Saldoa

Tein tässä pientä laskelmaa: sitten loppusyksyn olen rampannut ryystämässä teetä reilun parinkymmenen eri tyypin kanssa. Onko se paljon, en tiedä. Valtaosa tapaamisista on kuitenkin jäänyt siihen, vain harvan kanssa olen tavannut toistamiseen, saati sitten useammin. Mutta luulisi tuossa olevan jo jonkinlaista pohjaa, joka auttaisi minua arvioimaan, mitä oikein olen etsimässä.

Kirjoa on akateemisista peruskoulupohjalta ponnistaviin, pelimiehistä aitoa rakkautta etsiviin. Aloittelijoista konkarisinkkuihin. Taiteilijoista teknokraatteihin. Lapsettomia, pikkulasten isiä, aikuisten lasten isiä. Yrittäjiä, opiskelijoita, rakennusmiehiä, valkokaulustyöläisiä.

Kaikki mukavia, yleensä. Harvojen kanssa kipinöi heti, yleensä vain rupateltiin. Sen olen oppinut, että intuitio toimii vahvasti silloin, kun sillä on jotain sanottavaa. Muusta en tiedä: tiettyä hurinaa tulee pään sisällä olla, pitää olla mukavalla tavalla kiltti, mutta silmien takana saa välähtää liekki.

Sen paremmin en osaa vieläkään tiivistää. Välillä epätoivoissani ajattelen, että ihan vain sängynlämmittäjäkin kelpaisi, seuraavassa hetkessä tajuan, että oikeaan aikuiseen suhteeseen valmiita miehiäkin on olemassa.

Olen ollut erityisen kiitollinen Ensimmäisestä Laastarista, vaikka se lento loppuikin aikanaan äkkijarrutukseen: sen muutaman viikon hapuilun ajan hän oli kuitenkin mitä täydellisin Ensimmäinen Mies sitten sakean sumun. Sitten Lämpimät Silmät, niin kiltti ja vilpitön ihminen, jota halusin vain suojella kaikelta pahalta. Meistä ei olisi koskaan tullut kunnon paria, mutta oli tärkeää tuntea hänet. Mitä ihmettä hain Pahalta Pojalta? Meillä kipinöi heti, vaikka tunnistin oitis ettei tämä mies pysy paikallaan pitkään, ettei hänen vierelleen kannattaisi pysähtyä. Hänen vilkas maailmansa, nokkela selviytyjän mielensä, estoton ihailu, jossa sain hetken paistatella. Jotain häneltä silti sain, vaikka nyt harmittelen, että samalla hukkasin sen Yllättävän Tutun, johon olisin oikeasti halunnut tutustua paremmin. Meillä vain oli ajoitus pielessä.

Ihankiva kysyi jo, koska olen aikonut poistaa tinder-profiilini. Vastasin sen olleen nukkumassa jo pitkään, niinkuin onkin. Epäaktiivisessa tilassa, mutta edelleen olemassa. Sinnikkäimmät vanhat matchit jaksavat vielä viestitellä, en tiedä mitä heille nyt vastaisin. Että malttakaa pojat vähän aikaa, pitää testata tää yks juttu ensin.

Ihankiva on hengähdystauko. Riittävän mukava, tarpeeksi läsnä. Ei järisytä perustuksia, mutta tarjoaa tilaisuuden vetää henkeä rauhassa. Voin käpertyä poikamiesboksin sohvalle ja kuunnella, kuinka joku soittaa minulle biisejä kitaralla. Voin olla vapaa, agendaa vailla.

En tunne olevani vielä perillä, mutta jokin vuoristo-osuus korpitaipaleesta taitaa ehkä olla takana. Mitähän seuraavan mutkan takaa löytyy?

Ja ehkä se tärkein: mitä annettavaa minulla on? Hyväksyvää läsnäoloa, välittämistä, hellyyttä. Ihastumiseen kai kykenen, rakastumisesta en vielä osaa sanoa. Keskeneräinen, mutta matkalla jonnekin.