Deittilinjalla

Vähän merkillinen treffiviikonloppu takana. Lauantai oli ainakin täällä Etelä-Suomessa niin kaunis, lämmin ja keväinen, että luonto ja treffipalstat tuntuivat kihisevän toimintaa. Minunkin oli pakko sopia kahdet treffit samalle päivälle, vaikka olin jo aikaisemmin päättänyt, etten enää koskaan tee niin. Onneksi tällä kertaa ajankäyttö ei riistäytynyt käsistä.

Merenranta oli käveleviä pareja täynnä. Deitti Ykkösen kanssa käpötellessä törmäsin edellisen viikon treffikaveriin, hänkin seuralaisen kanssa. Moikkasimme hymyillen ja jatkoimme matkaa aurinkoisella mielellä. Kevättä ilmassa kaikilla.

Deitti Ykkönen oli vesiperä, emme kohdanneet henkilökohtaisella tasolla ollenkaan, vaikka juttua riitti sitten politiikasta ja taloudesta aika monipuolisesti. Deitti Kakkosta odotin kiinnostuneena: viestittelymme oli ollut jännää ja tunsin jonkinlaista odottavaa kutinaa. Kuvatkin miellyttivät. Vaan ei, tällä kertaa minulle kävi ensimmäisen kerran sellainen klassinen tapaus, että treffikumppanin kuvat olivatkin vanhoja ja kuvauksetkin kaverin harrastuksista vähän sinne päin. Ja taas oli seurana sellainen makea edellisen päivän alkoholinen oodöcolonje. Jos kaveri etsii liikunnallista naista ja kehuu itse olevansa sellainen, ei luulisi että tyyppi kaljamahoineen hengästyy pienellä kävelymatkalla ensimmäisessä ylämäessä puuskutukseen asti. Itse sellaisena karvalakkilenkkeilijänä en oikein uskalla itseäni liikunnalliseksi mainostaa, koska fitness-kisoihin ei ole asiaa eikä haluakaan, mutta pitänee arvioida tilanne uudelleen. Jestas että petyin. Kaveri oli sinänsä ihan fiksu ja sivistynyt, mutta vaikutti aika traumatisoituneelta. Sitä lajia olen elämässäni nähnyt ihan tarpeeksi.

Sitten oli se superlike-tapaus, joka kerta kaikkiaan vaikutti sopivalta - ei minulle, vaan eräälle ystävälleni. Yritin leikkiä amoria, mutta on se kai kaheli idea ehdottaa matchille toisen leidin yhteystietojen lähettämistä. Että kuinka kevyesti minä tähän seuranhakuun oikein suhtaudunkaan?

Ehkä on totta, etten juuri tällä hetkellä usko kenenkään vakaviin aikeisiin ihan tosissani.

Sain muutaman viikon tottua siihen, että kadulla kulkiessa olin aina mutkattomasti kainalossa ja kädestäni pidettiin kiinni kuin se olisi aina kuulunut siihen. Ja sitten äkkiä se iho hävisi. Vaikka tiesin, että tämä kainalo oli vain asfaltilta ja uusilta tuulilta lainassa, sain taas syyn surra hetken. Vaikka uskon, että ne kauniit asiat jotka minulle sanottiin olivat vilpittömiä, on nyt vaikea suhtautua varauksettomasti uusiin mahdollisuuksiin: kaikki tuntuu väliaikaiselta. Minä lähdin juttuun tietäen, että se loppuu yhtä nopeasti kuin alkoikin. Ajattelin ottavani laastarin tietoisesti, mutta en ehkä osaa käyttää sellaisia oikein.

Mutta jotain hyvääkin: tunnen nyt aika vahvasti, että ansaitsen parempaa. Ansaitsen sellaisen käden, joka haluaa pitää omastani kiinni pidempään. Ansaitsen tulla halatuksi. Ansaitsen tulla kohdelluksi fiksuna ja suloisena naisena, jollaiseksi minua on kutsuttu. Pitää vain löytää oikea kumppani, joka on kiintymykseni arvoinen; sellainen, jolle uskalla antaa sen varauksettomasti.

Ja nimenomaan jälkimmäinen voi olla vaikeinta koko palapelissä. Miten minä uskallan kiintyä vilpittömästi ja huomiseen luottaen? Tähän mennessä olen aina valmistautunut siihen päivänään, kun tarina kuitenkin loppuu ja elänyt suhteenpoikasia sen takia käsijarru päällä, muka itseäni suojellakseni. Ei, minä en vain päästänyt itseäni lentoon. Odotin tarinoiden loppua ja sain ne. Niin siinä kävi.