Niin.
Päivähän oli jo muutenkin täydellinen: Pesukone hajosi ja joudun ehkä pikavauhtia ostamaan kompromissiviritelmän, joka sopii sekä nykyisen että tulevan kodin rajoituksiin. Sitten oli ne laarinpohjalliset entistä elämää, joista turinoin edellisessä tekstissä. Näin myös vihdoin entiseni yhdessä uuden tyttönsä kanssa (joka oli kyllä perin vaisua likkaa minun läsnäollessani), puhui me-kieltä.
Sitten sain tekstarin, jossa peruttiin paitsi täksi päiväksi sovittu tapaaminen, myös koko alkutekijöissään oleva suhde. Siis tekstarilla. Aikuisten oikeesti. En ollut uskoa silmiäni. Epämääräiset selitykset viittasivat perheen tilanteeseen ja siihen keskittymiseen.
Olkoot sitten niin. Mehän sovimme etenemisestä päivä kerrallaan. Ei enemmästä. Vaikka minulla on kaverista mielikuva rehtinä ja suoraselkäisenä miehenä, en tietenkään voi lopultakaan sanoa vilpittömästi tuntevani hänet. En siis osaa arvioida viestin vilpittömyyttä. Voin vain kerrata faktat: minun kanssani ei enää haluta olla, eikä sitä haluta selittää tarkemmin. Olen kuulemma tosi kiva. Jossain on vain se mutta, jota en kuule.
Vedän henkeä ja muistutan itselleni kyynelten lomassa, että itsensä altistaminen on aina riski, mutta jos jaksaa kestää pettymykset kyynistymättä ja kovettumatta, voi joskus toivoa elävänsä onnellisena ja sydän avoinna. Siitähän olen kirjoittanut aikaisemminkin, muistelen myös linkittämääni TED Talk -puhetta haavoittuvuudesta. Kokonainen kuukausihan tässä ehti jo näistä tunteista vierähtää. Käytiin kaukana, kaukana välillä, ja taas palattiin lähtökuoppaan. Elämän tarjoamaa haavoittuvuuden siedätyshoitoa tämäkin... Astumalla mukaan leikkiin antaa pettymiselle mahdollisuuden. Se sitten realisoitui nyt. En tiedä miksi, enkä halua inttää selitystä, jos sitä ei vapaaehtoisesti anneta.
Enhän minäkään pitänyt tätä suhdetta mahdollisena. Epäilin vahvasti alusta asti. Se vain tuntui todella hämmentävän mukavalta ja luontevalta niin kauan kuin sitä kesti. Opin itsestäni, opin toisesta, tietysti. Minun kyyneleeni nyt ovat lähinnä loukattua ylpeyttä, vaikka mukana onkin aitoa pettymystä siitä, että tarina tukevista käsivarsista ympärilläni ja ihosta, jonka tuoksu huumasi, loppui näinkin lyhyeen.
Mutta en sittenkään taida ihan saman tien käydä aktivoimassa profiilejani kalastusapajilla. Ensin pitää nuolla nämä naarmut sileiksi. Keitän kupin teetä ja vedän henkeä.
Ja kuuntelen muutamia äkäisiä nuoruusvuosien rämistyksiä.
Happea hetki, sitten leuka tiukasti kiinni rintaan ja päin uusia... seikkailuja! :) Löydät varmasti tuosta kokemuksesta sen opin, mikä sillä oli annettavanaan. Jotakin hyvää takuulla oli kyseessä. Sitä tunnetta ennen, voimia ja valoa - niiden avulla nenä kohti uutta viikkoa.
VastaaPoistaOi, niitä hyviä oppeja on kyllä saatu ja talletettu. Käänteiden nopeus ja epämääräisyys vain vei hapen keuhkoista ja sai haukkomaan henkeä, mutta kunhan jalat ovat taas tukevammalla kamaralla, löydän sen kiitollisuudenkin kyllä. Mutta en vielä tänään. Tänään vuoroin poistan nimen puhelimesta, laitan sen takaisin, kelaan kaikki viestit läpi ja ihmettelen tätä kaikkea. Jotain outoa ja ehkä surullista siellä täytyy olla taustalla.
PoistaMuutama päivä, sitten matka jatkuu. Yhtä tai useampaa tarpeellista kokemusta rikkaampana.
Hän ei ollut sinua varten. Sinua odottaa jokin paljon parempi! Oppimista tämä kaikki on...välillä ei vaan jaksaisi. Olisi ollut niin paljon helpompaa se kaikki tuttu ja turvallinen, mutta pakko vaan mennä eteenpäin. Itse heilahtelen ilosta ja onnesta...haikeuteen ja menneiden vatvomiseen *huoh*
VastaaPoistaEi ollut ei, ei alun alkujaankaan kai minunkaan mielestäni, mutta en odottanut, että tämä suhde jäisi aivan näin lyhyeksi. Odotin jotenkin luonnollisempaa loppua, minusta kutinaa ei oltu vielä kaluttu loppuun. Nyt tämä töksähti jotenkin tylysti: vielä edellisenä päivänä viestit olivat lempeitä ja pusuja täynnä, sitten äkkiä kaikki vain päättyi kuin seinään.
PoistaSinkkuelämän deittivaihe on kyllä tämän syksyn kokemusten perusteella yhtä vuoristorataa. Ei ole samanlaista viikkoa fiilisten ja tilanteiden suhteen.
Ei ole yhtä samanlaista viikkoa, ei. Miten sitä koskaan enää osaa asettua siihen, "sitä samaa eilen, tänään ja huomenna" -tunnelmaan?! XD
PoistaKyllä tämä nettideittailu/tekstarit/tinderit ym. on aika outoa ihmiselle, joka on viimeksi deittaillut aikaa ennen kännyköitä ja nettiä! Silloin sitä tavattiin joku toinen livenä ja korkeintaan lankapuhelimella tavoiteltiin :) kirjeitäkin kirjoitettiin...muistan ne kaikki ihanat rakkauskirjeet mitä kirjoittelin silloisen poikakaverin kanssa hänen ollessaan intissä..voi sitä nuoruutta! Ja suhde kyllä silloin lopetettiinkin reilusti face-to-face.
VastaaPoistaNo sanopa muuta. Juuri viikonloppuna kertasimme suvun tarinaa siitä, kuinka 60-luvulla nelikymppinen leski etsi itselleen uuden suhteen: siihen aikaan vastattiin kirjeenvaihtoilmoituksiin, vaihdettiin oikeita valokuvia ja käytiin tapaamassa. Ei mitään nopeita Tindereitä tai deittipalstoja, ei tekstariflirttejä ja sarjakahvittelua töiden jälkeen. Tämä tahti hengästyttää, enkä vieläkään tiedä, mitä treffeillä kuuluisi tapahtua tai tehdä. Sitä vain menee ja on, ihmettelee kaikkea ja ahdistuu ilmassa leijuvasta kysymyksestä: onko tässä aineksia toiseen tapaamiseen tai vielä enempään.
Poista