Jos treffeille laittautuessa ripsarit meinaavat levitä poskille edellisen jutun loppua pohtiessa, ei ehkä ole oikealla asenteella liikkeellä. Sisäinen kiukku olisi pitänyt taltuttaa jotenkin.
Paikalle saapuessani ja nähdessäni kumaran asennon totesin jo, että tuo mies ei taida olla se, jota elämääni etsin. Käänsin hetkeksi selkäni ja räpelsin muka hajamielisesti puhelintani, pelasin aikaa muutaman hengähdyksen, mutta esittäydyin sitten ja manasin vain hiljaa mielessäni, että olin tullut lupautuneeksi vielä syömäänkin tämän kierroksen jälkeen. Että pitikin söheltää itsensä takaisin näihin kuvioihin näin nopeasti.
Vasta sitten haistoin ympärillä leijuvan vienon, mutta tunnistettavan vanhan viinan löyhyn.
Paperilla hyvä match ei todellakaan aina toimi käytännössä.
Keskustelu oli suht vaivatonta ja mielenkiintoista, mies oli tietysti fiksu ja lukenut kuten oletinkin. Olihan meillä sama opinahjokin takana, vaikkakin täysin eri koulukuntaa; hän edusti taiteita ja minä tuota käytännön maailmaa. Mutta ei, kyllä minä haluan että miehessä on edes ripaus jonkinlaista karismaa, lämpöä ja raikasta reippautta. Ei älykkyydestä tai tietystä sivistystasosta haittaakaan ole, mutta ne eivät kyllä sellaisenaan riitä. Ja se vanha löyhy tappaa satavarmasti viimeisenkin ajatuksen mistään kipinöivämmästä.
Minua ei nyt sovi päästää treffeille vähään aikaan. Usko itseeni on edelleen vähän liian riekaleina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti