Pariton matkalla

Olin luvannut viedä äitini matkalle Keski-Eurooppaan katsomaan eteläisempiä joulutoreja ja sivistyneen Euroopan historiaa. Kävimme Wienissä kolmen yön reissulla ja näimme kyllä kaikkea aivan koko rahalla. Kulttuuria, historiaa, sivistyksen kehtoja, katuelämyksiä, joulutunnelmaa.

Kaduilla liikkui paljon muitakin turisteja. Onnellisia pariskuntia. Vanhoja, nuoria, aikuisia. Uusia suhteita, vanhoja ja vakaita. Karanneitakin. Kävelivät käsi kädessä, suutelivat kahviloissa ja puistoissa. Sipaisivat toistensa poskia lempeästi hymyillen, vetivät toisensa kainaloon ja rutistivat talvipalttoot kasaan.

Tällaisten parien katseleminen ei enää vihlo. Haikeutta tunsin kyllä, mutta tunne ei enää ollut lohduton tai edes kovin kipeä.

Katsomamme ja kokemamme taide kertoi usein rakkaudesta. Kaihosta, kaipuusta, etsimisestä, löytämisestä, pökerryttävästä intohimosta, onnesta, tuskasta, menetyksestä. Koskeeko tämä kaikki jotenkin minua? Tunnistanko tässä mitään tämänhetkisestä elämästäni? Entisestä kyllä. Katsoin mennyttä maailmaa. Nykyisessä todellisuudessani tätä vitaalia voimaa ei ole. Vielä?

Oli ihanaa näyttää äidille kaikkia keisarillisesta kaupungista löytyviä aarteita ja viettää aikaa hänen kanssaan. Emme edes ehtineet käydä toistemme hermoille, vaikka tunnistinkin itseni niistä vastaan tulevista muista äidin ja tyttären seurueista, joissa aikuinen tytär paimentaa äitiään tulemaan perässä ripeämmin.

Mutta voisinpa joskus tehdä saman retken sellaisen kanssa, joka suutelee minua silmät loistaen silloin, kun matkan elämys tuntuu niin hienolta, että se on aivan pakko jakaa pieninä onnen murusina eteenpäin.


"The Kiss - Gustav Klimt - Google Cultural Institute" by Gustav Klimt - Google Art Project. Licensed under Public Domain via Commons.