Muutosten vuosi

Ajattelin ensin, että katsoisin vuoden takaiseen peruutuspeiliin vasta, kun tämä pikku blogini saa täräyttää kermakakkuunsa yhden kynttilän. Mutta tässä vuoden ensimmäisen pimeän illan hämyssä ajatus karkaa väkisin viime vuoden hetkiin. Välähdyksiin, jotka jäivät tavalla tai toisella mieleen.

Tietysti koko vuosi oli kaoottinen, hiljainen, itkuinen, myllertävä, arvaamaton ja arvattava, yllätyksiä täynnä. Kaikkea sävytti muutos. Töissäkin, vaikka se oli elämäni stabiilein paalu, jossa suuretkin muutokset tuntuivat marginaaliselta puuhastelulta yksityiselämään verrattuna.

Ennen kuin tammikuun ensimmäinen puolikas oli kulunut, olin hukannut kolmet hansikkaat ja kaksi hattua jonnekin. Ajatukseni taisivat olla hiukan sekaisin tuolloin. Saatoin täyttää iltani bussimatkailemalla Ikean löytötavaraosastolle kysymään myssyni perään ihan vain siksi, että päivä kuluisi jotenkin loppuun.

Vuoden edetessä surin sitä, miten kiire entisellä miehellä oli jatkaa eteenpäin ja jättää minut ja jaettu arkemme taakse. Vähitellen irtauduin itsekin ajatuksesta, että olisimme enää me. En enää kaivannut häneltä huomiota. Nyt hän tekee oppikirjamaisen suorituksen elämäänsä haltioituneena jatkavana, uuden nuoren onnen löytäneenä miehenä. Ja minä suhtaudun tähänkin rauhallisesti. Hän toimii luontonsa mukaisesti.

Pari käytännön elämän umpisolmua aukesi vuoden aikana. Helpotus oli suuri.

Syksy toi äkillisen täyskäännöksen suhtautumisessani uuteen suhteeseen; äkkiä kaipasinkin hellyyttä elämääni, jotain uutta ihmistä rinnalleni. Aikaisemmin ajatus oli täysin mahdoton. Tai ainakin tein kokeiluja siihen suuntaan, vaikken ollut varma olinko varsinaisesti valmis.

Kävin ensimmäisillä treffeillä; pelottavinta mitä olin hetkeen tehnyt. Jännitti käsittämättömän paljon. Siitä selvittyäni seuraavat sujuivatkin paljon rennommin. Koin pieniä pettymyksiä, mutta otin myös askelia lähemmäs, päästin toisen lähelle. Sellaista henkilökohtaisen reviirin tanssia. Muistan hetken, kun päätin, etten tästä väisty, annan toisen olla siinä vähän liian lähellä. Hän huomasi mitä tein, ettei se ollut vahinko, ja piti siitä. Tässäkin askellus osui välillä varpaille, mutta kaikki menee opettelun piikkiin. Tämä osuus elämästäni on edelleen turbulenttia. Opin että reaalimaailman viikko on ikuisuus tinder-todellisuudessa. Ja yhä edelleen ihmettelen, miten treffeillä kuuluu käyttäytyä.

Senkin opin, että tunneiksi luultu marginaali kaksien peräkkäisten treffien välillä voi sulaa kolmeksi minuutiksi. En aio toistaa kokeilua.

Yritän muistaa keinuessa kiinnittää välillä katseeni horisonttiin, jotta perspektiivi säilyisi. Ja nauraa ystävieni kanssa aina kun voin.

Muutaman kuukauden kuluttua minulla on uusi oma koti. Ja sieltä voi jatkaa matkaani kohti seesteisempiä aikoja. Elämä jatkuu sisäistä valoa vahvistaen, ainakin toivon niin.