Lähtökuopassa

Kun edellisen kerran elin sinkkuelämää, olin nippa nappa parikymppinen opiskelijaneito, jolla menojalka vipatti aina. Kas onneksi opiskelijaelämä järjesti jatkuvasti erilaisia aktiviteetteja tätä tarvetta tyydyttämään. Sitä törmäili ihmisiin, rupatteli bileiden jälkeen niiden kanssa sähköpostilla tai muuten vaan tavatessa arkisemmin, tapaili kaikenlaisia sukankuluttajia vähän kuin huomaamattaan. Ja se onnistui ihan luontevasti, vaikka oli vähän ujo introvertti, joka nyt vain tykkäsi ihan hirveästi hetkua tanssilattialla ja valvoa pitkään kavereiden kanssa.

Tuli sitten se vakiintuminen, seestyminen ja arjen kuviot. Tanssikin jäi aivan tyystin, ja tietysti se riekkuminen. Nyt sinkkuna sitten yrittää miettiä, miten niihin miehiin tutustuisi ja vanhasta muistista tämä iltameneminen on mielessä yhtenä vaihtoehtona. Mutta toimiikohan enää? Nyt kaverit valvovat korkeintaan lastensa kanssa, enkä yksinäni ole vielä tohtinut tanssipaikkoihin tuppautua. Melkein, mutta ei sittenkään. Sekin arveluttaa, että vaikka edelleen voisin saada vilkkusilmäkatseita aikaan tanssimalla, en enää ole aivan vakuuttunut siitä, että se olisi näin neljänkympin tuolla puolen kovinkaan fiksu tapa yrittää karsia harvasta vapaiden miesten laumasta järkeviä, kilttejä, tasapainoisia ja huumorintajuisia yksilöitä. Eihän näitä ominaisuuksia mitenkään pääse skannaamaan menomestojen hämärässä. Taidan tarvita kuitenkin jotain silkkaa vetovoimaa merkittävämpää myös mutkattomaan läheisyyteen, vakavammasta suhteesta puhumattakaan.

Tosin livenä voi tuntea välittömästi onko sitä kemiaa tai aihetta hymyyn ollenkaan. Voi olla kepeä ja haihtua savuna ilmaan, jos siltä tuntuu. Kokeilla. Leikkiä. Ja antaa salamannopean intuition toimia ilman kohteliasta tunnin kahvittelua, kun muutamassa hetkessä tietää, että tämä ei toimi.

Elinpiirissäni ei vain hirveästi nykyisin ole tilanteita, jossa voisin luontevasti tavata miehiä sopivan sattumalta. Kaveripiirit ovat vakiintuneita, sieltä ei oikein tutuntuttujen vapaita radikaaleja löydy, ja omat vapaa-ajan aktiviteetit ovat kovin naisvaltaisia.

Jopa silloin, kun yritän oikein erikseen valita kivan keikan sillä silmällä, että tuolla voisi niitä miehiäkin laumailla, menee pieleen ja huomaan, että naisia tämäkin paikka on täynnä ja miehet ovat paikalla lähinnä siippansa kanssa. Nauratti. Etenkin kun hoksasin, että meitä nelikymppisen oloisia yksinäisiä naisia oli paikalla muitakin.

Nettideittailua kai tässä sitten pitäisi kokeilla seuraavaksi. Siinä sitä joutuu ensimmäisenä vaikeilemaan tuon kuvausosion kanssa. Mitä ihmettä siihen pitää sepustaa, kun ei itsekään ole vielä oikein selvillä siitä, mitä haluaa. Ei tunne toimintamalleja.

No, koittaa kepillä jäätä ja luo jonkinlaisen kuvattoman profiilinpuolikkaan, lähinnä jotta pääsee tutustumaan maisemaan ja selailemaan niitä profiileja tarkemmin. Ja saa hetikohta ensimmäisen viestin. "Haluan tavata". No just joo, ei nyt ihan näin hatarilla tiedoilla tee mieli vetää ripsivärejä naamaan ja suunnata kahville. Yritän nätisti avata väylää vähän tarkempaa tutustumista varten, mutta vastaus sisältää ehkä viisi sanaa enemmän, eikä informaatiosisältö ylitä ensimmäistä. Jaahas. Olen tuskin aloittanutkaan nettideittailua, ja heti pitää opetella rukkasten antaminen. Argh. Mitähän tämä on sen jälkeen, kun saan tuonne jotain kuviakin mukaan ja osoitan, että olen ihan tavallinen naisenpallukka?

Tästä taitaa tulla mutkallinen taival.