"You're a busy little bee, aren't you". Yllättäen olenkin. Miten siinä niin kävi? Viikonloppuna ehdin hädin tuskin hoitaa pyykit, kun piti liitää mukavasta tapahtumasta toiseen. Ystäviä, kulttuuria, kumisaapaselämää, vähän pakollisia järjestelyjä. Työmatkoja. Aikasyöpöt liikunnat päälle. Kyllä sitä yllättäen alkaa olla kalenterissa ahdasta, kun pitää yrittää mahduttaa sinne uusia tapaamisia. Minä kun luulin eläväni ihan tavallista laiskaa yksineläjän arkea.
Uudet kokemukset ja niiden mukanaan tuoma värinä tulevat kyllä tarpeeseen. Erovuoden kellossa naksahti taas uusi jakso eteenpäin, kun entinen mieheni kertoi uuden tyttönsä muuttavan saman katon alle. Minulle tämä tarkoittaa konkreettisesti lähinnä sitä, että taas yksi kissan hoitopaikoista jää pois, sillä tytön kissa muuttaa mukana. Mies kertoi uutisensa minulle vähän varovasti ja kautta rantain, ikään kuin varoi särkemästä. Kertoi, etten kuulisi sitten muualta. Minä lähinnä kohauttelin hartioita ja pyörittelin silmiäni: tyttö ei ollut uutinen. Ei hänen olemassaolonsa minua niinkään liikuta. Tunnen tytön päällisin puolin, ja herttainenhan hän on. Niin kovin nuori. Tyttöparka. Mutta eräänlainen uuden ajan merkki hän kuitenkin on. Merkkipaalu. Oma yksinäisyyteni sai kunnon peilin.
Tinder-tuttavuuksien ensimmäinen kysymys usein on, millä mielellä on liikkeellä. Todenmukainen vastaus on, etten kyllä tarkalleen osaa sanoa: hetken hauskan etsijät ohjaan eteenpäin, aivan vakavissaan paria hakeville en voi luvata olevani samalla viivalla. Minä haluan lähinnä tavata ihmisiä, opetella tutustumista. Murtaa vähän kuoriani, olla ihmisiksi. Katsoa tulenko huomatuksi, osaanko. Kokeilla, miltä tuntuu keriä auki uuden ihmisen ajatuksia. Ehkä sitä kautta valkenisi minullekin, mitä oikein etsin halipulaani.
Lasken päiviä kaupantekoon. Uuden ajan alku siinäkin, harppaus riippumattomuuteen ja todelliseen itsellisyyteen. Konkreettinen raami tulevan suunnitteluun. Ja toteutukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti