Oivalluksia

Mielenrauhaa. Ihana energinen aurinkosyksy on hämärtymässä ja houkuttelee kääriytymään johonkin pehmeään ja lämpimään. Hetkellisten sätkyjen myötä olen oivaltanut taas muutamia tuttuja totuuksia.

• Jätetyksi tulemisen pelko horrostaa minussa sitkeästi pinnan alla, valmiina kaivautumaan iholle heti kun tilanne tuntuu otolliselta mielensekoitusmielessä. Sen kytkökset todellisuuteen ovat hataria. Kokemusten muisto riittää.
• Tämä nykyinen suhde on tapailusuhde, sellaista semiseurustelua, eikä siitä kannata tehdä vakavampaa edes mielikuvitustasolla. Näin pääsee vähemmällä sätkyilyllä ja hermoilulla jokaisen kommunikoinnin ohilaukauksen jälkeen. On mitä on, tulee mitä tulee. Riittää, että ottaa vastaan kaiken rehellisenä itselleen.
• Tällä hetkellä tämä edelleen riittää. Silti. Vaikka välillä kaipaan syvempää välittämistä ja lemmenlaulujen kuvaukset tunnemyrskyistä ja sielujen kohtaamisesta ja rakkaudessa räytymisestä tuntuvat asioilta, joita tapahtuu vain muille. Tai minulle joskus kaukaisessa nuoruudessa. Mutta koska se menettämisen pelko ja kaikki sen kaverit jylläävät vielä liian voimakkaina ihon alla, on parempi kasvattaa kumppanuustaitojaan tällai harrastuksena. 
• Vaikka tämä mies ei ole täydellinen, hän on silti arvokas. Juuri tuollaisena. Tärkein ihminen maailmassa on hän, jonka seurassa olet juuri sillä hetkellä. Onnea ja mielenrauhaa hänkin etsii. Emme me kumpikaan toisillemme liikoja lupaa.

Senkin kuulin, että on eksäni vuoro harrastaa tinderöintiä ja siihen liittyvää nopeaa viestittelyä ja treffeillä juoksemista. Eiköhän tuo sosiaalinen, sanavalmis ja älykäs kaveri pian löydä sieltä itselleen jotakin. Hiukan varovasti vertailimme kokemuksiamme tuon aplikaation maailmassa. Molemmat moitimme tekstittömiä profiileja ja tyrkkykuvia. Päivittelimme hajontaa. Sellaista tavallista korrektina ja anonyyminä pysyttelevää yleistason pikkupuhetta sinkkujen kesken, vailla vaarallisen lähelle tulevia yksityiskohtia. Tiedän, että hän nauraisi joillekin kokemilleni jutuille ja palaisi halusta kertoa minulle omiaan. Käsivarrenmitta pysyy välillämme edelleen, vaikka nyt jo kutsun häntä varauksetta remonttiapuun, jos omat taidot tai välineet loppuvat.
Kerroin että on olemassa sellainen kesämies, vähän niinku seurustelukumppani. Hän vastasi arvanneensa, mutta veikkasi väärää fesetuttavuuttani. Ei se seinä sentään aina kaikkea paljasta.

Tästä on hyvä jatkaa elämäntaidon keräilykorttisarjan täydennystä.

Ryppyjä

Tämä ominaisuus minussa ei ole näköjään muuttunut siitä kun olin seitsemänvuotias: minulla ei ole minkäänlaista kykyä vastata ilkeyteen tai aggressioon. Jään vain ihmettelemään mikä minussa tämänkin laukaisi, teen kaikkeni olettaakseni, että tuonkin sanamuodon takana oli jokin vilpitön mutta kömpelö yritys sanoa jotain rakentavaa. En kerta kaikkiaan käsitä tahallista loukkaamista. Hämmennyn, poistun ja jään vellomaan kysymysteni kanssa.

Puolustautuminen? Sitä en osaa. En.

Nykyään sentään ymmärrän järjellä, ettei vika aina ole minussa. En ole niin tollo tai tylsä, että ansaitsisin tämän ravistelun. Jos toista ahdistaa, se ei välttämättä ole minun syytäni. Ei, vaikka toinen toivoisi minusta ratkaisua elämäänsä hiertäviin ongelmiin. Voin välittää ja tukea, mutta ratkaisuksi minusta ei ole elämäntuskan kanssa painimiseen. Nähty ja koettu, laskut maksettu.

Nytkö se lähtölaskenta alkoi? Mikä meitä pitää yhdessä? Mistä me toisissamme välitämme? Saanko halata, jos elämä pännii, vai tuntuuko se vaatimukselta?

Vanhan tunteen aave

Olin sopinut tapaamisen entisen mieheni kanssa. Odottelin kahvilassa, hän oli tietysti myöhässä. Miten helposti mieleni lähti (edelleen!) puhisemaan sellaisia ajatuksia kuten "näin vähän se tyyppi minua arvostaa" ja "taas nähdään miten hienosti kaveri osaa ottaa minut ja minun tarpeeni huomioon". Sitä rataa, kierrättäen vanhoja, aiemmilla meriiteillä ansaittuja tunnelmia. Aivan suotta: paikalle päästyään myöhästymistä pyydettiin heti anteeksi, selitys oli hyvä, ja minua kohdeltiin kiltisti. Sitten katsoin hänen surullisiin silmiinsä ja muistin miksi ylipäätään olimme tapaamisen sopineet ja siinähän ne menneiden laiminlyöntien kaikuja kumisseet pihinäni haipuivat sinne minne kuuluivatkin, unohduksiin. Noilla vanhojen ajatusten kaiuilla ei ollut sijaa nykyhetkessä. Päästin niistä irti.

Mutta miten perin helposti ne sieltä pölykerroksen alta löytyivätkään, sitä minä myöhemmin hämmästelin. Puistelin päätäni itselleni. En minä tätä tarvitse enää elämääni, en totisesti. Eikä siihen ole enää mitään syytä.

En vieläkään ole kertonut entiselle miehelleni tästä jo kohta neljä kuukautta jatkuneesta tapailusta. En oikein osaa ottaa sitä luontevasti esiin, koska suhde on niin selvästi vain meidän kahden asia. Sitä päämäärääkään ei ole. Ja jotenkin ehkä pelkään, että jos ryhdyn puhumaan tästä suhteesta lähintä ystäväpiiriä laajemmalle joukolle, sen hauras rakenne jotenkin sortuu.

Askel kerrallaan ajattelen häntä entistä lämpimämmin. Huomaan kaipaavanikin välillä. Teen suunnitelmia jo viikkojenkin päähän, mietin mitä kivaa voisimme yhdessä keksiä syksyyn. Ja yhä enemmän pelkään, että tämä vaivaton, kiltti, omalla tavallaan herkkä ja vähäpuheinen mies kyllästyy ja lähtee hänkin.

Aavetunne tämäkin, tosin tuoreempi. Ja minulle todempi. Mutta kenties aivan yhtä turha, kävi se pelko toteen tai ei. Tosiasioiden kanssa tässä on kuitenkin elettävä, tapahtui mitä tahansa.