Kesää tekemässä

Aikuisena naisena sitä voi joskus muokata hyvinkin paljon omaan elämäänsä parempaan suuntaan, jos vain oikein kovasti tahtoo. Voi vaikka vaikuttaa säähän. Se tapahtuu niin, että otetaan äkkilähtö (jostain syystä ne eivät tänä vuonna ole yhtään sen edullisempia kuin muuten), herätään törkeän aikaisin, istutaan lentokoneessa tovi ja voilá, sää on muuttunut sateisesta ankeudesta aurinkoiseksi helteeksi ja olet jo rannalla vilvoittelemassa merituulessa. Ilman rantaleijonia, mutta kuitenkin hymyilemässä omalle elämällesi (pankkitililtä ei nyt kysytty mielipidettä). Sitä saa mitä tilaa.

Harkittua

Siinä se nyt nököttää pöydän kulmalla; harkinta-ajan päättävä paperi paketoituna postimiestä varten. Pitääköhän blogin nimi muuttaa?

Puoli vuotta menee uskomattoman nopeasti. Vasta äskenhän minä asustelin siellä vanhassa kodissa; eilen siellä naapurin kanssa jutustellessa sujuvasti puhuin "meidän" talosta ja pihasta ikään kuin mikään ei olisi muuttunut. Kuin olisin vain ollut pitkällä työmatkalla ja palattuani harmittelen kun mies on päästänyt tontin nurkilla rikkikset valloilleen.

On tämä ihmisen sopeutumiskyky merkillinen asia.

Puhuttiin miehen kanssa siitä, onko tämä harkinta-aika selkeyttänyt omia ajatuksia liiton jatkamisesta. Kyllä ja ei: molempien mielestä aika on ollut lopultakin lyhyt, ja syitä jatkaa on ihan yhtä paljon kuin syitä lopettaakin. Vanhaan palaaminen tuntuisi helpolta, toinen siinä vierellä edelleen suunnattoman tutulta. Rakkautta ja välittämistä riittää, mihinkäs se olisi hävinnyt.

Mutta mikään oleellinen ei ole asetelmassa muuttunut: toiveet ja ajatukset siitä, mitä hyvään liittoon kuuluu tai ei missään nimessä kuulu, ovat edelleen erilaisia. Näkemyseroja, sellaisia, joista ei oikeastaan voi hakea kompromissia.

Minusta jotkut miehen toiveet ovat lapsellisia. Eikä hänenkään ehkä ole paras olla sellaisen vaimon kanssa, joka ajattelee  näin jostakin hänelle tärkeästä.

Minä toivon aitoa arvostusta ja hyväksymistä tavalla, jota mies ei lopultakaan ymmärrä eikä hänellä siten ole siihen edellytyksiäkään.

Ajattelin aina, että meidän yhteinen kasvuprosessimme on elämänmittainen juttu ja yhteinen haaste. Mutta jos rinnalla kulkemisen ja opettelun sijaan keskitymme keskinäisiin nahinoihin, jotka kasvavat nimenomaan siitä, että se toinen on siinä vieressä, niin onhan se mahdoton yhtälö.

"Puoliso on hän joka auttaa sinua käsittelemään ongelmia, jotka johtuvat siitä, että olet naimisissa."
Jos puoliso ei tässä jeesaa, niin ihmekö tuo ettei paletti pysy kasassa.

Tiedämme liittoja, jotka pysyvät koossa näennäisesti paljon kevyemmillä eväillä kuin meillä. Jossa sinnikkyyttä tai mukavuudenhalua riittää erottavien tekijöiden yli. Jossa kissoja ei ole selkeämmin pöydällä kuin meillä, vaikka ne ovat isompia tai niitä on enemmän. Ei se tarkoita, että nuo toiset liitot olisivat huonoja. Niiden liima on vain erilaista. Ihmisillä on ehkä syytäkin ihmetellä, miksi emme pysy yhdessä. Ja toisaalta: miksi emme eronneet jo aikoja sitten.

Meille molemmille oli tehnyt hyvää olla itsekseen ja tutustua omaan minään ilman sitä toista. Tämä tutustuminen on vielä kesken, ja siksi tuntui, että tuo harkinta-aika on lyhyt. Voiko 20 vuoden tiiviin yhteiselon jälkeen todeta puolessa vuodessa, että ero on paras ratkaisu? Jos kyse onkin siitä, että se tuntuu parhaalta koska se on niin selkeä? Tätä olen miettinyt vuoden, enkä vieläkään osaa sanoa varmaa mielipidettä meidän tapauksessamme.

Ja toisaalta: koska aivan uusia yhteisiä oivalluksia tai muutoksia ei ole ilmaantunut, ovat syyt lähestyä käräjäoikeutta kirjeitse edelleen samoja ja yhtä painavia kuin viime tammikuussa.

Minusta tulee kohta ihan virallisesti sinkku.

Soutaa ja huopaa

Harkinta-ajan pakollinen osuus lähenee loppuaan. Määräpäivä ei muistaakseni aivan tarkalleen osunut hääpäivään, mutta läheltä liippaa.

Mies, joka on minulle tämän kuuden kuukauden aikana viestittänyt lähinnä helpotustaan yksinolosta ja kuinka mukavaa on, kun voi mennä omien aikataulujensa mukaan ja ihan vain oma napa edellä, on yllättäen kertonut prosessoineensa asioita kovastikin. Ja pohtineensa jotain minun taannoisissa keskusteluissamme heittämää kysymyksiä. Ja että minua on ollut kovakin ikävä välillä.

Tämä kaikki siis ymmärtääkseni samalla, kun niitä kaiken maailman säätöjäkin on viritelty sinne ja tänne. Vaikka enhän minä niistä paljoa tiedä.

Kai meidän olisi syytä tässä vähän taas keskustella, ennen kuin paperit laitetaan toiselle kierrokselle. En usko että lopputulos muuttuu, mutta kyllähän kanava täytyy pitää auki. Kuunnella mitä miehellä on mielessä.

En ihan usko siihen, että kaveri olisi oikeasti lämmittelemässä, mutta ehkä tuo tarkoittaa, että hänen kapinavaiheensa on vaihtunut vähän aidomman irtautumisen alkuun. Ehkä hänelläkin on nyt pikkuinen haju siitä, miltä tuntuu surra pitkän suhteen raunioilla. Se kun ei joskus talvella mennyt millään jakeluun, että mitä surtavaa minulla tässä nyt oikein oli.

Kai minä olen jo sen verran irti päästänyt, että kuvittelen kestäväni tuon.

Paluu omaan itseensä

Hyvä vanha ystävä, joka aviokriisin keskellä otti vapaa-ajanaktiviteettieni seremoniamestarin roolin ja aktiivisesti järkkäsi kaikkea kivaa tekemistä minulle hyvässä seurassa, huokasi tässä hiljattain, että on niin mukavaa kun olen tullut takaisin hänen elämäänsä. Ja minä vastasin, että siinähän minä olen aina ollut, saatavilla, parisuhdestatuksesta riippumatta.

Mutta eihän se nyt ehkä ihan noinkaan ole. Vaikka lapsettomana olin toki varsin vapaa järjestämään menoni mieleni mukaan, kyllä sellaisen pienperheenkin elämään liittyy helposti sen verran tekemisten sommittelua, että omien kavereiden menoihin lähteminen edellyttää suunnittelua ja kompromisseja, jotka ehkä sittenkin nostavat kavereiden kynnystä ehdottaa tekemisiä ihan spontaanisti.

Lisäksi on aina ollut se vaara, että yhden sijaan osallistujia onkin perhekunnasta kaksi. Vaikka puolisoni oli toki pidetty tyyppi, niin kyllä hänen hengatessa mukana ryhmän dynamiikka oli toinen kuin silloin kun olin mukana yksin.

Kun nyt herään viikonloppuna yksin hyvin nukutun yön jälkeen, en vertaa oloani aikaan, jolloin heräsin kotona itsekseni puolison ollessa reissulla; vertailukohta löytyy paljon kauempaa, sinkkuajoilta, silloin kun heräsin pikkuruisessa opiskelijaboksissani uuteen aamuun, miettimään mihin nenänsä sitten suuntaisi.

Välillä hämmästelen oliko se 20 vuotta välissä vain unta ja herään nyt jälleen omana itsenäni oikeaan elämään.

Vaikka ilman muuta koen, että olen saanut pitkälti olla oma itseni aina, tunnen nyt luovani aivan toisenlaista suhdetta itseeni kuin silloin, kun parisuhde oli siinä elämän perusturvana. Viihtymiseni omissa nahoissani on nyt jotenkin paljon suoremmin kiinni hyvässä olossa. Onhan se haavoittuvampi turvavaljas kuin jos tasapainoista elämää hakiessaan voisi tukeutua myös toiseen, mutta juuri sen haavoittuvuuden takia omaan hyvään oloon tulee kiinnitettyä paljon tarkempaa huomiota. Jos minulla sakkaa itseni kanssa, on sillä suorempi vaikutus hyvinvointiini kuin parisuhteessa ollessa. Vaikka ilman muuta tuo oma hyvä olo ei ole yhtään merkityksettömämpi parisuhteessakaan ollessa, ei missään tapauksessa, sen vaikutus elämänlaatuun on vain jotenkin mutkikkaampi ja sumuisempi kuin yksin ollessa. Se on helpompi laiminlyödä kun on se toinen kaikkine mutkallisuuksineen siinä vierellä.

Joogatunti aloitetaan aina ottamalla alkuasento ja katsomalla itseään silmiin peilistä. Meitä kehotetaan rakastamaan tätä näkyä. Ei se aina ole helppoa, esimerkiksi silloin kun sali tuntuu olevan täynnä vain niitä gasellimallisia kanssajoogeja, mutta tuo on kaiken hyvän perusta.

Eli mitä pointtia tämä hajatelma oikein yrittää epämääräisin sohaisuin kaivaa esiin? Ehkä hämmentyneen ajatuksen siitä, että ehkä ystäväni ei sittenkään ollut ihan metsässä. Ehkä olen palannut enemmän itseeni. Vaikka kiellän että olisi ne 20 vuotta jonkun muun nahoissa viettänyt.