Vihainen nuori nainen

Sain eilen nauttia eloisasta kaupunkitunnelmasta ratikassa: pysäkiltäni nousi kyytiin myös sellainen rock-henkinen nuorimies nuori nainen vanavedessään. Neidon keskushermosto taisi olla jonkin vaikuttavan aineen vallassa. Hän huuteli miehelle kovaäänisesti, räyhäsi, vaati kontaktia. Kaveri yritti parhaansa mukaan olla reagoimatta vihaiseen naiseen. Vaihtoi vaunua, nainen seurasi. Olihan se piinallista meidän muiden matkustajien kannalta, jotka halusimme vain istua matkan ajan rauhassa työpäivän jälkeen. Eräs kanssamatkustaja sitten komensi nuoren naisen tomerasti ulos ja tämä totteli, vaikka huusi vielä oven suussa keuhkonsa kipeäksi kärsimäänsä vääryyttä ja vihaavansa miehiä. Kun ovet viimein saatiin kiinni kaikki saattoivat taas huokaista helpotuksesta. Matka jatkui ilman välikohtauksia. Nuori mies katseli edelleen ilmeettömästi ikkunasta ulos.

Olin luurit päässä enkä kuullut suurinta osaa kaplakasta, mutta se kävi selväksi, että jotain perusteellista vääryyttä naisparka tunsi kokeneensa tämän pokerinaamamiehen taholta. Suhdekiemuroita, monimutkaisia kuvioita. Valehtelua, kieroa peliä.

Vaikka oli piinallista kuunnella sitä estotonta raivoamista ja ratikan kylkien paukuttelua, en kuitenkaan voinut olla ihailematta sitä, miten vapautuneesti nuori nainen ilmaisi vihaansa. Antoi keuhkojensa laulaa, eikä taatusti jäänyt hautomaan kärsimäänsä vääryyttä. Voi kunpa osaisin edes hippusen verran puolustautua samalla tavalla silloin, kun minua kohdellaan huonosti. Ilman aineita tietysti ja ehdottomasti privaatisti, ei sen äänenvoimakkuudenkaan tarvitse tällä tasolla olla. Mutta että vihan tunteeni saisivat näkyä sen sijaan, että järkeilen ne pois oman mieleni hiljaisuuteen.