Treffikumppaneille joutuu selittämään elämänsä teekupposen mittaisella raamilla kerta toisensa jälkeen. Siitä alkaa muodostua puoliautomaattinen mantra, jossa pikakelataan lapsuus, nuoruus ja aikuisuus vaikutusalueineen ja päätapahtumineen. Painotukset saattavat vaihdella hiukan kuulijan mukaan, mutta perussetti alkaa olla aika kompakti.
Sitten on se kysymys, joka yleensä nostetaan tavalla tai toisella pöydälle, yleensä jotenkin hienotunteisesti ja anteeksi pyytäen, mutta aina erityinen keskittynyt katse silmissä. Tämä aihe kiinnostaa. Miksi minulla ei ole lapsia?
Totuin elämäni aikana pitämään lapsettomuutta niin yksityisenä asiana, ettei sitä lähimpiä lukuunottamatta ollut juurikaan tarvetta selittää juurta jaksain muille. Mutta ymmärrän kyllä, että elämänkumppania etsiessä tämä aihe on käsiteltävä, etenkin jos toisella on niitä alaikäisiä huollettavia.
Olen siis tästäkin tarinasta joutunut tekemään teekupilliseen mahtuvan tiivistelmän. Ja tähän olen liittänyt paitsi ne tärkeimmät henkilökohtaiset kokemukset myös vähän asioita, joita en tainnut edes entiselle puolisolleni kertoa.
Minähän olen lapseton omasta tahdostani. Päätös ei kuvasta suhtautumistani lapsiin yleensä, vain omaan arviooni siitä, miten pelottavaa minusta olisi itse olla äiti. Muutama muisto ajalta jolloin kummipoikani, jonka herkkyydessä näen paljon jotain tunnistettavaa, oli pieni: kuinka riipaisevaa oli seurata vierestä tuon herkkyyden törmäystä arkimaailmaan. Äitinä olisin tehnyt sitä joka ainoa päivä. Elina Hirvosen kirjassa "Kun aika loppuu" on kuvattu samaa tunnetta yhdessä lyhyessä luvussa. Ratikan ikkunasta heijastuva kuva pojasta, jolla on jähmettynyt hymy kasvoillaan.
Se on jotain aivan muuta kuin pelkoa tarharumban, toppapukutaistojen tai sisarusriitojen selvittelyn väsyttävyydestä. Arjesta olisin uskonut pärjääväni joten kuten. Mutta hitaasti nakertavasta riittämättömyyden tunteesta ja jatkuvasta särkymisestä en uskonut selviäväni. Siksi niitä omia ei ole, entiseen puolisooni liittyvien syiden lisäksi (vahvoja syitä nekin). Tämä lasi oli minulle aina puolityhjä, vaikka hyvin ymmärsin, että toisessa valossa sen olisi hyvinkin voinut nähdä puolitäytenä.
En ole ollenkaan varma, ovatko perheelliset treffikumppanit ymmärtäneet selityksestäni yhtään mitään. Se taitaa olla niin vieras ja teoreettisen tuntuinen pelko lapsiarkea eläneen korviin. Mutta se on tainnut mennä jakeluun, että syyt ovat henkilökohtaisia, eivät yleisiä.
Asia on ollut taas tapetilla, kun iltapusuviestejä tulee mieheltä, joka on juuri lukenut lapsilleen iltasadun. Miten tämmöinen nainen sopisi kuvioon? Kannattaako edes yrittää?
Hmm. Koen tarvetta tarkentaa: en siis itse missään tapauksessa koe, että kumppanikokelaan lapset tai se miten he ovat miehen elämässä läsnä millään tavalla vaikuttaisi kaverin kiinnostavuuteen. Minähän tykkään lapsista siinä missä muistakin ihmisistä. Naiivisti kuvittelen, että jos mies sopii ja pysyisin kuvioissa mukana riittävän pitkään että lapsetkin tulisivat tutuiksi, elämä kyllä ohjaisi eteenpäin. Eihän minun edelleenkään tarvitsisi ryhtyä kenenkään äidiksi, olisin vain sellainen bonusaikuinen lasten elämässä. Rooli määrittyisi sitten tilanteen ja perhedynamiikan mukaan.
VastaaPoistaTekstin lopussa olevalla kysymykselläni lapsettoman naisen sopivuudesta kuvioon tarkoitin, että näitä kysymyksiä se lasten isä varmaan joutuu pohtimaan sovitellessaan minua mukaan elämäänsä. Miettimään omalta kannaltaan, mitä minun lapsettomuuteni hänen mielestään tarkoittaa. Siksi tätä kai kysytään aika varhaisessa vaiheessa tutustumisleikkiä.