Kuulostaako tutulta? Kuulin tuon ensin omalta pariterapeutilta, sitten muilta, jotka ovat näitä asioita oman elämänsä karikoissa pohtineet. Sittemmin tuo on tullut vastaan muuallakin, jos puhutaan yleisiä kriisiytyneistä suhteista ja siitä selviämisestä. Minä vain en edelleenkään tajua, miten tämä oikein toimii silloin, kun ne parisuhteen osapuolet tuntuvat elävän ihan eri todellisuudessa tai kun toinen ei vain enää halua siinä suhteessa olla.
Minusta ainakin omassa muinaisessa suhteessani tuntui, että se mitä toinen sanoi haluavansa, ei ollut sitä mitä hän tarkoitti. Tai tarvitsi. Ja se mitä hän sanoi haluavansa/tarvitsevansa, oli noin karrikoidusti, että minä olisin joku muu kuin minä. Että muuttuisin toiseksi persoonaksi. Sellaiset muutokset, jotka koin itse tarpeellisiksi ja joita ryhdyin toteuttamaan, saivat hyväksynnän noin teoriatasolla, mutta käytännössä etäännyttivät, koska se käsitys todellisista tarpeista oli niin erilainen.
Marika Rosenborg kirjoitti Kataja ry:n sivuilla parisuhteen haasteista. Käykää lukemassa, lainaan tähän pätkän:
Polarisoituminen tarkoittaa parisuhdeasiantuntijoiden kielessä sitä, että kahden henkilön käyttäytyminen tai tunnemaailman kokemus etääntyy toisistaan jopa täysin vastakohtaiseksi. Joskus tämä on reagointia toisen käyttäytymiseen, joskus sisäsyntyistä omasta menneisyydestä syntynyttä tapaa toimia suhteessa toiseen, jopa suhteesta toiseen. Miltei aina parisuhdekriiseissä on vallalla henkilöiden välillä jonkinlainen polarisaatio, tapa nähdä toisin vastaukset siihen minkä pitäisi muuttua jotta suhde voisi voida paremmin. Pahimmillaan henkilöt ovat poteroituneet omiin vastakkaisiin luoliinsa, josta on vain kapea rajattu näköyhteys toisen henkilön yhtä rajatulle luola-aukolle.Tunnistan tämän, jotain tällaista minäkin koin. Elimme jotenkin ihan erilaisia todellisuuksia, joista ei jostain merkillisestä syystä päästy millään samaan maailmaan. Ei ainakaan uhraamatta jotain itsestään ja omasta näkemyksestään siitä, mikä on totta. Miten tässä kahden eri tasolla liikkuvan totuuden maailmassa yhden ihmisen muuttuminen voisi vaikuttaa lähentävästi toiseen?
Ehkä en vain ymmärrä, koska en ole kuullut konkreettisia esimerkkejä onnistumisista. Oletteko te muut?
Noh. Nimenomaan teoriassa se menisi noin, mutta:
VastaaPoistaMuutos on kuitenkin aina itsestä lähtevä, ei mikään tai kukaan voi muuttua, jos sitä ei itse tahdo. Ei myös toista voi muuttaa. Ei edes toimimalla esimerkkinä, sillä mielestäni se edellyttäisi jonkinnäköistä samanaikaisuutta, tietoiseksi tuloa, kykyä mukautua ja tulla vastaan? En sitten tiedä, voisiko niin tapahtua, jos aikaa olisi jotenkin tosi paljon?
Meillä "muutosprosessien" eriaikaisuus oli se, mikä lopulta karautti suhteemme kiville. Kun toinen oli ns. valmis, toinen otti juuri samaan aikaan askeleita taaksepäin ja päinvastoin. En siis ilmoittaudu tämänkään suhteen kokeneeksi.
Kykyä mukautua ja tulla vastaan, tälle minä nyökkäilen. Halua kohdata samassa todellisuudessa. Aikaa, niin, aikaahan se vaatisi, joidenkin osalta kai tolkuttomasti. Ja aika edellyttää sitoutumista siihen hitaaseen muutosprosessiin.
PoistaHuoh. Jotenkin vain kimpaannuin tuosta tosielämän keskustelusta, kun omia yksityisiä kokemuksiani besserwisseöitiin tähän yleiseen viisauteen - jota sentään jollain tasolla yritettiin toteuttaa - ja samalla tultiin (tahattomasti ehkä) alleviivanneeksi sitä, että kas tässäkin epäonnistuit(te).
Halua ja valmiutta muutokseen, edes siihen hirvittävän hitaaseen, pitäisi löytyä molemmista. Vain itseään voi muuttaa, tämä on ilman muuta totta. Mutta että koko paketin sortumisesta pitäisi kantaa vastuu yksin, sitä en halua niellä. Kyllä siinä oli toisellakin sormensa pelissä.
Ystäväni, pysy tuulen yläpuolella - vaikka ymmärränkin kimpaantumisesi. Vaikka sinä muuttuisit kuinka, ei se automaattisesti tarkoita, että myös toinen siinä onnistuu. Ihmiset ovat toisistaan irrallisia, vaikka kuinka yhdessä oltaisiinkin!
PoistaMonet tuntuvat tietävän niin paljon asioita, tietämättä silti kuitenkaan yhtään mitään. Kukapa meistä oikeasti voi sanoa tuntevansa toisten elämää tai sen olosuhteita läpikotaisin ja kaikkine merkityksineen, ja sitten toisaalta se aito kokemus on taas vertaansa vailla.
Meillä suhde kariutui nimenomaan tähän ns. polarisoitumiseen. Lopulta, kun kissa nostettiin pöydälle ja parisuhdetta olisi ollut tarkoitus lähteä työstämään, niin toinen osapuoli löi hanskat tiskiin ennenkuin edes ehdittiin yrittämään muutosta. Yksipuolinen muutos yritys tässä tilanteessa oli tuhoon tuomittu tie. Itse olen edelleen pettynyt siihen kuinka helposti mies antoi periksi pitkän liittomme ja hakeutui heti uuteen suhteeseen (tai suhde oli jo silloin olemassa, kun kissa nostettiin pöydälle). En usko hänen muuttuneen pätkääkään. Alkuhuuman haihduttua jossain vaiheessa on samat ongelmat taas edessä. Toivottavasti itse olen oppinut jotain tästä erosta ja omista virheistäni viisastunut!
VastaaPoistaKyllä tämän myllyn luulisi kasvattavan, oli se pää kuinka kova tahansa. Meillä se kasvu vei vain eri poluille.
Poista