Aurinkoinen vappusunnuntai, puistossa edessäni kävelee suloinen harmaahapsinen pariskunta päällään samanväriset poplarit ja yhtä kauhtuneet ja kellastuneet ylioppilaslakit. Kumaraa käsikynkkää hartain askelin, kotimatkalta vappubrunssilta, arvaan.
Minun olisi pitänyt hymyillä onnesta pariskuntaa katsoessani, he näyttivät niin kertakaikkisen hellyttäviltä. Yhdessä vanheneva pari kävelemässä toisiinsa tukeutuen.
Sen sijaan sain palan kurkkuun ja käänsin pääni pois. En kestänyt katsoa. Taas. Eheydyin tästä jo jossain vaiheessa, saatoin jo pitkään katsoa pareja aika neutraalilla mielellä. Mutta nyt taas ahdisti. Olin lähtenyt raikkaaseen ulkoilmaan pitkälle kävelylle, toivoin sen sulattavan mahaani kuristavan tunteen. Sulihan se, kyyneliksi kasvoilleni.
Vanhan parin lisäksi leukani väpätti nähdessäni kasvun voimaa pursuavan perennaistutuksen reippaine liljanvarsineen ja kevätkukkineen. Joskus minullakin oli tuollainen oma pläntti, jonka kasvun ihmettä sain seurata ja vähän avittaa sivusta. Siinä toisessa todellisuudessa. Nyt peukaloa saa vähän viherryttää taiteilemalla jotain kaupan basilikaruukun eliniän venyttämiseksi varjoisalla ikkunalla.
Vaikka itkuherkkyys on parin päivän ajan ollut samaa luokkaa kuin ensimmäisinä erokuukausina, tämä suru on toisenlaista. Nyt en sure sitä suhdetta. Suren yksinäisyyttä, omaa kaipausta johonkin lämpimään. Sitä omaa kainalopaikkaa, johon käpertyä rantatörmällä seuraamaan auringonlaskua.
Sitä samaa kaipuun kolostahan tässä on yritetty taputella kuosiin jo puoli vuotta. Miksi siitä tuli tämmöinen suru juuri nyt? Kyyneleet eivät vastaa, joten annan niiden virrata rauhassa. Odotan tyynempää hetkeä ja katson löytyykö vastauksia myöhemmin, kirkkaammalla mielellä.
Anna niiden tulla. Suru ei etene lineaarisesi, se on tullut huomattua. Joku päivä vaan huomaa että on parempi olla, eikä niitä aallonpohjia enää tule niin tiuhaan.
VastaaPoistaEi sitä muutakaan osaa kuin antaa virran viedä.
PoistaIhmetytti vain, mistä tämä surkea olo tuli yhtäkkiä. Outo sotku kaipausta johonkin ja muistijälkiä onnellisemmista menneistä hetkistä. Auringonpistos? Yliannostus pirteää kevätilmaa, jota melankolinen syksyihminen ei kestä? Ihan outoa.
Tosiaan, hassua, kummallista samanaikaisuutta. Tiedän, tunnen. Salaa yksinäinen nainen <3
VastaaPoistaNo sepä! Semmoinen olio asustelee joskus sen juhlamekon alla.
PoistaHaikeus on myös mun vakiseuralainen. Se iskee välillä yllättäen ja joskus se on sellainen matala pohjavire. En minäkään mennyttä suhdetta enää sure, vaan juurikin sitä arjen yksinäisyyttä ja kaipausta pysyvään parisuhteeseen. Usein haikeus hyökkää oikein kunnolla, kun eroamme yhdessä vietetyn viikonlopun jälkeen, kahdeksan kuukauden miehen kanssa. Kaikki pitäisi periaatteessa olla ok, mutta silti on sellainen haikea olo. Kai sitä kaipaa sellaista perusarkea, jota voisi elää jonkun rakkaan ihmisen kanssa ja yhdessä tekemistä.
VastaaPoistaSulla on sentään se hyvää oloa tuottava suhde ilona. Ehkä tämä haikuherkkyys on sen alkuperäisen hylkäämisen jälkimaininkeja. Jonkinlaista liioiteltua varmuutta siitä, ettei sitä perushylkäämisen jättämää tyhjyyttä vierellä voi millään kukaan tai mikään täyttää.
Poista