Note to self

Ei pidä lukea tarinoita vanhoista leskimiehistä, jotka hellyydellä muistelevat edesmenneitä puolisojaan ja elämäänsä heidän rinnallaan.

Mitätön

Eilen podin matapainetta viime viikkojen edestä. Jotenkin alkoi kaikki ne isot ja pienet soranpalaset, joita kantapään alle on ajautunut puolison kuormasta, hiertää yhä enemmän ja ahdistuin siitä, millaisena idioottina minua on pidetty. Olen uskonut, että pohjimmiltaan puoliso kuitenkin haluaa ajatella minun parastani. Haluaa, vaikka ei kykene. Ja tässä olen joutunut pettymään. Jatkettu petos tuntuu pahimmalta. Ja se tietoinen selän takana toimiminen saa minut tuntemaan itseni todella typeräksi; en ollut sen arvoinen, että minua olisi kohdeltu tasaveroisena kumppanina, arvostettu edes sen verran, että minut olisi uskallettu kohdata rehdisti.

Tämä saa minkut tuntemaan itseni todella mitättömäksi. Ja kyllä minä siitä olen vihainen. Siitäkin.

Tänään tapasimme käytännön asioita hoitaaksemme. Tuli tunne, ettei kumpikaan ajatellut enää edes puolihuolimattomasti, että eromme on leikkiä ja tästä vielä palaisimme saman katon alle. Meitä molempia ärsytti, kumpikaan ei ollut parhaimmillaan. Ja näköjään minä olen edelleen mitä mainioin kanava kaikenlaisen ärtymyksen projisointiin.
Ei, kyllä tämä ero on totta ja tarpeen.

Kesken

Irtautuminen on vielä selvästi kesken. Sekavia, ilmaa harovia hajatelmia. 

Mieleen muistuu kaikenlaisia tavaroitani, jota on entisessä kodissa vielä paljon. Melkein kaikki kirjat. Valokuvat. Kevättakki. Lyhdyt. Vanhat päiväkirjat nuoruudesta. Voi niitä.

Miten eri tavalla suhtaudun siihen taloon nyt oltuani vain kuukauden poissa. Lähdin kodistani. Enää en sitä omanani pidä.

Hämmentää. Näinkö nopeasti ihminen tottuu?

Vihasta

 Kun loppukesästä kävi selväksi, että siellä tuulettimessa on faeces poikineen ja liitossa totisen tuumingin paikka, toimin kuten yleensä kun jokin askarruttaa mieltä: perehdyn asiaan, hankin kirjallisuutta, luen. Hankin Bruce Fisherin kirjan Jälleenrakennus, kun suhteesi päättyy. Tarkoitukseni oli lukea se kokonaan pariterapian höysteeksi, mutta kävikin niin, että olen lukenut sitä hitaasti, luku kerrallaan. Hartaammin nyt, kun kriisistä tuli sittenkin ero.

Luin viimeksi vihasta ja sen eri muodoista. Miten ilmaisematon viha on sitä vaarallisinta lajia, ja voi saada tuhoisia muotoja, joita ei saa selätettyä ennen kuin viha tuodaan näkyväksi.

En tunne vihaa itselleni läheiseksi tunteeksi. Yleensä näen helposti asioiden monet näkökulmat, ymmärrän, miksi toinen tekee noin, vaikka se minua loukkaa tai harmittaa, ja siihen se kiukkuni usein tyssää. En vain osaa vihata. Mutta passiivisempaa vetäytymistä, hiljaisuutta tai joskus peräti passiivis-aggressiivista vittuilua olen kyllä harrastanut, tunnustan. Eivät ne ole oikein hedelmällisiä konsteja tuoda omia näkemyksiään esiin parisuhteessa silloin, kun olisi pitänyt pitää puoliaan. Etenkin tuo hiljaisuus on ihan suoraa torjuntaa, näen sen nyt. Hiljaista torjuntaa on vaikea käsitellä, sillä väistyvä ei kohtaa toista reilusti.

Näin oli parisuhteessa. Entä nyt?

Tässä eroon johtaneessa prosessissa minua loukkaa se, että minun hyväntahtoisuuttani, kärsivällisyyttäni, välittämistäni ja rakkauttani on käytetty suorastaan hyväksi. Mies jäi muka yrittämään tosissaan selvittää asioita, vaikka toisaalta on ollut syvällä sisimmässään kaiken aikaa sitä mieltä, ettei tästä oikeasti enää tule mitään ja tehnytkin aktiivista myyräntyötä muiden järjestelyjen suhteen.

Olen loukkaantunut. En näe että noin käyttäytyvän ihmisen kanssa voisin jatkaa jotain parisuhdeviritelmää, kun on nähty ettei siitä pimeästä puolesta haluta tai kyetä luopumaan. Mitään rehellistä, avoimuuteen perustuvaa, toista kunnioittavaa parisuhdetta ei ole, on vain fasadi, osatotuus, joka näytettiin minulle. Hän on elänyt sen kanssa jo niin kauan, ettei osaa kyseenalaistaa menettelynsä oikeellisuutta ollenkaan, vaan näkee asiat vain omalta kannaltaan. Minä olen sitten se tiukkis, joka halusi rajoittaa hänen elämäänsä eikä hyväksy hänen "uudesti löytämäänsä minuutta".

Mies ei millään kyennyt vastaanottamaan viestiä, että vaikka hän törppöilee, tykkään hänestä ja haluan meille hyvää. Että hänessä voisi itsessään olla jotain rakastettavaa, vaikka oli tehnyt kusipäisiä juttuja. Että oikeasti halusin oppia rakentavalla tavalla käsittelemään esiin nostettuja ristiriitoja. Hän koki avoimet ovet niin, että osoitan heikkoutta, ja minun ylitseni voi siis kävellä. Ja käveli. En voi käsittää sellaista kaksinaamaista ja epäkunnioittavaa käytöstä ihmistä kohtaan, jota väittää rakastavansa.

En vain vieläkään osaa ilmaista vihaani, tai loukkaantumistani kovin hyvin. Siis huutaa ja riidellä, antaa haukkumasanojen raikua, ylipäätään painokkaasti antaa tunteiden näkyä siinä mitä sanon. Olen ilmaissut mielipiteeni homman hoitamisesta mielestäni järkevästi ja tyynesti, ja lopulta lähtemällä osoittanut, etten sentään kaikenlaista puuhastelua niele. En ole liitossa, jossa tehdään noin. Mutta että vihaisin? En vain osaa.

Pitäisikö opetella? Olen vasta hiljan alkanut nimitellä miestä välillä päässäni paskiaiseksi joidenkin touhujen takia. Mutta samalla näen, miten eksynyt ja rikki tuo kaveri on. Miten pieni sisältä. Minä jos kuka tunnen hänen taustansa ja mielestäni ymmärrän, miksi hän toimii kuten toimii. Mutta ei ole minun asiani hoitaa ja huolehtia. Ei enää. Annan olla.

Eli jälleen vetäydyn hiljaisuuteen. Kannattaisikohan muitakin keinoja ilmaista pettymystään sittenkin oikein opetella?

Aika ei pysähdykään

Tuntui ihmeelliseltä siivota kämppää. Että tämä likaantuukin. Tänne kertyy pölypalloja sängyn alle. Lehtipinoja, joita pitää kuskata paperinkeräykseen. Kuurattavaa keittiön lattialle.


Tänne, missä maailma tuntui pysähtyvän?


Minusta tuntui, että kellot seisahtuivat siihen hetkeen, kun olin ensimmäisen yön yksinäisessä vuokraluukussa. Mutta niin vain kissan kynnet jatkavat kasvamistaan, villakoirat omaa elämänsä lattianrajassa. Projektiaikataulut töissä eivät odota.


Ikään kuin elämä jatkuisi, vaikka minä pääni sisällä vielä haukon henkeä.

Erillisyyttä hapuilemassa

Jotenkin rauhallisen tavanomainen viikonloppu takana. No, mitään viikonloppurutiinia en nyt ole vielä tässä uudessa elämässä ehtinyt itselleni kehittää, kuukausi vasta takana, mutta jotenkin kiva ja rauhoittava olo tästä jäi, vaikkei minulla mitään varsinaista ohjelmaa tai sosiaalisia tilaisuuksiakaan ollut. Ihan olin itseni kanssa, kissaa rapsutellen. (Nytkin se köllöttää minun ja näppiksen välissä käsieni päällä ja viestittää, että näpyttelyn voisi hänen puolestaan lopettaa.) Kävin lenkillä, vähän kaupassa (hankintoja uutta kotia varten vol. 56: suolamylly), laittelin kämpässä pikkuasioita paikalleen. Jätin sunnuntai-illan joogankin väliin, kun tuntui rauhaisammalta laitella omaa nurkkaa järjestykseen. Olo on yllättävän seesteinen.


Yhteydenpito miehen kanssa harvenee. En oikein tiedä mitä ajatella siitä. Toisaalta omaa elämää on helpompi rakentaa, kun tuota yhteyttä ei pidä yllä niin tiiviisti. Mutta en minä halua, että hän minua vallan unohtaakaan uusien rientojensa keskellä. Yhdessä olemisemme on vielä niin luontevaa, vanhasta muistista kai, että tätä erillisyyttä on ehkä syytä ihan opetellakin. Hakea kunnolla sitä omaa ydintään. Irti päästäminen on yllättävän vaikean tuntuista, vaikka on ihan selvää, ettei meistä enää ole pariskunnaksi.


Tajusin senkin, että olen elänyt puolet elämästäni tuon miehen kanssa. Puolet. Ei ole ihme, että tuntuu oudolta, ettei hän enää ole elämässäni läsnä. Hän on täyttänyt aikuisiän elinpiirini aina. Siltä tuntuu.


Muistan viime kesältä yksinäisen pitkän viikonlopun, jolloin ajattelin, että minun on vain opeteltava täyttämään aikani miehen menoista välittämättä. En koskaan kokenut olevani hänestä riippuvainen, mutta kyllähän minä sovitin omat tekemiseni yleensä hänen allakkansa mukaan. Tuona kesäisenä viikonloppuna vedin uuden mekon ylle, laiton huolellisen menomeikin, kauniit kengät, ja tein jotain, mistä olin haaveillut: kävelin kaupungille katsomaan merta. Oli kuuma ja aurinkoinen päivä, rannat täynnä ihmisiä. Minä kävelin kretongissani rantabulevardia rauhallisesti, kiireettä, ja etsin ne parhaat paikat katsella merta; aaltoja, tuulta, veneitä, oi tietysti veneitä, aaltojen nuolemaa rantakivikkoa. Oli tärkeää, että ulappa näkyi. Hengitin raikasta ilmaa, eikä minulla ollut ollenkaan kuuma. Seisoin omilla jaloillani, ja halusin antaa itselleni jotain, mistä nautin koko sielullani. Meren tuoksun, kuhisevan elämän ympärilläni. Hengitin syvään, katsoin kauas, kauan ja sitten kävelin pois. Kotiin. Olin astellut omaan elämääni.


Enkä tuolloin edes tiennyt, mitä on edessä. Aavistin ehkä, tiedostamatta, mutta en tiennyt.

Onko tarina valmis?

Nyt on tämäkin takana: Olen selittänyt tilanteen ensimmäistä kertaa henkilölle, jolle en halua kertoa kaikkea, mutta joka on kuitenkin sen verran lähellä, että jotain kliseitä tukevampaa on sanottava. Olen tehnyt meistä helposti sulavan pikku tarinan. Se jättää nyansseja auki, pimittää mutkapaikkoja ja siten vähättelee polkumme pituutta. Ja kummankin osuutta siinä. Mutta jotain on keksittävät täyttämään aukon tyhjän "Kasvoimme erilleen"-lausahduksen ja koko polveilevan totuuden väliltä.


Tiedossa oli, että tuttavapiirille tämä ero voi olla järkytys. Meidän piti olla juuri se esimerkkipari elinikäisestä hellästä parisuhteesta, joka pysyy kun kaikki muut horjuvat. Jotenkin tämä piti paketoida niin, että tässä näyttäisi olevan jotain järkeä.


Myötäeläneet lähimmät ystävät ovat ehkä kuulleet enemmän kuin heidän olisi pitänyt. Minä en tiedä mitä kaikkea vastapuolen tukiverkostossa on käsitelty, mutta ajoittain on tuntunut siltä, että ne pitkät keskustelut ovat muokanneet meidän mennyttämme muotoon, jota en enää itse tunnista. Kertomuksen kaarella on väliä, kun etsitään yhteistä totuutta.


Kun pöydälle kasautuneita kissoja alettiin järjestellä, puhuimme paljon siitä, miten tarinan näkökulma muuttuu ajan myötä. Nykyisyydestä käsin on olevinaan helppo muodostaa syy-seuraus -suhteita menneistä tapahtumista, mutta tässä hetkessä näkee, miten tarinan etenemiselle on useita vaihtoehtoja. Asiat näyttävät erilaisilta eri näkökulmista. Lopputuloksen vääjäämättömyyttä tulkitaan aina jälkikäteen, kävi miten hyvänsä. Onko ero väistämätön pitkän kehityskaaren tulos, vai oliko tämä kriisi, jonka selätämme ja jatkamme yhdessä vahvempina? Historia sen kertoo, epävarmuuden keskellä tarina oli vielä auki.


Osa erovaihtoehdon eduista oli siinä, että sillä saatiin tarinalle selkeä käännepiste, eikä kysymystä "miten meidän käy" tarvitse roikottaa ilmassa pitkään. Epävarmuus ahdisti kumpaakin. Yritin pitää huolen siitä, ettei eroon päädytä vain siksi, että saadaan tilanne muuttumaan. Että olisi edes yksi ahdistuksen aiheuttaja vähemmän. Että tapahtuu jotakin, mitä tahansa muuta, joka päättää tämän pahan olon.


Nyt olen aika varma, että vältimme tämän, mutta suren silti jälkiviisauden varmuutta, joka vetää kertomuksen monimuotoisia mutkia suoriksi, jotta siinä edes näyttäisi olevan jokin johdonmukainen punainen lanka.

Koditon?

Jos puhun kodista, en oikein itsekään tiedä mitä sillä tarkoitan. Sitä entistä taloa, tätä nykyistä vuokraluukkua, jotain ajatuksissa siintävää tulevaa pesää. Puhun tietoisesti entisistä ja nykyisistä majapaikoistani osoitteina tai paikkakuntina. En tiedä, koska minusta seuraavan kerran tuntuu siltä, että minulla on koti.


Tämä vuokraluukku on kaiketi ihan tarkoituksenmukainen, ja sieväksikin sitä on kehuttu. En tiedä, tämä kaikki valju valkeus ja kaapistojen kulahtaneisuus ja raivostuttava epäkäytännöllisyys nyppii. Alkuun tunsin eläväni siellä jatkettua hotellielämää, mutta nyt kun pöytien pinnoilla näkyy jo hiukan kertynyttä pölyäkin eikä kerrossiivoojia ole näkynyt, joudun luopumaan hotellimajoituksen illuusiosta ja antamaan periksi huushollausvastuulle.


Postini kolahtaa asunnon lattialle. Teekannuni on tässä kaksiossa. Kissani torkkuu tämän majapaikan lepotuolissa. Hallitsen kaukosäätimiä tämän kämpän sohvalla. Minä asun täällä.


Kai tämän on pakko olla koti. Vähän kalsea sellainen, mutta koti kumminkin. Ei sellainen kuin haluan, mutta kuitenkin paikka, jonka oven saan laittaa kiinni ja sulkea ulkomaailman pois. Olla tuulta ja pakkasta paossa.

Arjen menetys

Tuntuu omituiselta, etten aina tiedä hänen kuulumisistaan. Miten päivä on mennyt töissä tai harrastuksissa, mitä juttuja pyörii päällimmäisenä kaveripiirissä, kuinka aamulenkki töihin sujui. Ei soita kaupasta ja kysy mitä täältä pitäisi viedä kotiin, kelpaisiko tämmöinen ajatus ruoasta. Ihan sitä tavallista, pientä, mitätöntä täytettä kahden ihmisen välillä, joka jää suurten käänteiden alle.


Kotona odottava kissa ei kysele kuulumisia. Kertoo kyllä asioita, minä hälle vastailen, mutta oletan, että kommunikaatiomme yhdessä ymmärretyn sisällön hienostuneisuus ei yllä avattua ruokapakettia pidemmälle. Kehräyksen ja silityksen vaihtokauppa toimii sekin, mutta arkeen puhjennutta tyhjyyttä ei sekään söpö poloinen paikkaa.


On ikävä sitä arjen kumppanuutta, joka toimi. On ikävä sitä tunnetta, että elän toisen rinnalla. Tietysti on ikävä myös kaveria, jonka kylkeen kääriytyä illalla ennen nukahtamista. Että joku silittää ja halaa.


Hyvän arjen hinta vain oli liian raskas. Sitä en halua enää maksaa, ja siksi on opeteltava tämä uusi yksinäisyys ja kestettävä se hämmennys, että läheisestä ihmisestä kehkeytyy ehkä hyvä ystävä. Jolle olen välillä kohtuuttoman vihainen. Mutta jolle on kuitenkin kiva välillä soittaa ja ihan vain höpöttää niitä pieniä kuulumisiaan, joita ei tule kenellekään muulle jakaneeksi.


Arjen takia ero tuntuu välillä epätodelliselta. Että miten ihmeessä tässä nyt näin kävi. Onko tässä yhteisessä yksinäisyydessä oikeasti mitään järkeä.


Ja sitten muistaa miksi. Eikä epäile enää.

Suru

Äkkiä ne vain ovat siinä, kyyneleet, ja ahdistus, ja tilanteesta riippuen ne pitää joko tukahduttaa tai antaa tulla. Koko vollotuksen voimalla.


En ole aikuisiällä oikein osannut itkeä, hyvin harvoin vain ja taatusti aina yksin. Nyt olen saanut tottua siivoamaan kyynelehtien, syömään itkunsuolaista ruokaa, volisemaan työpaikan vessassa ja nielemään nyyhkytyksiä työpöytäni ääressä samalla, kun pomo puhelee työasioita sermin takana. Ulisemaan kun pakkaamme tavaroitani tai käymme vielä kertaalleen läpi sitä, miksi tässä nyt ollaan.


Ne tulevat kesken patikointia bussille, kesken tiskin, hiljaa sängyllä maaten hetkenä ennen nukahtamista.


Suru siitä, miten tähän päädyttiin. Ettei kaikki se rakkaus, koko se mahdoton, tuhlaileva määrä rakkautta joka tähän suhteeseen kuului, riittänytkään mihinkään, kun olisi pitänyt kasvaa yhdessä. Tajuan, enkä kuitenkaan ymmärrä.


Suren. Olen välillä vihainen, pettynyt, helpottunutkin, mutta ennen kaikkea minä suren kaikkea sitä mikä oli. Ja kaikkea mitä ei ehtinyt olla. Sitä, etten saanutkaan vanheta ja rypistyä rauhassa tuon tutun vieressä, vaan siitä piti lähteä pois. Kasvattamaan keski-ikäisen naisen kantavia jalkoja yksin.

Kolmas viikko

Sormus otettiin pois ennen joulua. Sen varjo näkyy edelleen selvästi nimettömässäni. Kahdenkymmenen vuoden ajan sormeni on tuota kultaista kahletta kantanutkin, päivin öin, poistettu vain poikkeustapauksissa; ihmehän olisikin, jos ihoni yhtäkkiä näyttäisi sileältä ja vapaalta.


Minä en ole sileä, enkä kyllä vapaakaan. Ainakaan mieleltäni. Kannan tätä epäonnistumista mukanani vielä kaikkialle, pyörittelen mielessäni, makustelen miltä tuntuu tehdä tämäkin arkinen asia eronneena naisena, joka asuu yksin talossa, jossa ei tarvitse lumitöillä vaivata päätään.

Naisena, joka keittää teetä vain kupillisen kerrallaan.
Pesee vajaita koneellisia pyykkiä.
Pakastaa leipäviipaleita pienissä pusseissa, jotta ne eivät homehtuisi kaappeihin.
Ostaa kaupasta kurkkua, vaikkei sitä itse syö.

Naisena, jonka uusien alusvaatteiden pukevuutta ei kukaan kommentoi.