Mitä olemme toisillemme nyt?

Olemme aina välillä tekemisissä toistemme kanssa, entinen mieheni ja minä. Kaikenlaisia asioita on vielä hoidettavana.

Nyt kun virallinen ero on jo mennyttä kauraa ja erillään oloakin on jo reipas tovi takana, hätkähdän aina välillä yhtä ristiriitaa: tuo ihminen on minulle tuttu kuin vanha takkini, jonka taskunpohjalla oleviin reikiin sormet aina hakeutuvat, mutta silti jo hiukan vieras, koska en enää tiedä hänen arjestaan oikeastaan mitään. En osaa enää sujuvasti tulkita ristiin menevää viestintää hänen sanomistensa ja ympäröivän todellisuuden välillä. Näen pohjattoman väsyneet kasvot, mutta kuulen aktiivisesta elämästä. Kuulumiset ovat siloisia ja omanapaisia.

Väistelemme kumpikin liikoja yksityiskohtia tekemisistämme, ikään kuin vartioimme valppaasti kumpikin omaa tuoretta yksityisyyttämme. Varmaan aivan turhaan. En itse jaksa oikein välittää siitä mitä hän rajaa ulkouolelle ja eiköhän hänellä ole aivan sama tilanne. Iloitsen omasta hiljalleen reipastuvasta elinpiiristäni ja toivon hänelle hyvää jatkoa, mutta en oikeastaan kaipaa lähempää kontaktia ollenkaan. Sotkisi vain hyvin alkaneen lentoni omaa tilaa kohti.

Sieltä täältä olen kuullut, että olen nyt avoimempi, valoisampi ja itsevarmemman oloinen kuin viime vuosina. No, kukapa kesken kriisin tai kroonisen, hiipivän pahan olon kukoistaisi. En toki olisi pari vuotta sitten pitänyt itseäni niin kovin onnettomana, mutta kyllä tähän nykyiseen verrattuna elin silloin, tai ehkä vuosiakin tietynlainen opittu sordiino päällä. Asettelin askeleeni varovasti, jottei toisen heiveröinen tasapaino järkkyisi. Eikä hän itse mitään tasaisuutta kaivannut, totisesti, vaan lennokasta menoa mäkisessä maastossa.

Puhelin hänellä on kädessään entistäkin tiiviimmin, nyt aivan jatkuvalla syötöllä: ajaessa, syödessä, kesken keskustelun oli vastassa sitten vanha sukulainen tai pankkivirkailija. Pyörittelin silmiäni, mutta havaitsinpa, etten välittänyt yhtään siitä, kenelle ne viestit oikein menivät ja mikä niitä siivitti niin taukoamattomalla syötöllä. Minun ei tarvinnut, ja se oli ihanaa. Varmaan meidän kummankin mielestä.

Niin tuttu vieras, että ottaa mieluusti askeleen tai pari taaksepäin, ettei näkisi kaikkea aivan liian tarkasti ja tulisi vedetyksi taas johonkin sellaiseen pyöritykseen, johon kumpikin meistä taitaa olla lopen kyllästynyt.

Ja silti minä hiljaa mielessäni toivon, että kaiken tuon pyörityksen alla hänellä olisi hyvä olla, ja että hän joskus saa karistettua nuo tummat pussit silmien alta.