Rakkautta?

 

 Eronnut mies ihmetteli vastikään perimmäisiä parisuhdekysymyksiä blogissaan: Mitä aito rakkaus on ja mistä sen tunnistaa? Millainen rakkaus riittää loppuelämäksi?

Tässä voisi laveasti siteerata tutkimuksia järjestettyjen ja rakkausavioliittojen onnellisuudesta ja onnistumisesta, mutta taidan kuitenkin tyytyä ihan omanapaiseen hämmästelyyn.

Yllä oleva tekstinpätkä tuli heti mieleeni, kun luin Eronneen Miehen tekstin (toivottavasti näkyy. Keksittekö muuten, mistä tarinasta tuo pätkä on lainattu?). Tuo ajatus siitä, että onhan se Paavalin kirjeen määrittely kaunis ja toden tuntuinen, mutta kuka meistä kykenee siihen todella?

Ja yhteiselo: kiltteys ja hellyys kantavat pitkälle. Huumori ja toveruus. Kohtuullisuus. Että saa olla oma itsensä ilman turhia rooleja. Mutta onko se sitä, minkä ymmärrämme rakkaudeksi? Ja jos on, miten pakottoman harmonisen yhteiselon mahdollisuuden tunnistaa hapuilevilla nettitreffeillä tai Tinderin niitänäitä-viesteistä?

Muistan myös Virpi Suutarin dokumenttielokuvan Eedenistä Pohjoiseen, ja sen vanhat pariskunnat. Etenkin se pari, jonka puutarhurointi ja pyllistely oli rouvan rakas harrastus, mutta elokuvassa hän oli kuitenkin melkein täysin vaiti ja mies hoiti puhumiset. Ja jotenkin onnistui kuvatessaan vaimonsa  puuhastelua välittämään mieltä lämmittävän kuvan toisen täydellisestä hyväksymisestä, erilaisuuksista huolimatta. Ei mies lopultakaan välttämättä ymmärtänyt, mikä vaimoa veti ahertamaan niiden puskien kanssa, mutta hän joka tapauksessa ihasteli eleettömästi vaimonsa intoa. Hyväksyi hänet sellaisenaan.

Omat rakastumiskokemukseni ovat sieltä kaukaa nuoruusvuosilta kotoisin. Yleensä nopeita heittäytymisiä, usein vailla sen kummempia pohdintoja. Elämä ja hetki vei, ja sitä vain ihmetteli jälkeenpäin, mihin joutui. En tosiaankaan usko, että enää kykenisin samaan. Tai että edes haluaisin vaikkapa rakastua tulisesti ensisilmäyksellä, kuten joskus 18-vuotiaana. Taidan katsella pariutumista vähän laajemmalti kuin silloin, ja se väistämättä tuo mukanaan harkintaa aivan toisella tavalla. Kuvittelisin, että nyt ei pelkkä kemia enää riitä. Ja sen muun osuutta paketista, eli vaikkapa arvostusta, kiltteyttä, kunnioitusta, hyväntahtoisuutta ja hellyyttä, voi arvioida vain ajan kanssa.

Loppuelämän suhteeseen ryhtymisen pitäisi siis olla pitkähkö, harkittu prosessi.

Mutta tämä on vain teoriaa: en ole kokenut mitä on rakastuminen nelikymppisenä. Ehkä se voi vieläkin viedä mukanaan yhtä totaalisesti kuin sitä nuorta parikymppistä heitukka. Mistäs sitä tietää löytääkö sitä itsensä muuttokuormaa kasaamasta muutaman viikon kiihkeän seurustelun jälkeen. Mutta näin nojatuolista maailmaa katsellen en usko, että pelkkä rakastuminen riittää: tarvitaan kypsää ja kestävää rakkautta. Sitä, josta on vaikea kertoa suuria tarinoita, koska se vain on.

Ja tuohon kuvan tekstiin palatakseni: mahtaakohan Marianne olla kirjan lopussa täsmälleen samaa mieltä kuin sivulla 22?  Ei ehkä täysin.