Ainakin toivon niin.
Joskus syksyllä hämmästyin tajutessani, että saatoin muistella vuosi sitten sattuneita asioita tässä uudessa elämänvaiheessa, kun erosta on kulunut jo kaksi vuotta. Elämäni on eron jälkeen jatkunut ja tuonut mukanaan uusien muistojen kerrostuman.
Vaikka elämä on ympärillä jo hiljalleen vakiintunut eikä järisyttäviä muutoksia ole enää kuukausiin tapahtunut, sitä oli jo jotenkin tottunut jatkuvaan muutokseen niin, että ajatus siitä, että tein nyt jotain samaa kuin vuosi sitten tuntui hämmentävältä. Ja samalla kivalta: minulla on jotain omaa rakenteilla. Oman pesäni sisustusprojekti on edelleen vaiheessa (ei olla ydinosaamisalueellani...), työelämän muutoksiin sopeutuminen on vielä kesken ja ottamani askeleet uudenlaisten harrastusten suuntaan hakevat vielä paikkaansa arkirutiineissani. Mutta kyllä minä tässä hiljalleen elelen ihan oman näköistä elämää, pyörittelen sen rakennuspalikoita käsissäni vuorotellen ja sommittelen niistä itselleni omaa polkuani. Ja voin jo muistella matkaani muutenkin kuin nollapisteeseen eli erohetkeen tai sitä edeltävään elämään verraten.
Tässä on vierähtänyt hämmentävän pitkä tovi edellisestä postauksestani. Osin ehkä siksi, että alati muuttuvan tuiverruksen sijaan elämä alkoi tasaantua.
Kadulla kädestäni pitävä mies on edelleen sama kuin viime kesänä. Jatkuvassa pienessä epäuskoisessa epävarmuudessa kellumisessa tapahtui vaivihkaa loppusyksyllä jokin outo nitkahdus kohti vapautuneempaa yhdessäoloa. Ikään kuin lopetimme kumpikin suhteen lopun odottamisen ja vain hyväksyimme, että tuo toinen edelleen jaksaa viestitellä ja viettää aikaa kanssani. Kaikenlaisista potentiaalisista kompastuskivistä huolimatta. Toistaiseksi voimassa oleva suhde, jolla ei edelleekään ole tulevaisuudensuunnitelmia. Paitsi että kesälomasta tai tulevan kevään suunnitelmista puhutaan jo yhteisinäkin juttuina. Näin tämä toimii. Kaksi vajavaista ihmistä hakee kontaktia toisesta. Suuria tunteita vältellään, mutta hellyyttä on mukana vaivihkaa aina vain enemmän.
Ystävien ja tuttavien tuoreita eroprosesseja olen saanut seurata lähempää ja etäämpää. Joku tuttu kysyi avaako näiden pohtiminen omia haavojani. Ei ollenkaan, vaikka tietysti muiden kokemuksista löytyy paljon yhteistä jaettavaa. Jotenkin vain näen nämä erilaiset erot yksilöllisinä ja siksi erillisinä. Ehkä oma eroni kipuineen oli aikanaan puitu riittävästi, etten koe ystävieni vaihteiden seuraamista itse tuskallisena.
Eräs vanha ystävä, joka liittyi vahvasti entiseen elämääni ja entiseen mieheeni, piti juhlat, joihin minutkin oli kutsuttu. Siellä me istuimme entiseni kanssa vieretysten vanhojen kavereiden kera samassa pöydässä, vaihtaen kuulumisia kaikkien kanssa kuin joskus ennen, vuosien takaisessa maailmassa. Seurueessa oli sellaisiakin, joille eromme oli edelleen uutinen. Jotkut olivat ihmetelleet, miten juhlien järjestäjä oli uskaltanut kutsua meidät molemmat paikalle, mutta taisi tuo tuntea meidät kummatkin: mitä syytä miellä olisi ollut enää toisillemme ärhennellä ja sillä tavalla tehdä tilanteesta kiusallisen kaikille? Ei meillä ollut entisen mieheni kanssa mitään sellaista hampaankolossa, joka olisi niin paljon kirvellyt, että sitä olisi ollut välttämätön tuulettaa muiden juhlatuulen kustannuksella. Ilta oli mukava ja siitä jäi kaikille hyvä mieli.
Elämä jatkuu.
