Heilastellessa tajuttua

Parisuhdeihminen. Sellainen minä taidan olla, vaikken vieläkään oikein kunnolla ymmärrä, miten se eroaa tavallisesta ihmissuhteittensa kanssa pajatsoa pelaavasta tallaajasta.

Seurustelen. Joku soittaa joka päivä. Viikonloput kuluvat yhdessä. En pakkaa kahvinkeitintä vierailun jälkeen takaisin kaappiin, vaan pidän huolta, että jääkaapissa riittää kahvimaitoa. En ole varma kuinka pitkään jaksamme tätä; jaetaan yksinkertaisia annoksia arkea, mutta sieluun ei kosketa. Niin kauan kuin tämä tuntuu mukavammalta kuin iltojen täyttäminen sinkkumarkkinakalastelulla tai ihan vain yksinololla, tämä kai jatkuu. Ei pidempään. En ole varma olemmeko valmiita kohtaamaan toisiamme tunnetasolla.

Laastarisuhde kai tämäkin jollain tasolla; fyysistä läsnäoloa, joka ei järisytä vaivalla hankittua sielunrauhaa.

Neutralointi? Koska?

Entisen mieheni parisuhdestatus on nyt sinkku. En tiedä miten hänelle tämä muutos tuli eteen, otettuna vai annettuna, en tunne oikeastaan lainkaan hänen ja nuoren (entisen) onnensa dynamiikkaa. Pohdin pitäisikö ottaa yhteyttä, kysyä miten menee, tarjota tukea jos hän sitä tarvitsee.

En sittenkään sitä tehnyt, vaikka hän vähän kaarrellen tarjosi siihen kanavaa. En tarttunut kiinni. Mutta edelleen pohdin, olisiko pitänyt. Kai minä edelleen haluan ajatella häntä ystävänä?

Ehkä sittenkään ei; olisin todennäköisesti kuitenkin päätynyt hoivaamaan häntä ja hänen suruaan saamatta juuri mitään itselleni. En tiedä mitä hän tällä kokemuksella ajattelee meidän suhteestamme ja siitä miten se loppui, mutta vaikka se minua kiinnostaa kovasti ja toivon, että joskus voimme asiaa taas lähestyä neutraalisti, en sittenkään usko, että hänen näköalansa ovat juuri nyt niin laajat, että mahtuisimme keskusteluun tasavertaisina. Tai että osaisin olla ottamatta harteille sitä hoivaajan ja kuuntelijan viittaa, jonka alati sitkeänä ja kaiken jaksavana osaan kyllä kantaa.

Mutta tuleeko joskus hetki, että istumme viinilasillisen äärellä ja juttelemme suhteistamme avioliiton jälkeen kuin vanhat ystävät? Haluanko sitä? Nyt? Joskus? Tiedän vain, etten halua kääntää selkää kokonaan, mutta myös sen, ettei tuon toisenlaisen lähestymisen aika taida olla aivan vielä. Antaa veden vielä hetken virrata, ennen kuin tuo askel otetaan.

Energian suunta

Luin ja kuuntelin mielenkiinnolla reilu viikko sitten Mia Halosen haastattelua Hesarista. Sinkkuna elämistä, heräämistä yksin aamu toisensa jälkeen, kotiinpaluu tyhjään asuntoon. Rimoista ja niiden asettelusta, mahdollisuuksista. Romantiikan kaipuu ja yhdessä olemisen käytännöllisyys. Kaikenlaista sellaista tuttua pohdintaa aikuisesta sinkkuudesta ja sen koetinkivistä. Jatkokeskustelu nosti esiin vastakkainasettelun romanttisen rakkauden kaipuun ja toimivaan arkeen tyytyvän parisuhteen välillä. onhan se toki mielenkiintoinen ja kovin pulmallinen akseli: kaikki varmaan kaipaavat sitä suurta rakkaustarinaa, mutta ehkä tyydyttävää ja onnellista elämää voi elää muutenkin. Tai toisaalta: miksi tyytyä vähäisempään kuin ansaitsee?

Se mihin oma huomioni kiinnittyi Mian jutuissa oli väite, että hyvässä parisuhteessa eläminen vapauttaisi rutkasti energiaa kaikkeen muuhun tässä elämässä, auttaisi suuntaamaan sitä toimintaa johonkin muuhun kuin etsimiseen tai huonon parisuhteen kestämiseen.

Peilasin tietysti tätä oitis omaan tilanteeseeni: tosiaankin tunnen itseni aika vapaaksi nyt, kun heilastelen vailla sen suurempia suunnitelmia Ihankivan kanssa. Ei tarvitse jännätä joka viikonloppua ja potentiaalisia deittejä, odotella niiden toisten jokatoisviikonloppuja ja sitä tapahtuuko jotain silloin vai ei, ei flirttailla jatkuvasti puhelimen ja sen piipitysten kanssa. Ihankiva on riittävän lähellä, käytettävissä sillä tavalla tarpeeksi juuri nyt. Voi suunnitella tapaamisia viikon tai viikkojen syklissä vailla ylimääräisiä jännitteitä. Olla.

En hirveästi kuule kauniita sanoja, romantiikkaa ei elämässäni erityisemmin näy. Mutta juuri tällä hetkellä niiden puute ei haittaa. Jää energiaa siihen kaikkeen muuhun.