Ystävä

Tapasin pitkästä aikaa vanhan hyvän ystävän, jonka kanssa pidämme yhteyttä harvoin, mutta tasaisesti. Oli taas tehtävä tiliä viimeaikaisista elämänmuutoksista. On se vaan vapauttavaa, kun asian saa tiivistää napakkaan pakettiin faktoja, ja tämä viesti osataan ottaa vastaan juuri sellaisenaan asiallisesti, empaattisesti ja kauhistelematta. Niin kuin vain jalat maassa pitävä, voimakas ihminen voi tehdä. Vaikka tiesin tuota odottaakin, niin silti ilahduttaa. Tukiverkostoni ei ole suuren suuri - tämmöinen introvertti kun olen - mutta se on vahva.

Aikajänneolettama

Sitäkin on tullut mietittyä, että kriisin keskellä aikakäsitys kriisin ylittämisestä saattaa mennä täydellisesti ristiin. Toinen haluaa, että kaikki kipupisteet ratkaistaan hetinytjustiinsa, muuten ei toivoa ole. Aikajänne on maksimissaan muutamia viikkoja, yleensä päiviä. Tai tunteja, jos sille päälle satutaan. Toinen taas miettii, miten laivan kurssia saisi muutettua hitaasti mutta vakaasti niin, että eläkepäivien harmonisuus olisi taattu ja ikäkriisi vain muisto niistä yhdessä koetuista mäkiosuuksista.


Ei siinä tällä yhtälöparilla päästä helposti samalle aukeamalle ihmettelemään ratkaisuja. Ehkä ne tavoitteet olivat sittenkin aivan erilaisia. Molemmat puhuvat parisuhteen onnellisuudesta, mutta tarkoittavat sillä eri asioita.

En ole tärkeä

Eikö miestä kiinnosta kuulla, miten minulla menee? No vähän joo, muistaa yleensä kysyä jos soitan hänelle. Ei välitä vastauksesta, jos olen surullisella tuulella. Tulee niin ankea olo. Itse hän on soittanut aloitteellisesti kerran.


On niin kiire elää omaa elämää, rakentaa uutta arkea, etsiä käyttöä sille yöpöydän laatikon säästöpakkaukselle varmuusvälineitä. Ei oikein ehdi nyt.


Tietysti minun pitäisi vain päästää irti ja lakata miettimästä tuon toisen ajatuksia, rakentaa oma kuplani ja täyttää se kokonaan omilla jutuilla. Sitä minä yritän, sinne olen matkalla. Mutta en vielä perillä asti. Minä vielä tunnen vierelläni olleessa läsnäolossa suuren kolon, jota yritän täyttää jollakin elämänpiiristäni kaavitulla. Mutta se aukko on niin valtava. Minun pitää oppia elämään ilman varmuutta siitä, että olen tärkeä muillekin kuin lapsuuden perheelleni. Ihan kuten muutkin sinkut kai tekevät.

Elä yksin ja nauti

Syystä tai toisesta kirjahyllystäni löytyy pikkuinen helmi, joka on alun perin julkaistu 1936: Marjorie Hillisin kirjoittama opas sinkkunaisille "Elä yksin ja nauti". Se onkin ollut aika osuvaa luettavaa tässä uuden elämän alkutaipaleella. Jos nyt jätän huomiotta pukeutumisohjeet tai huonepalvelijan palkkaamisen aprikoinnin väliin, niin aika napakkaa asiaakin tuolta löytyy, ei tämän opuksen viehätys riipu pelkästään arkipäivän historiasta. Kah, löytyy tuolta myös muutama drinkkiohje, mm. Old Fashioned. Mad Men -fanit osaavat arvostaa tätä.


Etkö tunne uudelta paikkakunnalta ketään? Hattu päähän ja mene etsimään niitä uusia ystäviä. Vajoatko itsesääliin yksinäisyydessä? Hanki mielekkäitä harrastuksia, jotka vetävät sinut ulos kolostasi. Ota vastuu omasta elämästäsi. Kohtele itseäsi tärkeänä ja hemmottelun ansaitsevana ihmisenä, muut seuraavat malliasi perässä. Pidä huolta budjetistasi. Osta siistejä vaatteita, kas kun ne maksavat yhtä vähän kuin nukkavierut (näinköhän on enää?).


Aivan järkeviä neuvoja. Ei tietysti haittaa, että ne on kirjoitettu herkullisen nokkelasti ja humoristisestikin. Sivumääräkään ei pelota: mitä sitä ohjekirjaa paisuttelemaan, kun vähemmälläkin tulee asia selväksi.


Pirteää luettavaa kevään kynnyksellä.

Kulttuuriterapiaa

Sain vihdoin itseni Eerikinkadulle kerjäämään elokuvakerhon klubikorttia. Nyt on yksi simppeli opiskeluajan haave toteutunut. Ei ollut vaikeaa!

Ja mikäs sen sopivampi alku uudelle leffafriikin elämälle kuin Julie Delbyn ja Ethan Hawken tähdittämän Before-sarjan viimeisin osa, Before Midnight. Olin tuon jo turvallisesti nähnyt ihan tuoreena, mutta miltä tuo tuntuisi nyt oman kriisin jälkimainingeissa.

(Voipi olla, että alla olevat haihatelmat ovat vähän spoilaavia)

Melko samoja fiiliksiä leffasta tuli kuin ensimmäiselläkin kierroksella. Siinä missä aikaisempien leffojen kaksi-, kolmekymppisetkin vielä unelmoivat ja puhuvat tulevaisuudensuunnitelmista jotenkin abstraktisti, nelikymppiset tarraavat heti siihen, miten unelma käytännössä toteutettaisiin ja mitä se konkreettisesti tarkoittaisi. Kypsymistä vai kyynistymistä, riippuu kai näkökulmasta, mutta tätä se elämänkokemus teettää: oppii pakosta arvioimaan, mitä unelmat maksavat ja mihin kannattaa satsata todellisia, rajallisia resurssejaan. Näin minä ymmärsin Jessen ja Celinen riidan siitä, miten suuriin mullistuksiin perhe on valmis etäisän syyllisyydentunteiden takia. Sekin kävi selväksi, että tosirakkaus on itse asiassa ihan arkista sitoutumista. Ja päivällispöytäkeskusteluissa ehdittiin lyhyessä ajassa vilkaista useampaa eri parisuhdemallia. Vanhan miehen avioliittoon sisältyi mm. Paljon vapautta ja itsellisyyttä, mutta toisaalta; oliko läsnäoloa?

Sivuttiin myös sitä, miten pitkässä suhteessa muodostuu oma tapa kommunikoida ja olla yhdessä, ymmärtää tai olla ymmärtämättä toista. Jessen tapa kääntää konfliktitilanteet roolileikeiksi saa Celinen ensin kiivastumaan entisestään, mutta kun tullaan keikkumaan niin pitkälle vakavien kysymysten äärelle, että Jessekin luopuu roolista, Celine kuitenkin palaa rooliinsa, ja sitä kautta tuttuun ja turvalliseen parileikkiin. Minusta tuossa hetkessä on yhtä aikaa toivoa ja toivottomuutta: kipupisteitä on revitty, reunalla käyty, muutosta kaivataan, mutta silti palataan itse rakennetun pesän turvaan. Positiivinen viesti oli, että kommunikointiin kykenevällä parilla on toivoa kantaa toisensa yhdessä, mutta toisaalta: kuinka paljon parisuhteeseen kuuluu yhteisellä sopimuksella annos elämänvalheita ja katseen kääntämistä pois kipeistä asioista.

Sylikissan paluu

Melkein pari kuukautta siihen meni: kissa on nyt vasta palannut sohvalla syliin nukkumaan.
Aikana ennen Suurta Mullistusta se oli siinä aina, oikein juoksi toiselta puolelta huonetta jos huomasi, että nyt Ruokkija istahti sohvalle kaukosäädin kädessään. Jännä pikkuotus: näennäisen sopeutuvainen ympäristön muutoksiin, sillä muutot ja tilapäishoitopaikoissa oleminen yleensä sujuvat mutkattomasti, mutta sitten tämmöisistä pienistä nyansseista huomaa, että kaikki hälärit eivät ehkä olekaan vielä sammuneet tuon karvaisen konservatiivin kallossa.


Arjen vakiintuminen on siis jo niin pitkällä, että kissakin uskoo siihen.


Nyt tuntuu vielä kivemmalta, että minulla täällä tämmöinen kaveri. Unettomina öinäkin se seuraa mukana minne menenkin, vaikka sen ilmeestä selvästi näkee, että vanhuksen mielestä tämmöinen kukkuminen on ihan pöljää.

Emotionaalista tukea

En sittenkään lähtenyt kaupungille karistamaan yksinäisen illan haikeutta kadun loskaan, vaan jäin kissan kylkeen täyttämään mieleni eräällä parhaudella. Draama on ollut minulle aina tärkeä tuki elämän peruskysymysten määrittelyssä, eikä ole ollut väliä sillä onko muoto kirjallinen tai liikkuvaa kuvaa. Tärkeintä on ollut peilata omia mylleryksiään yhteisesti koettuna tarinana. Tuntuu huojentavalta huomata kerta toisensa jälkeen, että vaikka elämäni umpisolmut tuntuvat ainutkertaisilta (ja ovathan ne sitä minulle), monikin on kokenut joskus jossain samaa ja osaa pukea sen sanoiksi tai kuviksi, jotka auttavat tuomaan omiin murheisiini perspektiiviä. Tai vain raamittaa sisäisiä möykkyjäni jotenkin pureksittavammiksi palasiksi.

"Believe me; somewhere in this business this has happened before".

Tällä kertaa Mad Menin kolmas kausi osoittautui mitä parhaaksi peiliksi hajoavan liiton käsittelyyn. Ihan parasta. tuo on muutenkin kaikkien aikojen lempisarjojani. Onneksi on vierähtänyt jo tovi siitä, kun katsoin tämän edellisen kerran. Silloin pidin Drapereiden kulissien kaatumista kauden heikompana juonena, nyt koin tuon aivan toisella tavalla ja eläydyin paremmin suuren valheen eteensä saaneen Bettyn tilanteeseen. Siinä oli myös pari, joka rakkaudesta huolimatta ei osannut kohdata toisiaan avoimesti ja siksi ei osannut kiivetä ylämäkeä yhdessä.

Kirjankin kokee joskus aivan uutena, kun lukee sen eri elämäntilanteessa. Sama toimii kuvallisenkin draaman kanssa.

Seesteinen, hyvä olo. Ystävät ja perhe muistivat juuri sopivasti, sovin kivoja tapaamisia tulevaisuuteen. Tästä on hyvä jatkaa.

Sitoutumisesta

Viikolla törmäsin Hesarin sivuilla pariinkin sitoutumista käsittelevään juttuun, jotka olivat juuri sopivan provokatiivisia. Tuli peilattua vähän omaan yhden kappaleen näytteeseen (ei tilastollisesti edustava) pitkästä parisuhteesta ja siihen liittyvää sitoutumista.


Ensin Elina Tanskasen kolumni, "Parisuhteeseen sitoutuminen on hullujen hommaa":

Sitouminen on ehdotonta. Tiedät itse, oletko sitoutunut vai etkö ole. Ehkä-vastaus tarkoittaa sitä, ettet tiedä vielä. Tällä verukkeella itseään on kuitenkin turha huijata vuosikausia. On hyvä, että nykymaailmassa suhteesta lähteminen on helppoa, koska jääminen sen takia, että niin pitää muka tehdä, ei ole sitoutumista. Niin ikään sitoutuminen ei ole itsensä tai toisen sitomista, vaan sitä, että taivaltaa vapaaehtoisesti toisen rinnalla niitä ylä- ja alamäkiä.

Niin. Tuon minäkin tunnistan. Itselleni sitoutuminen on ollut helppoa, ei siinä ole tarvinnut kipuilla yhtään. Minulle on ollut täysin selvää, että suhteessa ollaan ja tuon kanssa minä yritän elämääni jakaa ja taapertaa ylä- ja alamäkiä yhdessä, mutkapaikkoja unohtamatta. Siksi on ollut vaikea ymmärtää ja oikeastaan nähdä sitä, että toinen ei olekaan kokenut sitoutumista samalla tavalla, vaan on arvioi sitä ihan toisin. Sitoutuminen on pakotonta. Ja sehän siinä sattuukin, jos toinen ei enää saa pakotettua itseään jatkamaan rinnalla kapuamista, vaan jatkaa omaan suuntaansa. Toinen ei halua jatkaa kanssani kuten ennen, ja minun kalkkini on hyväksyä se, olisin sitten jäänyt tai lähtenyt.


Kolumnin kommenteissa (en kaikkia ole jaksanut lukea, nuo kommenttiosuudet ovat usein niin kuraa täynnä että elämänlaatu vain paranee kun jättää ne huomiotta) kuvattiin aika lailla tutun oloista kuviota, jossa puolisoiden odotukset vain kerta kaikkiaan menivät ristiin sen suhteen, mitä parisuhteelta odotetaan.


Erilaiset odotukset eivät ole kenenkään syytä, ne vain ovat. Sitten kun jommankumman sitoutumisen ehdot törmäävät tähän ristiriitaan niin, että vankkurit kaatuvat ja raiteet vääntyvät, ei paluuta sinne puolison rinnalle sitoutumiseen enää välttämättä ole. Ja jos toisen sitoutuminen loppuu, tai muuttuu toiselle tunnistamattomaksi tai vaikeasti nieltäväksi, alkaa se toisenkin vapaaehtoinen kapuaminen ja rinnalla raahustamisen mielekkyys horjua. Sitoutuminen, jonka kuvitteli vahvaksi ja notkeaksi, kestäväksi ja taipuisaksi, vankaksi ja sitkeäksi, haihtui pois, hapertui silmien alla ja hävisi tuulen mukana. Niin sitä löytää itsensä pakkaamasta muuttolaatikoita jonnekin, missä voi hengittää ilman petoksen lemua nenässään.


En siltikään toivo, että sitoutuminen olisi minulle tulevaisuudessa yhtään vaikeampaa. Toivottavasti ei. Oma paikkani elämässä oli niin kirkas ja selkeä, kun tiesin kuuluvani tämän ihmisen rinnalle jakamaan elämäni hänen kanssaan. Minulle se oli voimavara, vaikka lopussa jäikin matti käteen ja poljettu sielunrepale maahan. Minun on vaikea uskoa, että kyky rakastaa sitoutuen olisi mitään muuta kuin positiivinen asia.




Lopuksi sitten tiedehömppäkevennys: Etusormen ja nimettömän pituusero viittaa taipumukseen pettää parisuhteessa. No joo, tää on taas näitä helposti otsikoitavia tutkimuksentekeleitä, joista johdetuissa jutuissa menevät heikko korrelaatio ja syy-yhteys iloisesti sekaisin. Minun nimettömäni ovat reilusti etusormia pidemmät, mutta en usko että uutinen saa minut löytämään itsestäni parisuhdeaitojen yli iloisesti loikkivan pettäjän.

Surua, aina vain surua

Niiden ensimmäisten yhdessä elettyjen huumavuosien ajattelu on selvästi herkkä paikka. Erityisesti ne ihan ensimmäiset pöllämystyneen umpirakastuneet ja toisistamme hämmästyneet viikot, kuukaudet, vuodet. Kaikki mikä vähänkin muistuttaa minua niistä, saa herkistymään, oli aika sille oikea tai ei.

Muistan sen hetken, kun varovasti vielä sovitteli ihastusta tähän ihmiseen ylleen, ja sitten vain yhtäkkiä humahti: se on tässä, tämän ihmisen rinnalle minä jään. Se varmuus iski salamana, ja liimasi meidät yhteen.

Oli niin ihmeellisen kaunista kaikkien nuoruudentuskaisten haparointien jälkeen aidosti tulla rakastetuksi. Älköön kukaan ikinä tulko selittämään, että suhde perustui alusta saakka valheelle. Ei. Tämän purren pitkä matka matalikolle ja viimein karikkoon ei johtunut rakkauden vähyydestä.

Nyt en voi enää koskaan vanheta kauniisti nuoruudenrakastettuni rinnalla. Jostain syystä se tuntuu juuri tällä hetkellä todella katkeralta. Se toinen ei uskonutkaan meihin yhtä lujasti kuin minä. Minua ei sittenkään rakastettu ehdoitta sellaisena kuin olen.

Note to self 2

Ei ehkä ole vielä ajankohtaista lisätä romantiikalla höystettyjä "he löysivät toisensa" - tarinoita omaan leffalistaansa, jos pelkän elokuva-arvion silmäileminen avaa hanat välittömästi.


Välillä pelkään, että sisälläni aina asunut pieni hömppäromantikko on mennyt rikki. Minulla on ollut sen kanssa kauhean hauskaa ihan pikkulapsesta saakka. Olisi hirveä sääli, jos tämä faktafriikin asiantuntijan henkireikä poistuu rentoutusvalikoimasta. Toivottavasti tämä on vain hetkellistä. Ei kaikkea tarvitse syöttää Kyynikolle tai Surulle, vaikka ovatkin nyt vähän pidemmällä visiitillä käymässä.

Elämän jatkuminen eri suuntiin

Yllättävän hankalalta tuntuu ajatella miestä mahdollisessa uudessa suhteessa. Tuolla se nyt kuitenkin somen uutisvirrassa kertoo kepeällä nokkeluudella kaipaavansa uutta parisuhdetta. Siitä kun muutin pois on kulunut reilu kuukausi. (Tietysti katsoin tarkkaan, ketkä olivat vielä tykänneet tästä sukkeluudesta.)


Tiedän, että haku on ollut päällä jo ennen virallisia papereita. Ja kaikenlaista sivusähellystä on ollut varmasti enemmän kuin tiedänkään. Ja ilman muuta oletan, että jonain päivänä jommalla kummalla (eli ainakin miehellä) on uusi suhde esittelyssä. Se on vain hyväksyttävä. Tuo päivä on edessä, ja tuskin vasta sitten, kun voin suhtautua siihen välinpitämättömästi. Elämä jatkuu, vaikka suhteesta toipuminen sujuisi meillä eri tahtia. Onhan toinen jo mielessään työstänyt eriytymistä ja uuden onnen etsimistä jo pitkään. Hänellä on etumatkaa.


Eikä minulla voi olla enää mitään sanottavaa hänen suhdehaaveistaan. Siitä oikeudesta luovuin, kun kädet nostettiin pystyyn ja eropaperi allekirjoitettiin.


Mutta kyllähän tuohon ajatukseen - että toinen jo toivoo uutta parisuhdetta - tuntuu samalla absurdilla tavalla uskomattomalta ja kamalalta kuin erilleen muuttaminen aluksi. Mitä eroaminen ja erillään eläminen oikeasti, oikein konkreettisesti tarkoittaa. Että ero tarkoittaa, että jollain aikataululla uusi suhde on tervetullut ja totta. Hän haluaa jo rakastaa jotakuta muuta.


Tuota pitää ensin pyöritellä mielessään, ennen kuin totun ajatukseen.


Ja osaan suhteuttaa tämän siihen, ettei kulunut montaa päivää siitä, kun hän minulle viimeksi kertoi että on ikävä, ja kaipuu.


Eivät kai nuo kaksi todellisuutta sulje toisiaan pois. Kyllä minä olin ymmärtävinäni, että kaipaus oli enemmän nostalgista ja surua menetetyistä hyvistä asioista (koska olihan niitä hänenkin mielestään olemassa), kuin oikea toive siitä, ettemme olisikaan erossa.


Minut pitäisi ehkä jättää vähäksi aikaa johonkin lempeää pumpuliin hetkeksi, että pääsen kasvattamaan vähän paksumman nahan tämänkin asian suhteen. En ole vielä valmis. Mutta iho ei parkkiinnu ilman hiertymistä, joten kyllä tämäkin on vain opittava kohtaamaan.


Mutta antakaa anteeksi, jos hetken paiskon itsekseni tavaroita täällä mieleni perukoilla.

Kuumaa ja kylmää

Suhteetonta kiukkua yhtenä hetkenä, lempeää välittämistä toisena. Ei ole suoraviivaista tämä irrottautuminen toisesta. Haemme vielä tapoja kohdata toisemme.

Toivon edes osa hänen elämänsä uusista positiivisista kehityksistä jää pysyväksi. Ei meidän takiamme, vaan hänen.

Lepoa oikeassa seurassa

Mukava viikonloppu takana. Ajanvietto ystävien kanssa nyt vain on parasta, mitä voi olla.


Samalla pääsin seuraamaan vierestä jo vakioituneen uusperheen dynamiikkaa. Hulinan keskellä luontevaa kanssakäymistä, luottavaisia ja avoimesti vieraaseenkin suhtautuvia ipanoita. Lapsille laajennettu perhekäsitys varamummoineen, -setineen ja -täteineen näytti olevan täysin luontevaa; niitä vastuullisia aikuisia löytyy lähipiiristä biologisten siteiden ulkopuoleltakin.


Ei tässäkään perheuudistuksessa aikoinaan tyylipisteitä jaettu, eikä kaikki mennyt käytösoppaiden mukaan. Niin vain näyttää elämänilo ja positiivisuus voittavan, kun vain antaa sille mahdollisuuden. Tiedän ettei kaikki ole ongelmatonta vieläkään, mutta tukevasti voiton puolella. Ei sitä naurua muuten mahtuisi maailmaan noin paljoa.


Lapsettomana entisestä suhteesta irtautumisen kipuilu on varmasti aivan toisenlaista kuin tilanteessa, jossa toisen kanssa on pakko olla aika paljonkin tekemisissä pilttien takia. Minä voin paremmin säännellä sitä, kuinka paljon olemme tekemisissä. Kunhan käytännön paperityötkin saadaan joskus kansiin, ei meidän tarvitse välttämättä nähdä ollenkaan, jos se tuntuu liian kipeältä sillä hetkellä.


Edellinen keskustelu käytiin ärtyneen tapaamisen jälkeen hyvässä hengessä. Ilmeisesti onnistuin ujuttamaan sinne kuoren alle jonkin ajatuksenpoikasen myös siitä, miltä maailma näytti minun näkökulmastani. Hänelläkin tuntui olevan oikea suunta omassa kehittymisessään. Jäi tunne, että vaikka nyt kumpikin kasvamme vähän eri tahtia ja eri tavoin uuteen elämään ja erillisyyteen, me kuitenkin olemme vielä hyviä ystäviä. Mutta silti minulla on yhä vähemmän tarvetta pitää häntä arjessani mukana.