Äkkiä tavanomainen vapaapäivän ensitreffien keskustelu on leijunut toiselle tasolle, katse vastakkaisen pöydän takana tiivistynyt, liikumme merkityksellisiksi koettujen asioiden äärellä. Elämän faktojen kertaaminen jäi vähemmälle, sillä pelissä olivat syvemmät totuudet. Ihminen. Kohtaaminen. Yhteisen maailman jakaminen. Nähdyksi tuleminen. Siltä se tuntui.
Mutta jälkeenpäin saan vain sanoja. Kauniita tosin, kannustavia, sellaisia joita tuntuvat kyllä aidoilta ja joiden kuuleminen tekee hyvää. Mutta ei puhetta jatkosta, seuraavista askelista, jotain konkreettista. Epämääräinen viittaus siihen, että runsaat treffit ovat tiivistäneet sitä, mitä on hakemassa. Ilmeisesti jotain siis kuitenkin puuttui. Vaikka sanat alkuun ilahduttivat, jäi jälkimauksi jotain hieman karvasta. Sanat voivat olla kauniita, mutta teot puhuvat puolestaan voimakasta kieltä, joka jättää ääneen lausutut asiat kaikumaan tyhjinä katukiviin.
Olen ollut siellä peilin toisella puolella muutaman kerran; toinen on kokenut voimakkaasti, että olisimme natsanneet jollain erityisellä tavalla samalla, kun itse koin vain juttelevani perusmukavia ihan ok tyypin kanssa, joka ei muuten sytytä. Olen joutunut tuottamaan pettymyksiä toiveikkaille juttukavereille, kun en itse ollut tuntenut samanlaista kohtaamista kuin toinen. Nyt olin sitten itse sillä puolen tätä peliä.
Ihan tavallista treffimaailman epätasaisuutta vain, ei sen kummempaa. Kai. Tämän kaverin kanssa jutteleminen sattui oikeastaan ensimmäistä kertaa kutittelemaan minussa jotain sellaista tasoa, jota kenenkään aiemman viikarin kanssa ei tavoitettu. Toinen ei vain sitten kai tuntenut samoin. Tavallinen tarina, ei sen kummempaa.
Sanoja saa, kun kaipaisi halausta, joka pysyisi. En olisi uskonut, että juuri tuollaisten kehujen kuuleminen voisi koskaan tuntua pettymykseltä.
Niin tiedän tuon. Niin olen sen tuntenut. Ja päätynyt toteamaan, että kyllä sen itselle "täydellisen matchin" ja parisuhteen rakentaminen ovat vaan työn ja tuskan, mutta myös suuren onnenkantamoisen takana. Mitä vanhemmaksi sitä elää ja tietoisemmaksi itsestänsä tulee, sitä vaikeampaa on löytää ja asettua kylkimyyryyn toisen kanssa pidemmäksi aikaa kuin hetkeksi. Puhe sinkkuudeen lisääntymisestä lienee totta. Olet silti riittävä ja ihana, vaikka tuolle kävijälle et sopiva tai oikea ehkä ollutkaan!
VastaaPoistaAivan totta, työlästä puurtamista tämä etsiminen ja silti tarvitaan roppakaupalla onneakin.
PoistaEi tässä kokemuksessa ollut mitään sellaista, joka ei olisi tuttua jokaiselle omaa kumppania etsivälle. Minulle tämä vain oli ensimmäinen kerta, kun juttukaveri onnistui vähän vetämään jalkoja alta heti alkuun. Että uuden ihmisen tapaaminen voi tuntua joskus tältäkin! Noin ihania vapaita miehiä löytyy vielä! Mutta ei auta, on vain jatkettava. Hänkään ei ollut se oikea minulle, koska jatkoi matkaa.
Jännää oli havaita sekin, miten reagoin, kun tuo edessäni oleva mies alkoi kiinnostaa toden teolla: puhelias, reipas ja hupattava treffiminäni jäi takavasemmalle ja eteen tuli enemmän se vähän varovainen ja ujosteleva, vähäpuheinen arkajalka. Koska alkoi vähän pelottaa. Kokemus tuokin. Ehkä osaan tiedostaa tämänkin paremmin, jos joskus vielä kohtaan vastaavan reaktion aiheuttavan kollin.