Luonnostekstien joukossa oli tämmöinen. En muista montako viikkoa vanha tämä on, mutta Tinder-ajaksi muutettuna kuitenkin pienen ikuisuuden ikäinen teksti. Voi mitä vuoristomaastoa mieleni on tuonkin hetken jälkeen kulkenut.
Siinä se nököttää, sinnikkään mykkänä. Ei vilku, ei pärise. Varmuuden vuoksi selaan vielä kerran kanavat läpi: whatsapp, tekstarit, yyveet. Ei mitään.
Ja kun sinne kolahtaa jotain ilahduttavaa, viivyttelen vastaukseni kanssa, ikään kuin puhelin ei olisi jatkuvasti samassa huoneessa kuin minäkin, aina valmiina. Muutama muka-coolisti vietetty minuutti, vielä viimeinen säätö sen kepeän pikkunokkelan vastauksen hiomiseen ennen kuin lähetä-namiska vilahtaa.
Ja taas odotellaan.
Jos sen lämmin katse on sittenkin haalistunut. Jos se ei enää haluakaan ottaa kädestä kiinni. Jos sekin on vihdoin tajunnut, miten kajahtanut idea tämä olisi.
Tämä vaihe ennen kuin selviää tuleeko tästä jutuntaimesta koskaan mitään. Aika käy pitkäksi ennen seuraavaa tapaamista. Voi kun ajoitus ja pilvilinnat voisivat joskus olla puolellani. Edes lyhyt, tuhoon tuomittu oikea suhde näiden iänikuisten virtuaalisäätöjen sijaan.
Samaan aikaan toisaalla:
Tekstariläppää heitetty Friendzonen kanssa parin tunnin ajan illasta. Hän kysyy miten flunssa jaksaa ja haluaa tietää, miksi tarkalleen olen kiinnostunut jostakin minua innostavasta jutusta. Muistaa mistä väreistä pidän. Saa taas nauramaan. Hihittelee minun jutuilleni.
Ja vaikka kuinka yritän, niin ei, häntä kohtaan tunnen vain kaverillisia juttuja. En halua hänen käsiään iholleni.
Sääli meitä kaikkia. Väärät ihmiset piirileikissä.
Pitäisi varoa mitä toivoo.
Allekirjoitan. Tämä maailma, eron ja uuden parisuhteen välissä, on järjettömän yhteinen. Uh.
VastaaPoistaNiinpä. Sitä tuntee itsensä myös aika pieneksi välillä näissä kuvioissa.
Poista