Tinder sun muut ovat olleet taas vähän aikaa kiinni, kun taas väsyin siihen hyörinään. Viime viikkoon mahtui silti parit treffit, joita oli pohjustettu jo ennen uusinta vetäytymistä. Enimmäkseen nämäkin tapaukset menivät harakoille, tai sitten muuten vain hyllylle hetkeksi. Yhdestä on ehkä tulossa jatkotreffit, jos tyypillä vielä riittää intoa isäviikon jälkeen. Itse ihmettelen edelleen, mitä oikeastaan olen etsimässä ja millä kriteereillä. Olisi helpompaa, jos sen tietäisi.
Koska sinkkuelämä on häilyvää ja nopeatempoista, ei tarvittu kuin yksi aurinkoinen hymyviesti Tinderiin joltain jo uinahtaneeksi luullulta matchilta, niin profiili on sitten taas aktivoitu. Mutta kieltämättä tuntui hetken rauhoittavalta, kun tuota liekkiä ei tarvinnut jatkuvasti olla kyttäämässä. Sisäinen rauha oli lähempänä.
Samalla olen jatkanut viestittelyä yhden friend-zone -alueelle tukevasti parkkeeratun kaverin kanssa, jonka kiistattomiin etuihin kuuluu, että hänen juttunsa saavat minut nauramaan. Mutta kategoria ei muutu, sen verran on tangenteissa eroa. Vähän kyllä mietin pitääkö kaveria muistuttaa statuksestaan uudestaan tämän vilkkaan naputtelun keskellä. En kai vain vedätä sitä miespoloa? Kaverifiilikset kerroin kyllä selkeästi aikaisemmin.
Tajusin tässä, että minullahan on nyt rapsakat reilu pari kuukautta kokemusta nettitreffailusta ja muusta puljaamisesta, mikä siihen liittyy. Profiilit ovat olleet vuoroin nukkumassa ja vuoroin aktiivisina ihan jaksamiseni mukaan, mutta jotain kalastelun tapaista tässä on nyt harrastettu melkein koko syksy.
Ainakin sen olen oppinut, että ekoista treffeistä en pidä. Eikö voitaisi suoraan siirtyä niihin toisiin, jotka menevät jo minun puoleltani rennommin, kun tiedän jo mikä tyyppi siellä odottaa? Ekat olen yleensä aika varautunut, katselen ja ihmettelen kaveria, totun hänen ilmaisutapoihinsa ja ahdistun jo valmiiksi siitä pakollisesta jatkokysymyksestä, johon on minusta mahdoton vastata muiden kuin ei-missään-nimessä -tapausten osalta. Semiookoot ja ookoot pitäisi tutkia tarkemmin, jotta osaisin sanoa varmasti, onko tuosta mihinkään. En oikeastaan innostu kavereista, ennen kuin olen tutustunut heihin. Miehet taas tuntuvat olevan liekeissä ennen tapaamista ja juuri sen jälkeen, mutta jatko, jolloin itse alan vasta varsinaisesti lämmetä, on sitten toinen juttu.
Tässä puulaakissa pitäisi varmaan heittäytyä heti alkuunsa täysillä mukaan. Se nyt ei vain tällä historialla oikein luonnistu.
Livenä, ilman netin avustusta tapahtuneet kohtaamiset ovat ihan erilaisia alkuja. Katseita, lähestymisiä, juttelua ennen kuin itsekään tajuaa, että tässä liikutellaan jotain potentiaalista energiaa edes takaisin. Ihan mahtavaa verrattuna netin hakuammuntaan. Vaan niin säälittävän harvinaista, ettei tämmöinen erakko voi sen varaan laskea.
Niinä päivinä, jolloin olen ottanut lomaa tuosta kalastelusta, olen yrittänyt tunnustella, voinko paremmin, jos jätän koko leikin rauhaan. Mutta edelleen tuntuu siltä, että tämä viikonloppujen viettäminen omasta rauhastaan nauttien on kyllä nähty. Ehdin vähän aikaa maistaa sitä, miltä tuntuikaan viettää iltaa jonkun kanssa kainalossa hupattaen, nuuhkia ihoa, tehdä ruokaa yhdessä. Sitä oikeaa kolinaa etsien tuota läheisyyttä voisi aivan hyvin harjoitella sovituskappaleidenkin kanssa. Enhän minä edes tiedä, miten tässä iässä enää rakastutaan: ties vaikka se semiookoon kanssa hengaaminen sopisi minulle sittenkin nyt paremmin.
sunnuntai 29. marraskuuta 2015
lauantai 28. marraskuuta 2015
Se rakkaus
Koska Born1968 ehti jo kuvailla, miten eroseminaarissa piti pää tyhjänä yrittää jotenkin konkretisoida käsitettä rakkaus, en aloitakaan tätä omaa pyörittelyäni siitä, vaan jatkan elämän kipukysymysten käsittelyä Mad Menin kautta. Don Draperin heittämä näkemys on kyyninen ja synkkä, eikä kaveri lopulta itse tainnut edes uskoa tuohon lohkaisuunsa, mutta jospas tuota kautta yrittäisi itse pinnistää sanalliseen muotoon niitä vastalauseita, joita tuo Donin leiskautus mielessä herättää.
Mutta kierrellään asian ympärillä ensin. Olen yrittänyt kirjoittaa rakkaudesta ennenkin. Silloinkin turvauduin kulttuurin tarjoamiin peileihin, silloin mm. Bergmanin "Kohtauksia eräästä avioliitosta" ja Virpi Suutarin dokumentti "Eedenistä pohjoiseen" toimivat ajatusteni tukena. Ajatukseni eivät ole muuttuneet, edelleen koen ajatuksen rakastumisesta hämmentävänä, enkä edelleenkään osaa Bergmannin Mariannea paremmin selittää, mitä rakkaus on. Tiedän vain, että se on totta ja sen voima voi kääntää elämän ylösalaisin.
Aikanaan eroseminaarissa kysyttiin myös, montako kertaa olen elämäni aikana ollut rakastunut. Monet osasivat vastata siihen täsmällisesti ja nopeasti, heille tämä asia oli selkeästä määritelty osa henkilöhistoriaa, ero ihastumisen ja rakastumisen välillä selvä. Minä kakistelin ja ihmettelin elämääni, yritin ynnätä elämäni nuoria miehiä silloin parinkympin molemmin puolin, enkä päässyt puusta pitkälle.
On tietenkin se yksi suuri, joka vei mennessään ja jonka jättämiä jälkiä nyt ravistelen olkapäiltäni. On koko joukko pienempiä, nekin elämän sotkevia juttuja. Ensirakkaus, tuo muutaman vuoden on-off -kaukosuhde, jossa ei paljoakaan keskusteltu tai tutustuttu oikeasti ihmisinä. Se yksi käsittämätön rakastuminen ensisilmäyksellä, joka kantoi abikevään yli. Opiskeluvuosien haavoittavat ihastumiset vääriin ihmisiin.
Että hyväksyy toisen juuri sellaisena kuin hän on. Että näen hänessä sen ihmisen, joka hän haluaa olla. Rakkauden kanssa ei tarvitse esittää mitään roolia, vaan voi olla oma pehmeä, repaleinen ja haavoittuva itsensä.
Luulin osaavani tämä, mutta kun tämän viimeisen reilun vuoden aikana on kerännyt rannalta haaksirikon jälkiä, en enää olekaan varma. En laisinkaan varma. Kuvittelin tukevani rakastani matkalla kohti jotakin meille yhteistä, mutta se mitä itse luulin päämääräksi, olikin toisen mielestä jotain aivan muuta. Olin sittenkin luonut mielessäni oman tarinani, jota se toinen ei jakanut. Yrittänyt muuttaa toista joksikin, joka hän ei halunnut olla, siis toiminut juuri niin kuin en ikinä olisi halunnut toimia. En siis oikeasti hyväksynyt hänen todellisuuttaan, vaan olin matkalla kohti omaani, luullen sitä meidän yhteiseksi. En siis sittenkään osannut tätä oikeaa rakastamista.
Tämäkin Jari Ehrnroothista kertova teksti on usein pyörinyt esillä, kun pohditaan rakkauden olemusta. Eri tavalla jätettyjen erosemmalaisten keskellä tuo teksti herätti vallan erilaisia tunteita, kuin omaa kadonnutta puolikastaan etsivissä, toiveikkaissa ihmisissä, jotka hakevat sitä elämänsä tulta ja kohtaamista. Tuskailen sen kanssa vielä itsekin; tuo harmaan arjen syvän välittämisen väheksyminen vain on jotenkin niin... suunnattoman itsekeskeisen tuntuista. Kyllä syviinkin tunteisiin kykenevän ihmisen pitää sietää arjen tasaisuutta sen verran, että kunnioitus jotain yhdessä rakennettua kohtaan kantaa pimeän tihkusadekauden yli. Mutta toisaalta: syvä kohtaaminen toisen kanssa on se mitä janoamme kaikki. Ja jos sen on kokenut, tajuaa myös miksi.
Koska olen itse niin hämmentynyt siitä, osasinko sittenkään rakastaa oikein ja koska se ainoa rakkaus, josta olin elämässäni varma meni pieleen, olen edelleen varovainen rakkauden suhteen. Kaipaan sen muistoa, jännitän sitä saanko koskaan kokea rakkautta uudelleen. Mutta samalla pelkään. Että sattuu, että menen entistä enemmän rikki. Etten kelpaa kenellekään. Kurkotan kohti, mutta varovasti, en heittäytyen.
Kiertelen ympärillä, mutten vieläkään osaa ottaa kunnolla kiinni.
Mutta palatakseni Don Draperiin: väärässä olet. Rakkaus on totta. Sen kanssa eläminen vain on välillä niin vaikeaa, ettei siihen haluakaan uskoa, koska olisi helpompaa, ellei tuohon raastinrautaan aina silloin tällöin satuttaisi itsenään.
torstai 26. marraskuuta 2015
What would Joan Holloway Do?
Ikisuosikkisarjani Mad Menin lempihahmoni Joan Holloway/Harrisin sanomisista on räätälöity deittailuohjeet.
10 Things Joan Holloway Would Say About Dating
Hupaisaa ainakin niille, jotka tuntevat sarjan ja Joanin. Tai no, ovathan nuo vähän väkisin väännettyjä, mutta joukossa on helmiäkin. Tuo kuvassa oleva lainaus oli se, jota lähdin kuukkelista etsimään.
Peggyn vastauskin tähän oli hymyilyttävä: "Someone dumped you?" Niinpä. Jos Joan Holloway on joskus jätetty, onko ihme että me tavalliset maatiaisetkin koemme saman :)
Sarjan kirjoittajista suurin osa oli naisia. Siinä on minusta osasyy sille, että siinä on usein onnistuttu kuvaamaan kiteytetysti ihmisenä elämisen kipupisteitä vanhemmuudesta, suhteista omaan perheeseen, työelämästä, aikuisen elämän kipupisteistä, itsensä etsimisestä sun muusta tarkkanäköisesti ja hienovaraisesti, tarpeen vaatiessa lekaakin heiluttaen.
---
Fenix haastoi tässä taannoin muitakin kirjoittamaan rakkaudesta. Vaikea aihe, jonka käsittelyyn ei taida yksi ihmiselämä riittää. Yritän ehkä raapustaa aiheesta jotain viikonloppuna. Aikaakin ehkä on nyt kun ei ole treffejäkään tiedossa.
sunnuntai 22. marraskuuta 2015
Niin väärä aika yhtään mihinkään
Jos treffeille laittautuessa ripsarit meinaavat levitä poskille edellisen jutun loppua pohtiessa, ei ehkä ole oikealla asenteella liikkeellä. Sisäinen kiukku olisi pitänyt taltuttaa jotenkin.
Paikalle saapuessani ja nähdessäni kumaran asennon totesin jo, että tuo mies ei taida olla se, jota elämääni etsin. Käänsin hetkeksi selkäni ja räpelsin muka hajamielisesti puhelintani, pelasin aikaa muutaman hengähdyksen, mutta esittäydyin sitten ja manasin vain hiljaa mielessäni, että olin tullut lupautuneeksi vielä syömäänkin tämän kierroksen jälkeen. Että pitikin söheltää itsensä takaisin näihin kuvioihin näin nopeasti.
Vasta sitten haistoin ympärillä leijuvan vienon, mutta tunnistettavan vanhan viinan löyhyn.
Paperilla hyvä match ei todellakaan aina toimi käytännössä.
Keskustelu oli suht vaivatonta ja mielenkiintoista, mies oli tietysti fiksu ja lukenut kuten oletinkin. Olihan meillä sama opinahjokin takana, vaikkakin täysin eri koulukuntaa; hän edusti taiteita ja minä tuota käytännön maailmaa. Mutta ei, kyllä minä haluan että miehessä on edes ripaus jonkinlaista karismaa, lämpöä ja raikasta reippautta. Ei älykkyydestä tai tietystä sivistystasosta haittaakaan ole, mutta ne eivät kyllä sellaisenaan riitä. Ja se vanha löyhy tappaa satavarmasti viimeisenkin ajatuksen mistään kipinöivämmästä.
Minua ei nyt sovi päästää treffeille vähään aikaan. Usko itseeni on edelleen vähän liian riekaleina.
Paikalle saapuessani ja nähdessäni kumaran asennon totesin jo, että tuo mies ei taida olla se, jota elämääni etsin. Käänsin hetkeksi selkäni ja räpelsin muka hajamielisesti puhelintani, pelasin aikaa muutaman hengähdyksen, mutta esittäydyin sitten ja manasin vain hiljaa mielessäni, että olin tullut lupautuneeksi vielä syömäänkin tämän kierroksen jälkeen. Että pitikin söheltää itsensä takaisin näihin kuvioihin näin nopeasti.
Vasta sitten haistoin ympärillä leijuvan vienon, mutta tunnistettavan vanhan viinan löyhyn.
Paperilla hyvä match ei todellakaan aina toimi käytännössä.
Keskustelu oli suht vaivatonta ja mielenkiintoista, mies oli tietysti fiksu ja lukenut kuten oletinkin. Olihan meillä sama opinahjokin takana, vaikkakin täysin eri koulukuntaa; hän edusti taiteita ja minä tuota käytännön maailmaa. Mutta ei, kyllä minä haluan että miehessä on edes ripaus jonkinlaista karismaa, lämpöä ja raikasta reippautta. Ei älykkyydestä tai tietystä sivistystasosta haittaakaan ole, mutta ne eivät kyllä sellaisenaan riitä. Ja se vanha löyhy tappaa satavarmasti viimeisenkin ajatuksen mistään kipinöivämmästä.
Minua ei nyt sovi päästää treffeille vähään aikaan. Usko itseeni on edelleen vähän liian riekaleina.
lauantai 21. marraskuuta 2015
Kaamos ja rakastuminen?
Hesarikin uutisoi kaamoksen vaikutuksista. Ilmankos tuo treffipalstojen selailu ja viesteihin vastaaminen on tuntunut vähän väkinäiseltä puuhalta tällä viikolla. Pitäisikö sinkkutapaamisia järjestääkin pikkujoulukaudella etelän lämmössä? :)
Muutenkin uusi tuleminen deittisaiteille on poikinut lähinnä tilaisuuksia nauraa itselleen. Esimerkiksi siitä keskustelusta, jossa kuvittelin fb:n tarkoittavan naamakirjaa, muodostui näin jälkikäteen ajatellen aika hilpeä. Tai se, kun väsyneenä ja kiireisenä tein aika lennokkaita johtopäätöksiä siitä, mitä kaverin viaton "mitä teet illalla" -kysymys oikeasti piti sisällään. Että mä osaan välillä.
Illalla on viikonlopun ensimmäiset pikkujoulut. Ei onneksi kenenkään työpaikkaan liittyvä, sellaisia en jaksaisikaan. Käymme pienellä kaveriporukalla kokeilemassa varovasti yöelämää ison kirkon puolella. Saa nähdä miten jaksamme, siellä lienee muitakin samalla asialla olevia amatöörejä asialla.
Vielä vähän aikaa sitten odottelin iltaan valmistautumista innolla, mutta nyt on viikko ollut sen verran täynnä pettymyksiä, ettei usko ripsentaivuttajien ja kiharrinten voimaan oikein kanna. On se kumma miten se miten itsensä näkee vaihtelee mielialojen mukaan. Toivottavasti hyvä seura kuitenkin pelastaa illan. Sitä sentään odotan, en niinkään tanssilattiaa tällä kertaa, vaikka alun perin juuri se sai silmäni loistamaan tätä iltaa suunnitellessa.
"Rakastuminenkaan ei onnistu – helsinkiläinen menettää auringonvaloa marraskuussa 135 tuntia espanjalaiseen verrattuna
Auringonvalo saisi aivot muodostamaan serotoniinia, mikä tekisi rakastumisesta todennäköisempää. Helsingissä aurinko paistaa marraskuussa 37 tuntia. Espanjan Málagassa auringonpaistetta on lähes viisi kertaa enemmän."http://www.hs.fi/kaupunki/a1448003542579
Muutenkin uusi tuleminen deittisaiteille on poikinut lähinnä tilaisuuksia nauraa itselleen. Esimerkiksi siitä keskustelusta, jossa kuvittelin fb:n tarkoittavan naamakirjaa, muodostui näin jälkikäteen ajatellen aika hilpeä. Tai se, kun väsyneenä ja kiireisenä tein aika lennokkaita johtopäätöksiä siitä, mitä kaverin viaton "mitä teet illalla" -kysymys oikeasti piti sisällään. Että mä osaan välillä.
Illalla on viikonlopun ensimmäiset pikkujoulut. Ei onneksi kenenkään työpaikkaan liittyvä, sellaisia en jaksaisikaan. Käymme pienellä kaveriporukalla kokeilemassa varovasti yöelämää ison kirkon puolella. Saa nähdä miten jaksamme, siellä lienee muitakin samalla asialla olevia amatöörejä asialla.
Vielä vähän aikaa sitten odottelin iltaan valmistautumista innolla, mutta nyt on viikko ollut sen verran täynnä pettymyksiä, ettei usko ripsentaivuttajien ja kiharrinten voimaan oikein kanna. On se kumma miten se miten itsensä näkee vaihtelee mielialojen mukaan. Toivottavasti hyvä seura kuitenkin pelastaa illan. Sitä sentään odotan, en niinkään tanssilattiaa tällä kertaa, vaikka alun perin juuri se sai silmäni loistamaan tätä iltaa suunnitellessa.
perjantai 20. marraskuuta 2015
Musiikin lumo
Yhdestä eron jälkeen elämääni palanneesta asiasta olen todella iloinen: nautin taas musiikista sydämeni pohjasta.
Musiikki on aina tahdittanut elämääni ja toiminut tunteiden tunnistamisen kanavana. Olen rakastanut musiikkia aina ja eläytynyt sen kautta, ihan pikkuipanasta saakka. Isä yritti ujuttaa klassista musiikkia repertuaariini koko ikänsä, onnistuikin siinä lopulta, mutta sieluni meni aivan muille tahdeille. En ikinä oppinut musisoimaan kunnolla itse, se pianonpimputtelu ei vain sytyttänyt, mutta ai että minä lauloin.
Opin elämäni aikana, että hyvinvoinnissani on yleensä puutteita ellen kykene nauttimaan musiikista. Se oli merkki siitä, etten ollut sinut itseni kanssa, että tunne-elämäni oli pahasti turtana, ellei edes pakahduttavin Billie Holiday tai Radiohead tuntunut miltään. Pari vuotta ennen eroa musiikki oli minulle pitkään aivan-sama -osastoa: radiosta tuli jotain massaa, mikään ei tarttunut, mikään ei liikuttanut. Paitsi entisen mieheni uutta musiikkimakua en tietenkään voinut sietää. Jos olin yksin, pidin radion yleensä kiinni. Annoin hiljaisuuden vallata talon.
Nyt laulan taas mukana silmät kiinni (olen pahoillani, Adele!), annan sävelien lennättää ja nostaa korkealle. Elokuun Flow-festareilla Florence sai minut kyyneliin. Patti Smithin Dancing Barefoot voimauttaa, Kentin 747 rauhoittaa kuten aina. Alt-J saa vetämään henkeä ja puristamaan tyynyäni lujempaa. Bileissä juuri mikään ei tanssita kuten 70-luvun disko. What The Water Gave Me:n nostatus lennätti lenkkipolulla, Sir Elwood sai muistelemaan nuoruutta haikeasti hymyillen.
Olen saanut tunteeni takaisin.
Musiikki on aina tahdittanut elämääni ja toiminut tunteiden tunnistamisen kanavana. Olen rakastanut musiikkia aina ja eläytynyt sen kautta, ihan pikkuipanasta saakka. Isä yritti ujuttaa klassista musiikkia repertuaariini koko ikänsä, onnistuikin siinä lopulta, mutta sieluni meni aivan muille tahdeille. En ikinä oppinut musisoimaan kunnolla itse, se pianonpimputtelu ei vain sytyttänyt, mutta ai että minä lauloin.
Opin elämäni aikana, että hyvinvoinnissani on yleensä puutteita ellen kykene nauttimaan musiikista. Se oli merkki siitä, etten ollut sinut itseni kanssa, että tunne-elämäni oli pahasti turtana, ellei edes pakahduttavin Billie Holiday tai Radiohead tuntunut miltään. Pari vuotta ennen eroa musiikki oli minulle pitkään aivan-sama -osastoa: radiosta tuli jotain massaa, mikään ei tarttunut, mikään ei liikuttanut. Paitsi entisen mieheni uutta musiikkimakua en tietenkään voinut sietää. Jos olin yksin, pidin radion yleensä kiinni. Annoin hiljaisuuden vallata talon.
Nyt laulan taas mukana silmät kiinni (olen pahoillani, Adele!), annan sävelien lennättää ja nostaa korkealle. Elokuun Flow-festareilla Florence sai minut kyyneliin. Patti Smithin Dancing Barefoot voimauttaa, Kentin 747 rauhoittaa kuten aina. Alt-J saa vetämään henkeä ja puristamaan tyynyäni lujempaa. Bileissä juuri mikään ei tanssita kuten 70-luvun disko. What The Water Gave Me:n nostatus lennätti lenkkipolulla, Sir Elwood sai muistelemaan nuoruutta haikeasti hymyillen.
Olen saanut tunteeni takaisin.
sunnuntai 15. marraskuuta 2015
Leikin kestäminen
Niin.
Päivähän oli jo muutenkin täydellinen: Pesukone hajosi ja joudun ehkä pikavauhtia ostamaan kompromissiviritelmän, joka sopii sekä nykyisen että tulevan kodin rajoituksiin. Sitten oli ne laarinpohjalliset entistä elämää, joista turinoin edellisessä tekstissä. Näin myös vihdoin entiseni yhdessä uuden tyttönsä kanssa (joka oli kyllä perin vaisua likkaa minun läsnäollessani), puhui me-kieltä.
Sitten sain tekstarin, jossa peruttiin paitsi täksi päiväksi sovittu tapaaminen, myös koko alkutekijöissään oleva suhde. Siis tekstarilla. Aikuisten oikeesti. En ollut uskoa silmiäni. Epämääräiset selitykset viittasivat perheen tilanteeseen ja siihen keskittymiseen.
Olkoot sitten niin. Mehän sovimme etenemisestä päivä kerrallaan. Ei enemmästä. Vaikka minulla on kaverista mielikuva rehtinä ja suoraselkäisenä miehenä, en tietenkään voi lopultakaan sanoa vilpittömästi tuntevani hänet. En siis osaa arvioida viestin vilpittömyyttä. Voin vain kerrata faktat: minun kanssani ei enää haluta olla, eikä sitä haluta selittää tarkemmin. Olen kuulemma tosi kiva. Jossain on vain se mutta, jota en kuule.
Vedän henkeä ja muistutan itselleni kyynelten lomassa, että itsensä altistaminen on aina riski, mutta jos jaksaa kestää pettymykset kyynistymättä ja kovettumatta, voi joskus toivoa elävänsä onnellisena ja sydän avoinna. Siitähän olen kirjoittanut aikaisemminkin, muistelen myös linkittämääni TED Talk -puhetta haavoittuvuudesta. Kokonainen kuukausihan tässä ehti jo näistä tunteista vierähtää. Käytiin kaukana, kaukana välillä, ja taas palattiin lähtökuoppaan. Elämän tarjoamaa haavoittuvuuden siedätyshoitoa tämäkin... Astumalla mukaan leikkiin antaa pettymiselle mahdollisuuden. Se sitten realisoitui nyt. En tiedä miksi, enkä halua inttää selitystä, jos sitä ei vapaaehtoisesti anneta.
Enhän minäkään pitänyt tätä suhdetta mahdollisena. Epäilin vahvasti alusta asti. Se vain tuntui todella hämmentävän mukavalta ja luontevalta niin kauan kuin sitä kesti. Opin itsestäni, opin toisesta, tietysti. Minun kyyneleeni nyt ovat lähinnä loukattua ylpeyttä, vaikka mukana onkin aitoa pettymystä siitä, että tarina tukevista käsivarsista ympärilläni ja ihosta, jonka tuoksu huumasi, loppui näinkin lyhyeen.
Mutta en sittenkään taida ihan saman tien käydä aktivoimassa profiilejani kalastusapajilla. Ensin pitää nuolla nämä naarmut sileiksi. Keitän kupin teetä ja vedän henkeä.
Ja kuuntelen muutamia äkäisiä nuoruusvuosien rämistyksiä.
Päivähän oli jo muutenkin täydellinen: Pesukone hajosi ja joudun ehkä pikavauhtia ostamaan kompromissiviritelmän, joka sopii sekä nykyisen että tulevan kodin rajoituksiin. Sitten oli ne laarinpohjalliset entistä elämää, joista turinoin edellisessä tekstissä. Näin myös vihdoin entiseni yhdessä uuden tyttönsä kanssa (joka oli kyllä perin vaisua likkaa minun läsnäollessani), puhui me-kieltä.
Sitten sain tekstarin, jossa peruttiin paitsi täksi päiväksi sovittu tapaaminen, myös koko alkutekijöissään oleva suhde. Siis tekstarilla. Aikuisten oikeesti. En ollut uskoa silmiäni. Epämääräiset selitykset viittasivat perheen tilanteeseen ja siihen keskittymiseen.
Olkoot sitten niin. Mehän sovimme etenemisestä päivä kerrallaan. Ei enemmästä. Vaikka minulla on kaverista mielikuva rehtinä ja suoraselkäisenä miehenä, en tietenkään voi lopultakaan sanoa vilpittömästi tuntevani hänet. En siis osaa arvioida viestin vilpittömyyttä. Voin vain kerrata faktat: minun kanssani ei enää haluta olla, eikä sitä haluta selittää tarkemmin. Olen kuulemma tosi kiva. Jossain on vain se mutta, jota en kuule.
Vedän henkeä ja muistutan itselleni kyynelten lomassa, että itsensä altistaminen on aina riski, mutta jos jaksaa kestää pettymykset kyynistymättä ja kovettumatta, voi joskus toivoa elävänsä onnellisena ja sydän avoinna. Siitähän olen kirjoittanut aikaisemminkin, muistelen myös linkittämääni TED Talk -puhetta haavoittuvuudesta. Kokonainen kuukausihan tässä ehti jo näistä tunteista vierähtää. Käytiin kaukana, kaukana välillä, ja taas palattiin lähtökuoppaan. Elämän tarjoamaa haavoittuvuuden siedätyshoitoa tämäkin... Astumalla mukaan leikkiin antaa pettymiselle mahdollisuuden. Se sitten realisoitui nyt. En tiedä miksi, enkä halua inttää selitystä, jos sitä ei vapaaehtoisesti anneta.
Enhän minäkään pitänyt tätä suhdetta mahdollisena. Epäilin vahvasti alusta asti. Se vain tuntui todella hämmentävän mukavalta ja luontevalta niin kauan kuin sitä kesti. Opin itsestäni, opin toisesta, tietysti. Minun kyyneleeni nyt ovat lähinnä loukattua ylpeyttä, vaikka mukana onkin aitoa pettymystä siitä, että tarina tukevista käsivarsista ympärilläni ja ihosta, jonka tuoksu huumasi, loppui näinkin lyhyeen.
Mutta en sittenkään taida ihan saman tien käydä aktivoimassa profiilejani kalastusapajilla. Ensin pitää nuolla nämä naarmut sileiksi. Keitän kupin teetä ja vedän henkeä.
Ja kuuntelen muutamia äkäisiä nuoruusvuosien rämistyksiä.
Laarinpohjia
Entisen kodin tyhjennys etenee ja sain varmaan viimeisen laatikollisen entistä elämääni sortteerattavaksi. Kirjaimellisesti kaavin laatikonpohjia muistoista ja lajittelin taas tavaraa lähtevään ja jäävään pinoon. Eikä tuntunut oikeastaan miltään. Tämä kaikki on jo niin loppu ja käsitelty. Oma tie näkyy edessä ja vaikka aivan vielä ei näy mikä seuraavan kaarroksen takana odottaa, polun aavistaa jo sen verran pitkälle eteenpäin, että oma vauhti on kiihtynyt ja sitä jo odottaa mitä edestä löytyy. Juuri nyt ei ole tarvetta vatvoa menneitä enää yhtään.
Hoksasin tässä, että olen tässä elämän palikoita järjestäessä tullut vaihtaneeksi nettifirman, puhelinliittymän, pankin, sähköfirman, luottoyhtiön ja kohta kotikaupunginkin. Vakuutuksetkin pitänee päivittää uudelleen. Kuin kaikkien oman elämän perusedellytysten pitäisi olla tuoreita ja uusia, vailla mitään jälkiä entiseen.
Jaa että mikä kapinavaihe? Minullako?
Hoksasin tässä, että olen tässä elämän palikoita järjestäessä tullut vaihtaneeksi nettifirman, puhelinliittymän, pankin, sähköfirman, luottoyhtiön ja kohta kotikaupunginkin. Vakuutuksetkin pitänee päivittää uudelleen. Kuin kaikkien oman elämän perusedellytysten pitäisi olla tuoreita ja uusia, vailla mitään jälkiä entiseen.
Jaa että mikä kapinavaihe? Minullako?
maanantai 9. marraskuuta 2015
Toiveiden tynnyri ja toteutus
Mitäs minä kirjoitinkaan aikaisemmin tulevan kotini toivelistaan?
Vanha. Korkeat huoneet, syvät ikkunapenkit, koristeelliset rappukäytävät. Vähän pieni, mutta sopiva minulle, kyllä läheiset vieraat sinne sopivat. Parveketta ei ole: voin joutua opettelemaan gorillapuutarhoinnin saloja :) Mutta vaatehuone on aivan ihana! Ikkunat itään, mutta menkööt: ehkä minä iltavirkku saan itseni siten aamuisin paremmin ylös. Keittiö on erillinen, mutta niin hienosti olkkarin vieressä, että tuon voi melkein kuvitella avokeittiöksi. Vaan kaappitilaa siinä on surkean vähän, joudun vähän säätämään ja ehkä miettimään suurempiakin liikkeitä jollain aikataululla.
Mutta tärkeintä on, että merenranta on lähellä. Siitä ei todellakaan tingitty.
Muuttopäivään on vielä aikaa. Ehdin ehkä unohtaakin, ettei myytävien ilmoituksia tarvitse enää vahtia. Mutta nyt on seuraavan kotini osoite jo tiedossa. Näin on taas naksautettu uusi vaihde kohti itsenäistä elämää.
- Uusi tai vanha
- riittävän suuri siskon ja äidin vierailuille,
- mielellään parveke tai piha.
- Vaatehuone, josta voi kyllä joutua tinkimään.
- Ikkunat ennemmin länteen kuin itään.
- Ehdottomasti avokeittiö.
- Siellä tarpeeksi kaappitilaa jalallisille viinilaseille.
- Kävelymatka merenrantaan.
Vanha. Korkeat huoneet, syvät ikkunapenkit, koristeelliset rappukäytävät. Vähän pieni, mutta sopiva minulle, kyllä läheiset vieraat sinne sopivat. Parveketta ei ole: voin joutua opettelemaan gorillapuutarhoinnin saloja :) Mutta vaatehuone on aivan ihana! Ikkunat itään, mutta menkööt: ehkä minä iltavirkku saan itseni siten aamuisin paremmin ylös. Keittiö on erillinen, mutta niin hienosti olkkarin vieressä, että tuon voi melkein kuvitella avokeittiöksi. Vaan kaappitilaa siinä on surkean vähän, joudun vähän säätämään ja ehkä miettimään suurempiakin liikkeitä jollain aikataululla.
Mutta tärkeintä on, että merenranta on lähellä. Siitä ei todellakaan tingitty.
Muuttopäivään on vielä aikaa. Ehdin ehkä unohtaakin, ettei myytävien ilmoituksia tarvitse enää vahtia. Mutta nyt on seuraavan kotini osoite jo tiedossa. Näin on taas naksautettu uusi vaihde kohti itsenäistä elämää.
lauantai 7. marraskuuta 2015
Tuulta päin
Meren ranta on oikea paikka olla koska tahansa. Siksi sen on oltava saavutettavissa aina. Rantaan voi mennä tuulettumaan, rauhoittumaan, ihan vain olemaan ja tuntemaan luonnon suuruus ja kauneus. Aurinkoisella, lempeällä säällä. Myrskyssä, turvassa rannalla. Suhnuisella säällä voi todistaa harmaan kaikki sävyt, koko rikkaan kirjon. Omat päänsisäiset levottomuudet saavat helpommin oikean mittakaavan merta katsellen. Positiiviset tunteet on helppo vahvistaa tuulta, horisonttia ja aaltojen voimaa katsellen.
Ja sitten on se tunne, kun katsoo tuulen voimaa avoimella rantakalliolla harmaana syyspäivänä, pää vastatuuleen päin, vähän palelee, ja ympärille kiertyy vahvat kädet, taakse joku johon nojata.
Ja sitten on se tunne, kun katsoo tuulen voimaa avoimella rantakalliolla harmaana syyspäivänä, pää vastatuuleen päin, vähän palelee, ja ympärille kiertyy vahvat kädet, taakse joku johon nojata.
keskiviikko 4. marraskuuta 2015
Sidontatarvikkeita
Kunnollinen mies, joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja jolla on silminnähden hyvä olla nahkansa alla. Pärjää itsensä kanssa ja osaa huolehtia muistakin. Elämä on kasassa ja raamit kunnossa. Löytyy iloa ja kiinnostusta elinpiirinsä kehittämiseen. Hartiat kantavat. On herrasmies ja kohtelee minua nätisti, ottaa etenemisen rennosti ja antaa kasvulle tilaa. Sellaisesta miehestä on kehittymässä hiljalleen minulle se sellainen kasvattava suhde.
Miksei saman tien ihan oikea? Kai sitä nyt on oikeasti vielä aivan liian aikaista määritellä tätä orastavaa suhteenpoikasta yhtään mitenkään. Agendaa ei ole. Harjoitellaan vain, päivä kerrallaan.
Meitä yhdistäviä asioita on suunnattoman paljon vähemmän kuin erottavia. Erilaiset taustat, arki, elinpiiri, elämäntavat, melkein kaikki. Aivan kaikki. Aivan varmasti ihan kaikki. En edes uskalla penkoa kovin syvälle, kun pelkään mitä sieltä vielä löytyy. Sen takia minun on vaikea uskoa, että pohja oikeasti olisi kestävä. Käyttämilläni suodattimilla tämä mies ei kuunaan olisi päätynyt minun listalleni. Muutamia kuviakin vilkaistuani olin jo valmis pitämään tapausta mahdottomana.
Mutta hän oli sinnikäs ja ystävällinen viestijä, ja tapaamisten rentous vaikutti. Oli hyvä olla. Hän osasi jopa kuunnella ainakin tyydyttävästi, mikä on paljon enemmän kuin voi sanoa useimmista tapaamistani nettitreffikavaljeereista keskimäärin. Eikä haitannut sekään, että minua pidettiin mielenkiintoisena ja ihanana naisena myös tapaamisten jälkeen.
Niinpä. Olenko oikeastaan ottamassa tästä suhteenpoikasesta enemmän kuin kykenen antamaan? No aivan varmasti.
Olen antanut varoituksia, sanonut etten vielä osaa kunnolla raamittaa mitä haluan, etten tiedä miten pitkälle siipeni vielä kantavat. Mutta ei tämä taida poistaa vastuuta siitä, etten oikeasti käytä tätä hyvää miestä laastarina, jos hänelle vähitellen kehittyy halu olla enemmän. Toisaalta tiedän ja luotan siihen, että mies osaa kyllä pitää huolta itsestään.
Kuuntelen taas sitä John Legendin biisiä täydellisen antautuvasta rakkaudesta. En mitenkään näe, että tästä suhteesta voisi koskaan tulla sellaista. En vain usko siihen, mielestäni erittäin hyvistä syistä. Ja silti haluan, että tämä jatkuu, kunnes sen on aika päättyä. Tämän kipinän haluaa pitää lähellä niin kauan kuin siinä riittää lämpöä. Se voi hiipua nopeastikin, tai sitten siihen menee hetki. Mutta uskon, että aika on rajallinen.
Tällä hetkellä ajattelen, ettei minulle kotona istumalla kehity valmiutta heittäytyä aidosti uuteen rakkauteen. Tätä herkkyyttä pitää vähän jumpata, kokeilla ja koetella, jotta voin taas alkaa kunnolla luottaa siihen, että uskallan vielä joskus rakastaa ehdoitta. Että minäkin voin olla taas nainen ja jonkinlaisen tykkäämisen arvoinen. Kunhan kasvan vähän. Ja alan edes hiukan uskoa niitä kauniita asioita, joita joku yrittää minulle tosimiesten kielellä sanoa.
Miksei saman tien ihan oikea? Kai sitä nyt on oikeasti vielä aivan liian aikaista määritellä tätä orastavaa suhteenpoikasta yhtään mitenkään. Agendaa ei ole. Harjoitellaan vain, päivä kerrallaan.
Meitä yhdistäviä asioita on suunnattoman paljon vähemmän kuin erottavia. Erilaiset taustat, arki, elinpiiri, elämäntavat, melkein kaikki. Aivan kaikki. Aivan varmasti ihan kaikki. En edes uskalla penkoa kovin syvälle, kun pelkään mitä sieltä vielä löytyy. Sen takia minun on vaikea uskoa, että pohja oikeasti olisi kestävä. Käyttämilläni suodattimilla tämä mies ei kuunaan olisi päätynyt minun listalleni. Muutamia kuviakin vilkaistuani olin jo valmis pitämään tapausta mahdottomana.
Mutta hän oli sinnikäs ja ystävällinen viestijä, ja tapaamisten rentous vaikutti. Oli hyvä olla. Hän osasi jopa kuunnella ainakin tyydyttävästi, mikä on paljon enemmän kuin voi sanoa useimmista tapaamistani nettitreffikavaljeereista keskimäärin. Eikä haitannut sekään, että minua pidettiin mielenkiintoisena ja ihanana naisena myös tapaamisten jälkeen.
Niinpä. Olenko oikeastaan ottamassa tästä suhteenpoikasesta enemmän kuin kykenen antamaan? No aivan varmasti.
Olen antanut varoituksia, sanonut etten vielä osaa kunnolla raamittaa mitä haluan, etten tiedä miten pitkälle siipeni vielä kantavat. Mutta ei tämä taida poistaa vastuuta siitä, etten oikeasti käytä tätä hyvää miestä laastarina, jos hänelle vähitellen kehittyy halu olla enemmän. Toisaalta tiedän ja luotan siihen, että mies osaa kyllä pitää huolta itsestään.
Kuuntelen taas sitä John Legendin biisiä täydellisen antautuvasta rakkaudesta. En mitenkään näe, että tästä suhteesta voisi koskaan tulla sellaista. En vain usko siihen, mielestäni erittäin hyvistä syistä. Ja silti haluan, että tämä jatkuu, kunnes sen on aika päättyä. Tämän kipinän haluaa pitää lähellä niin kauan kuin siinä riittää lämpöä. Se voi hiipua nopeastikin, tai sitten siihen menee hetki. Mutta uskon, että aika on rajallinen.
Tällä hetkellä ajattelen, ettei minulle kotona istumalla kehity valmiutta heittäytyä aidosti uuteen rakkauteen. Tätä herkkyyttä pitää vähän jumpata, kokeilla ja koetella, jotta voin taas alkaa kunnolla luottaa siihen, että uskallan vielä joskus rakastaa ehdoitta. Että minäkin voin olla taas nainen ja jonkinlaisen tykkäämisen arvoinen. Kunhan kasvan vähän. Ja alan edes hiukan uskoa niitä kauniita asioita, joita joku yrittää minulle tosimiesten kielellä sanoa.
maanantai 2. marraskuuta 2015
Keskusteluja entisen kanssa
Yksi sukuni ikihongista nukkui pois vähän aikaa sitten. Kuolema ei ollut yllätys, vaikka lähtö olikin nopea ja rauhallinen. Entinen mieheni tuli hänen kanssaan aina hyvin toimeen, ja onnistui jututtamalla onkimaan hänestä valtavasti tarinoita menneestä elämästä. Pyysin entiseltä autoa lainaan, jotta pääsen hautajaisiin. Ja kun kerroin, että vainajan toiveesta hautajaiset ovat hyvin pieni tapahtuma vain läheisille, kuulin tauon langan toisessa päässä, kun se penni putosi ja hän tajusi, ettei kuulu kutsuttujen joukkoon. Hänellä oli varmaan jo puhekin valmisteltuna. Nämä ovat niitä tilaisuuksia, jossa perheen muutokset konkretisoituvat. Eromme ei tietenkään muuta sitä, että vaarini tuli aina hyvin juttuun entisen mieheni kanssa, mutta kun suvun rajaviivoja vedetään uusiksi, minä jään perheeseen ja hän ei.
Kävi ilmi sekin, ettei mieheni ole kotona, kun tulen autoa noutamaan. Mutta hänen uusi tyttönsä siellä on. Ja minä saan sitten päättää, livahdanko vain hiljaa ulkona auton rattiin, kun viikon työreissun jälkeen palaan myöhään kotia kohti ja poimin matkalla menopelin mukaani, vai käynkö sivistyneen tyynesti toivottamassa hyvät yöt oven raosta uudelle tytölle ennen kuin vien kumijalan pihalta pois. Porvariston hillityä charmia. Ei tässä kohteliaisuustervehtimisessä olisi mitään kummallista, jos eksäni olisi kotona. Vaan kun ei ole. Voin vain kuvitella, miten kankea hymyni olisi pitkän matkan jälkeen myöhään illalla. Huoh. Mitä sanoo käytöksen kultainen kirja?
Kävi ilmi sekin, ettei mieheni ole kotona, kun tulen autoa noutamaan. Mutta hänen uusi tyttönsä siellä on. Ja minä saan sitten päättää, livahdanko vain hiljaa ulkona auton rattiin, kun viikon työreissun jälkeen palaan myöhään kotia kohti ja poimin matkalla menopelin mukaani, vai käynkö sivistyneen tyynesti toivottamassa hyvät yöt oven raosta uudelle tytölle ennen kuin vien kumijalan pihalta pois. Porvariston hillityä charmia. Ei tässä kohteliaisuustervehtimisessä olisi mitään kummallista, jos eksäni olisi kotona. Vaan kun ei ole. Voin vain kuvitella, miten kankea hymyni olisi pitkän matkan jälkeen myöhään illalla. Huoh. Mitä sanoo käytöksen kultainen kirja?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)