Varovasti lenkkaria toisen eteen pimeillä, jäisillä teillä. Sateen jäljiltä jäät olivat saaneet kiiltävän pyöreät muodot ja lätäköitä viereen. Nastattomilla kengillä tuossa oli välillä petollista hölkötellä, mutta jotenkin tämä pitkän flunssaputken liikkumattomuus oli saatava katkaistua. Tuntuihan se viikkojen himmailu askeltamisessa, mutta yllättävän reippaasti sitä kuitenkin jaksoi juosta pitkän tauon jälkeen. Eikä edes yskittänyt jälkikäteen. Ehkä minä sittenkin näen vielä terveitäkin päiviä tänä talvena. Oli mukavaa päästä pitkästä aikaa liikkumisen makuun sairastelun, matkustelun ja muuton järjestelyyn menevän ajan jälkeen.
Vuoden aikana olen vain oppinut, että liikkumisella on vaikutusta siihen, miten pääni jaksaa. Synkemmät kierrokset pysyvät kauempana, jos vain jaksan välillä hikoilla.
Siinä juostessa ajattelin taas sydän syrjälläni eroperheiden vanhempien taakkaa: sitä päivää, jolloin on pakko särkeä omien lastensa sydämet ja kertoa, että perhe hajoaa. Lohduttaa, vastata kysymyksiin, niihinkin, joihin ei vielä vastauksia ole.
Miten sellaisista päivistä selvitään tuntematta itseään ihan typerryttävän huonoksi vanhemmaksi? Oman usko siihen, että ero on paras ratkaisu on kyllä varmasti punnittu tarkkaan, ennen kuin tämä vaihtoehto tuodaan lasten eteen.
Miten lohduttaa vanhempaa, joka on juuri käynyt tämän läpi?
Mun täytyy sanoa, että mun elämäni kamalin päivä oli se, kun jouduin kertomaan lapsilleni avioerosta. Kun tiesi jo etukäteen, että millaisen tuskan sen kertominen aiheuttaa ja kuinka mitkään sanat ei tuo lohdutusta siinä tilanteessa. Kun oma sydän on rikki, niin miten voi auttaa tai lohduttaa toista...kun lapsi kysyy, että mihin se rakkaus loppui? Niin mitä siihen voi sanoa. Mutta niin kliseistä kuin se onkin, niin aika auttaa tässäkin asiassa ja sieltä pimeydestä tullaan pikku hiljaa valoon päin.
VastaaPoistaMihin se rakkaus loppui. Aika ytimeen menevä kysymys. Mitä tyhjentävää tuollaiseen voi vastata, kun tuo on varmaan siinä tilanteessa itsellekin epäselvää.
PoistaSe päivä, kun lapsille asiasta kerrottiin, oli elämäni kamalin. Vieläkin kyyneleet nousevat silmiin sitä ajatellessani. Kuulen nuoremman tuskaisen huudon "eiiiii-eiiii-eiiii", se oli kamalaa, yhtä kamalaa kuin se, että esikoinen vaikeni täysin eikä sanonut sanaakaan moneen tuntiin. Itsekään en pystynyt tekemään mitään. Makasin sohvalla vuorokauden, silmät turvoksissa, henki salpautuneena... ja seuraavat kolme viikkoa nukuin lasten kanssa siskonpedissä ja pidin heitä lähellä, heitä ja itseäni suojellakseni. Mitäpä siinä voisi sanoa joku toinen?
VastaaPoistaNäin jälkikäteen, tärkeimpiä asioita oli kai sitten kuitenkin se, että lapset pyrittiin pitämään syyllisyyden tunteistaan erossa - syyt eivät olleet heissä, eivätkä he tulisi menettämään kumpaakaan vanhemmistaan.
Uh. Tämän enempää en asiaa enää halua muistella.
Ihan nousee niskavillat pystyyn tuostakin kuvauksesta. On tuo tilanne vain kaikille rankka paikka.
Poista