Varovainen lämpö

Hän väsyi ja vetäytyi, oli tavallistakin harvasanaisempi eikä hetkeen tahtonut millään saada ajatuksiaan sanallistettua edes yksinkertaisimmissa asioissa. Ensimmäinen ajatukseni tietysti oli, että nyt se taas tulee eteeni; se hetki, jolloin kuvittelin kaiken olevan stabiloitumassa, vaikka toinen on jo nostamassa kytkintään. Että minuun ollaan taas syystä tai toisesta kyllästymässä.

Annoin tietysti uupuneelle tilaa, puuhasin omiani ja vedin henkeä. Rauhallisesti. Muistutin itselleni mitä kaverista ja hänen kommunikoinnistaan jo tiedän: niukkaa, mutta lämmintä ja suoraa. Ainoa syy varovaisuuteeni oli edelliset kokemukset, ei mikään hänestä lukemani. Pelkoni olivat omiani, kuuntelin menneiden kokemusten aaveita enkä sitä, mitä tämän ihmisen kanssa oleminen oli minulle opettanut. Tunnistin sen; tämä suhde toimii toisella tavalla kuin ne aikaisemmat pienet yritykset, eikä siksi ole syytä olettaa, että kaava olisi sama. Ja vaikka niin kävisikin, en voi kuin hyväksyä hänen valintansa ja antaa kokemuksen taas virrata lävitseni, opettaa itsestäni jotain. Sen minä kestäisin kyllä, joten minulla ei ollut mitään syytä pelätä, kävi miten kävi.

Eikä mitään tietenkään tapahtunut.

Tämä yksinäisyyteen sopeutunut mies ei vain ole tottunut siihen, että toinen on siinä vierellä pitkiä aikoja kerrallaan. Kun patterit on taas ladattu, hän jaksaa taas hassutella sillä hiljaisella tavallaan ja pitää kainalossa.

Hän on pikku hiljaa kasvanut läheisemmäksi. Kaveri, jonka seurassa minä olen se puheliaampi. Se on outoa, mutta omalla tavallaan opettavaista. Vähitellen hänen hiljainen lämpönsä on alkanut valloittaa ja nyt voin todeta, että ikävä tulisi, jos hänestä pitäisi luopua.