutukseen: sen muutaman viikon hapuilun ajan hän oli kuitenkin mitä täydellisin Ensimmäinen Mies sitten sakean sumun. Sitten Lämpimät Silmät, niin kiltti ja vilpitön ihminen, jota halusin vain suojella kaikelta pahalta. Meistä ei olisi koskaan tullut kunnon paria, mutta oli tärkeää tuntea hänet. Mitä ihmettä hain Pahalta Pojalta? Meillä kipinöi heti, vaikka tunnistin oitis ettei tämä mies pysy paikallaan pitkään, ettei hänen vierelleen kannattaisi pysähtyä. Hänen vilkas maailmansa, nokkela selviytyjän mielensä, estoton ihailu, jossa sain hetken paistatella. Jotain häneltä silti sain, vaikka nyt harmittelen, että samalla hukkasin sen Yllättävän Tutun, johon olisin oikeasti halunnut tutustua paremmin. Meillä vain oli ajoitus pielessä.

Ihankiva kysyi jo, koska olen aikonut poistaa tinder-profiilini. Vastasin sen olleen nukkumassa jo pitkään, niinkuin onkin. Epäaktiivisessa tilassa, mutta edelleen olemassa. Sinnikkäimmät vanhat matchit jaksavat vielä viestitellä, en tiedä mitä heille nyt vastaisin. Että malttakaa pojat vähän aikaa, pitää testata tää yks juttu ensin.

Ihankiva on hengähdystauko. Riittävän mukava, tarpeeksi läsnä. Ei järisytä perustuksia, mutta tarjoaa tilaisuuden vetää henkeä rauhassa. Voin käpertyä poikamiesboksin sohvalle ja kuunnella, kuinka joku soittaa minulle biisejä kitaralla. Voin olla vapaa, agendaa vailla.

En tunne olevani vielä perillä, mutta jokin vuoristo-osuus korpitaipaleesta taitaa ehkä olla takana. Mitähän seuraavan mutkan takaa löytyy?

Ja ehkä se tärkein: mitä annettavaa minulla on? Hyväksyvää läsnäoloa, välittämistä, hellyyttä. Ihastumiseen kai kykenen, rakastumisesta en vielä osaa sanoa. Keskeneräinen, mutta matkalla jonnekin.

Poikaystävätyyny

Jonkinlaista taisteluväsymystä ilmassa. Työ pitää poissa majapaikalta pitkiäkin pätkiä kerrallaan ja tulukset ovat vähän saaneet kosteutta sisäänsä. Kipunointi on hakusessa, samoin se, mitä oikeastaan etsin. Kun silmät tässä taannoin hetkeksi rävähtivät auki, näyttää pienempiin unelmiin tyytyminen taas hetken aikaa vähän likilaskuiselta lämmittelyltä.

Ja silti on mukavaa, kun joku odottaa paluutani.

Sellainen Ihankiva. Itsestään huolehtiva, kivassa duunissa käyvä, riittävällä pollasäteilyllä varustettu ikätoveri, jolla on ihan kivoja harrastuksiakin. Jonka kosketusta ei tarvitse juosta karkuun, vaikka suudelmat eivät pökerrytäkään aivan samalla tavalla kuin joidenkin muiden kokeilumiesten kanssa. Jolle ei tee mieli leperrellä joutavia niitä näitä chattaillessa. Suurista sanoista ei ole pelkoa. Tämä lienee molemmille ensisijaisesti vastalääkettä yksinäisyyteen.

Päästänkö suurten tunteiden potentiaaleja karkuun, jos vähän aikaa huokaisen tässä? Painan väsyneenä silmät kiinni ja vain nautin siitä, että saan sommitella näistä käsivarsista sellaisen poikaystävän mallisen tyynyn, joka ei väistä.

Ja kerrankin joku on minua reissun jälkeen kentällä vastassa. En muista koska niin olisi käynyt edellisen kerran.

Jos ei halua aina pettyä, mutta ei kyynistyäkään. Jos sitä vain olisi ja kelluisi hetken aikaa?

Sanoja, tekoja

Äkkiä tavanomainen vapaapäivän ensitreffien keskustelu on leijunut toiselle tasolle, katse vastakkaisen pöydän takana tiivistynyt, liikumme merkityksellisiksi koettujen asioiden äärellä. Elämän faktojen kertaaminen jäi vähemmälle, sillä pelissä olivat syvemmät totuudet. Ihminen. Kohtaaminen. Yhteisen maailman jakaminen. Nähdyksi tuleminen. Siltä se tuntui.

Mutta jälkeenpäin saan vain sanoja. Kauniita tosin, kannustavia, sellaisia joita tuntuvat kyllä aidoilta ja joiden kuuleminen tekee hyvää. Mutta ei puhetta jatkosta, seuraavista askelista, jotain konkreettista. Epämääräinen viittaus siihen, että runsaat treffit ovat tiivistäneet sitä, mitä on hakemassa. Ilmeisesti jotain siis kuitenkin puuttui. Vaikka sanat alkuun ilahduttivat, jäi jälkimauksi jotain hieman karvasta. Sanat voivat olla kauniita, mutta teot puhuvat puolestaan voimakasta kieltä, joka jättää ääneen lausutut asiat kaikumaan tyhjinä katukiviin.

Olen ollut siellä peilin toisella puolella muutaman kerran; toinen on kokenut voimakkaasti, että olisimme natsanneet jollain erityisellä tavalla samalla, kun itse koin vain juttelevani perusmukavia ihan ok tyypin kanssa, joka ei muuten sytytä. Olen joutunut tuottamaan pettymyksiä toiveikkaille juttukavereille, kun en itse ollut tuntenut samanlaista kohtaamista kuin toinen. Nyt olin sitten itse sillä puolen tätä peliä.

Ihan tavallista treffimaailman epätasaisuutta vain, ei sen kummempaa. Kai. Tämän kaverin kanssa jutteleminen sattui oikeastaan ensimmäistä kertaa kutittelemaan minussa jotain sellaista tasoa, jota kenenkään aiemman viikarin kanssa ei tavoitettu. Toinen ei vain sitten kai tuntenut samoin. Tavallinen tarina, ei sen kummempaa.

Sanoja saa, kun kaipaisi halausta, joka pysyisi. En olisi uskonut, että juuri tuollaisten kehujen kuuleminen voisi koskaan tuntua pettymykseltä.

Tyyntyminen

Jokin mukautuminen hylätyn naisen identiteetissä tämäkin kai: kun hetken taas kipuili sitä, ettei vierelle löydy ketään sopivaa, jolle olisin tärkeä, niin kun surun ja pettymyksen antaa virrata läpi, mieli rauhoittuu ja seuraa hyväksyvä tyyneys. Ainakin hetkellisesti. Nyt on hyvä näin. Haluaisin toki edelleen kovasti olla jollekin tärkeä, mutta juuri tällä hetkellä oleellisinta on, että olen sitä itselleni. Vaikka treffimaailmassa törmää kyynisyyteen ja pintaliitoon useammin kuin tällaiselle syntymänaiiville ihmettelijälle on terveellistä, niin viihdyn silti paremmin itseni kanssa, jos en liikaa kovetu itse. Voin ainakin yrittää.

Lähden spontaanisti tunnin varoitusajalla runoiltaan, jos siltä tuntuu. Kokeilen miltä tuntuu suudella puolituntematonta hiekkarannalla auringonlaskun värien keskellä. Sanon kiitos ei kaukaiselle puistokahville, jos oloni on mukava omalla picnic-viltilläni teetermarin äärellä. Yritän olla läsnä ennen kaikkea itselleni, enkä aseta liian vakavia odotuksia tulevan suhteen. Näillä eväillä edes lähes kuukauden mukana olleen päivittäisen viestittelykaverin poistuminen elämästä ei kolauttanut, vaan antoi eväitä jatkaa eteenpäin. Se minulle oikea vahva käsivarsipari on jossain muualla. Joku jolle en ole liian sanavalmis tai sivistynyt, liian rillipää tai lyhyt, liian naiivi, pehmeä tai kova, liian tylsä tai menevä. Joku jolla kipinöi silmien takana, jolla nauru kutittaa suupieltä ja joka osaa katsoa hyväksyvästi silmiin.

Ja samalla kun kaipaan sitä ympärilleni kiertyvää vahvaa syliä, iloitsen omien käsieni voimasta. Jaksan kantaa itse. Koko ajan paremmin kuin vielä hetki sitten. Jospa tämä ohi mennyt suru olikin vain voimistumisen tuomia kasvukipuja.

Paluu suruun

Aurinkoinen vappusunnuntai, puistossa edessäni kävelee suloinen harmaahapsinen pariskunta päällään samanväriset poplarit ja yhtä kauhtuneet ja kellastuneet ylioppilaslakit. Kumaraa käsikynkkää hartain askelin, kotimatkalta vappubrunssilta, arvaan.

Minun olisi pitänyt hymyillä onnesta pariskuntaa katsoessani, he näyttivät niin kertakaikkisen hellyttäviltä. Yhdessä vanheneva pari kävelemässä toisiinsa tukeutuen.

Sen sijaan sain palan kurkkuun ja käänsin pääni pois. En kestänyt katsoa. Taas. Eheydyin tästä jo jossain vaiheessa, saatoin jo pitkään katsoa pareja aika neutraalilla mielellä. Mutta nyt taas ahdisti. Olin lähtenyt raikkaaseen ulkoilmaan pitkälle kävelylle, toivoin sen sulattavan mahaani kuristavan tunteen. Sulihan se, kyyneliksi kasvoilleni.

Vanhan parin lisäksi leukani väpätti nähdessäni kasvun voimaa pursuavan perennaistutuksen reippaine liljanvarsineen ja kevätkukkineen. Joskus minullakin oli tuollainen oma pläntti, jonka kasvun ihmettä sain seurata ja vähän avittaa sivusta. Siinä toisessa todellisuudessa. Nyt peukaloa saa vähän viherryttää taiteilemalla jotain kaupan basilikaruukun eliniän venyttämiseksi varjoisalla ikkunalla.

Vaikka itkuherkkyys on parin päivän ajan ollut samaa luokkaa kuin ensimmäisinä erokuukausina, tämä suru on toisenlaista. Nyt en sure sitä suhdetta. Suren yksinäisyyttä, omaa kaipausta johonkin lämpimään. Sitä omaa kainalopaikkaa, johon käpertyä rantatörmällä seuraamaan auringonlaskua.

Sitä samaa kaipuun kolostahan tässä on yritetty taputella kuosiin jo puoli vuotta.  Miksi siitä tuli tämmöinen suru juuri nyt? Kyyneleet eivät vastaa, joten annan niiden virrata rauhassa. Odotan tyynempää hetkeä ja katson löytyykö vastauksia myöhemmin, kirkkaammalla mielellä.