Se rakkaus

Koska Born1968 ehti jo kuvailla, miten eroseminaarissa piti pää tyhjänä yrittää jotenkin konkretisoida käsitettä rakkaus, en aloitakaan tätä omaa pyörittelyäni siitä, vaan jatkan elämän kipukysymysten käsittelyä Mad Menin kautta. Don Draperin heittämä näkemys on kyyninen ja synkkä, eikä kaveri lopulta itse tainnut edes uskoa tuohon lohkaisuunsa, mutta jospas tuota kautta yrittäisi itse pinnistää sanalliseen muotoon niitä vastalauseita, joita tuo Donin leiskautus mielessä herättää.

Mutta kierrellään asian ympärillä ensin. Olen yrittänyt kirjoittaa rakkaudesta ennenkin. Silloinkin turvauduin kulttuurin tarjoamiin peileihin, silloin mm. Bergmanin "Kohtauksia eräästä avioliitosta" ja Virpi Suutarin dokumentti "Eedenistä pohjoiseen" toimivat ajatusteni tukena. Ajatukseni eivät ole muuttuneet, edelleen koen ajatuksen rakastumisesta hämmentävänä, enkä edelleenkään osaa Bergmannin Mariannea paremmin selittää, mitä rakkaus on. Tiedän vain, että se on totta ja sen voima voi kääntää elämän ylösalaisin.

Aikanaan eroseminaarissa kysyttiin myös, montako kertaa olen elämäni aikana ollut rakastunut. Monet osasivat vastata siihen täsmällisesti ja nopeasti, heille tämä asia oli selkeästä määritelty osa henkilöhistoriaa, ero ihastumisen ja rakastumisen välillä selvä. Minä kakistelin ja ihmettelin elämääni, yritin ynnätä elämäni nuoria miehiä silloin parinkympin molemmin puolin, enkä päässyt puusta pitkälle. 

On tietenkin se yksi suuri, joka vei mennessään ja jonka jättämiä jälkiä nyt ravistelen olkapäiltäni. On koko joukko pienempiä, nekin elämän sotkevia juttuja. Ensirakkaus, tuo muutaman vuoden on-off -kaukosuhde, jossa ei paljoakaan keskusteltu tai tutustuttu oikeasti ihmisinä. Se yksi käsittämätön rakastuminen ensisilmäyksellä, joka kantoi abikevään yli. Opiskeluvuosien haavoittavat ihastumiset vääriin ihmisiin. 

Että hyväksyy toisen juuri sellaisena kuin hän on. Että näen hänessä sen ihmisen, joka hän haluaa olla. Rakkauden kanssa ei tarvitse esittää mitään roolia, vaan voi olla oma pehmeä, repaleinen ja haavoittuva itsensä. 

Luulin osaavani tämä, mutta kun tämän viimeisen reilun vuoden aikana on kerännyt rannalta haaksirikon jälkiä, en enää olekaan varma. En laisinkaan varma. Kuvittelin tukevani rakastani matkalla kohti jotakin meille yhteistä, mutta se mitä itse luulin päämääräksi, olikin toisen mielestä jotain aivan muuta. Olin sittenkin luonut mielessäni oman tarinani, jota se toinen ei jakanut. Yrittänyt muuttaa toista joksikin, joka hän ei halunnut olla, siis toiminut juuri niin kuin en ikinä olisi halunnut toimia. En siis oikeasti hyväksynyt hänen todellisuuttaan, vaan olin matkalla kohti omaani, luullen sitä meidän yhteiseksi. En siis sittenkään osannut tätä oikeaa rakastamista.

Tämäkin Jari Ehrnroothista kertova teksti on usein pyörinyt esillä, kun pohditaan rakkauden olemusta. Eri tavalla jätettyjen erosemmalaisten keskellä tuo teksti herätti vallan erilaisia tunteita, kuin omaa kadonnutta puolikastaan etsivissä, toiveikkaissa ihmisissä, jotka hakevat sitä elämänsä tulta ja kohtaamista. Tuskailen sen kanssa vielä itsekin; tuo harmaan arjen syvän välittämisen väheksyminen vain on jotenkin niin... suunnattoman itsekeskeisen tuntuista. Kyllä syviinkin tunteisiin kykenevän ihmisen pitää sietää arjen tasaisuutta sen verran, että kunnioitus jotain yhdessä rakennettua kohtaan kantaa pimeän tihkusadekauden yli. Mutta toisaalta: syvä kohtaaminen toisen kanssa on se mitä janoamme kaikki. Ja jos sen on kokenut, tajuaa myös miksi.

Koska olen itse niin hämmentynyt siitä, osasinko sittenkään rakastaa oikein ja koska se ainoa rakkaus, josta olin elämässäni varma meni pieleen, olen edelleen varovainen rakkauden suhteen. Kaipaan sen muistoa, jännitän sitä saanko koskaan kokea rakkautta uudelleen. Mutta samalla pelkään. Että sattuu, että menen entistä enemmän rikki. Etten kelpaa kenellekään. Kurkotan kohti, mutta varovasti, en heittäytyen.

Kiertelen ympärillä, mutten vieläkään osaa ottaa kunnolla kiinni.

Mutta palatakseni Don Draperiin: väärässä olet. Rakkaus on totta. Sen kanssa eläminen vain on välillä niin vaikeaa, ettei siihen haluakaan uskoa, koska olisi helpompaa, ellei tuohon raastinrautaan aina silloin tällöin satuttaisi itsenään.